Maaseudun piikkiniekka

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BRITANNIASTA

VAALEA usva verhosi Tynen laakson Pohjois-Englannissa, ja varisten raakunta kantautui kauas hiljaisessa illassa. Astelin joenvartta seurailevaa metsäpolkua pitkin, kun maahan varisseiden, ruskan sävyissä hehkuvien lehtien seasta kuului pientä kahinaa. Ehdin vilaukselta nähdä parin lyhyitä, kapeita takajalkoja, ennen kuin ne katosivat kuivan joentörmän halkeamaan.

Menin lähemmäksi katsomaan ja näin siilin, joka huolellisesti valmisteli itselleen talvipesää. Se oli jo tuonut paikalle lehtiä, heinää ja sananjalkaa. Tekeillä oli peti, jossa se voisi nukkua kylmien talvipäivien ja -öiden yli.

Tästä mäkimaiden, niittyjen ja metsien hellyttävästä pikku otuksesta ei voi erehtyä. Sen naamaa ja kaulaa peittää karkea, ruskean harmahtava karva, mutta huomattavin tuntomerkki on sen kellertäväkärkinen piikkipanssari. Piikit ovat pari senttimetriä pitkiä ja teräviä, ja ne nousevat karkeakarvaisesta nahasta säteittäin peittäen koko selän ja kyljet. Kussakin piikissä on 22–24 pitkittäisuraa, ja ne kasvavat lähes suorassa kulmassa puolipallon muotoiselta perustaltaan. Piikin tyvipäässä on kapea ”kaula”, joka taipuu jyrkästi. Jos siili sattuu putoamaan korkealta, se selviää hengissä, sillä kulman ansiosta piikit eivät lävistä sen omaa nahkaa. Nerokasta suunnittelua!

Uhattuna siili puolustautuu käpertymällä keräksi. Vahvat lihakset vetävät piikikkään nahan tiukasti koko eläimen ympärille hieman niin kuin nahkapussukka kiristetään nyörillä kiinni. Piikikäs suojakilpi sulkee sisäänsä pään, hännän, raajat ja vatsapuolen. Eläin pystyy olemaan tässä asennossa huomattavan kauan.

 Nälkä alkaa painaa siiliä yleensä iltahämärissä. Ilta-ateria koostuu hyönteisistä ja madoista, ja vaihtelua siihen tuovat hiiret, sammakot, rotat, sisiliskot sekä toisinaan pähkinät ja marjat. Siilillä on tarkka kuulo, ja hyvä on sen hajuaistikin, kuten voi arvata vilkaisemalla sen suippoa kuonoa ja kosteita sieraimia.

Luonnollisia vihollisia ja muita vaaroja

Siilillä on vain harvoja luonnollisia vihollisia kettujen ja mäyrien lisäksi. Mäyrän on helppo pakottaa palloksi sulkeutunut siili auki etukäpäliensä vahvoilla kynsillä, joita vastaan piikit ovat tehottomia. Olen useita kertoja nähnyt maassa siilin nahan – luultavasti mäyrän ilta-aterian tähteet. Kettu taas ei voi mitään piikeille, mutta se voi yrittää kierittää siilin veteen, jolloin siilille ei jää muita vaihtoehtoja kuin avautua tai hukkua. Hyvänä uimarina sillä on kuitenkin kohtalaiset mahdollisuudet ehtiä turvaan kivien väliin tai joentörmän koloon ennen kuin kettu on varmistanut saaliinsa.

Romanit ja jotkut maalaiset syövät savessa kypsennettyjä siilejä. Kun savi jäähtyy ja se murretaan pois, piikit lähtevät mukana ja jäljelle jää kypsä liha – ”herkullinen ruoka” vakuutetaan Jean-Paul Clébertin kirjassa ”Mustalaiset”. Nykyään siilejä jää valitettavasti suuret määrät maanteillä autojen alle. Ne tuntuvat olevan vaaralle alttiina erityisesti herättyään talvihorroksesta  ja lähdettyään etsimään ravintoa. Mutta jos siili onnistuu välttämään nämä luonnolliset viholliset ja muut vaarat, se voi elää noin kuusivuotiaaksi ja kasvaa 25 senttimetrin pituuteen.

Lisääntyminen, talvihorros ja ravinto

Uros ja naaras parittelevat touko- ja heinäkuun välisenä aikana ja toisen kerran loppukesästä. Kantoaika on 4–6 viikkoa, ja pesueeseen kuuluu kolme neljä poikasta, jotka painavat vajaat 30 grammaa kukin. Sokeina ja kuuroina ne ovat hyvin haavoittuvia kaksi viikkoa syntymänsä jälkeen. Sitten niiden pehmeän karvan tilalle kasvaa vähitellen piikkejä. Ne oppivat myös käpertymään täydelliseksi keräksi. Jos niitä häiritään ennen tämän taidon oppimista, ne hypähtävät yhtäkkiä ilmaan ja päästävät terävän sihinän. Yllätys pelästyttää monet saalistajat tiehensä.

Talvihorroksen ajan siilin energianlähteenä on sen lämpiminä kuukausina kasvanut rasvakudos. Horroksen aikana sen ruumiinlämpö laskee huomattavasti ja hengitystä tuskin havaitsee. Ruumiinlämpöä valvoo eräs rauhanen. Jos ruumiin lämpötila pääsee laskemaan liikaa, rauhanen tuottaa sen verran lisää lämpöä, että eläin havahtuu ja hakeutuu lämpimämpään ja suojaisampaan paikkaan. Talvihorroksessa oleva siili ei koskaan menetä kosketustaan ulkopuoliseen maailmaan kokonaan. Se aistii kaikki lähellä olevat äänet ja liikahtaa.

Puutarhaan loukkuun jäänyt siili kipuaa ennen pitkää muurin tai aidan yli tai kipittää vaikka salaojaa pitkin vapauteen, sillä se tarvitsee maita ja mantuja ravintonsa etsimiseen. Siksi se viihtyy luonnonvaraisena eikä helposti kesyynny kotieläimeksi. Hyvä niin, sillä siilit ovat luonnossa yleensä täynnä kirppuja. Näiden hellyttävien piikkiniekkojen kuljeskelua Britannian maaseudulla on kuitenkin kiehtovaa seurata, ja olen niistä kiitollinen Luojallemme Jehova Jumalalle.

[Kuva s. 15]

Kerälle käpertynyt siili

[Kuva s. 16]

Beatrix Potterin siilikuva hänen lastenkirjastaan ”The Tale of Mrs. Tiggy-Winkle” vuodelta 1905

[Kuva s. 16]

Viikon ikäinen siili

[Kuvat s. 17]

Eteläafrikansiili