Menetetty lapsuus

”Lapsuus on lasten tärkein perusoikeus.” (”The Hurried Child”)

ON VARMASTI helppoa olla yhtä mieltä siitä, että kaikilla lapsilla tulisi olla suhteellisen huoleton ja viaton lapsuus. Silti on surullista todellisuutta, että sellainen lapsuus jää kokematta monilta pieniltä tytöiltä ja pojilta. Ajatellaanpa vaikka niitä tuhansia, kenties miljoonia lapsuudenunelmia, jotka murskaantuvat sodan jalkoihin. Lukemattomien muiden lapsuuden tuhoaa orjuus tai väkivalta.

Useimpien meistä on vaikea kuvitella, miltä tuntuu lapsista, joiden on pakko elää kadulla siksi, että siellä tuntuu turvallisemmalta kuin kotona. Juuri siinä vaiheessa kun he tarvitsisivat kaiken mahdollisen rakkauden ja suojelun, heidän on opittava katujen kovat lait osatakseen torjua ihmiset, jotka haluavat käyttää heitä säälimättömästi hyväkseen. Lapset ovat kerta toisensa jälkeen rauhattoman aikamme syyttömiä uhreja.

”Kunpa saisin lapsuuteni takaisin”

22-vuotiaalla Carmenilla * oli kova lapsuus. Hän ja hänen sisarensa pakenivat kadulle väkivaltaista isäänsä ja välinpitämätöntä äitiään. Elämä oli vaarallista, mutta molemmat tytöt onnistuivat välttämään joitakin karikoita, jotka koituvat monien katulasten turmioksi.

Silti Carmen suree lapsuuttaan, jota hänellä ei oikeastaan ollut lainkaan. ”Hyppäsin varhaislapsuudesta suoraan 22-vuotiaaksi”, hän sanoo. ”Nyt olen naimisissa ja minulla on oma lapsi, mutta kaipaan pikkutyttöjen puuhia, esimerkiksi nukkeleikkejä. Toivon, että vanhempani rakastaisivat ja halaisivat minua. Kunpa saisin lapsuuteni takaisin.”

Lukemattomat lapset joutuvat kokemaan saman. Katujen asukkeina heiltä on käytännössä riistetty lapsuus. Monet sotkeutuvat rikollisuuteen pysyäkseen hengissä. Uutisraportit ja tilastot osoittavat, että lapset tekevät rikoksia hälyttävän nuorina. Tilannetta pahentaa vielä toinen ongelma: monista tytöistä tulee äitejä teini-iässä – heidän ollessaan vielä itsekin lapsia.

Kulissien takainen yhteiskunnallinen kriisi

Ei ihme, että yhä useammat lapset päätyvät sijaisperheisiin. Erään australialaisen sanomalehden pääkirjoituksessa sanottiin: ”Sijaishoito on huomaamatta ajautunut kriisiin. Hajonneiden perheiden lapset jäävät entistä useammin ilman apua.” Lehdessä jatkettiin: ”Jotkut lapset eivät tapaa heistä vastaavaa sosiaalityöntekijää kuukausiin tai jopa vuosiin, toisia taas siirrellään perheestä toiseen eivätkä he saa koskaan pysyvää kotia.” (Weekend Australian.)

Eräässä tapauksessa 13-vuotias tyttö oli kolmen vuoden aikana 97 sijaiskodissa; joissakin perheissä hän vietti  yhden ainoan yön. Hän muistaa, miten pohjattoman hylätyksi ja turvattomaksi hän tunsi itsensä. Monilla hänen kaltaisillaan lapsilla ei ole lapsuutta lainkaan.

On helppo ymmärtää, miksi asiantuntijat puhuvat nykyään menetetyn lapsuuden pahenevasta tragediasta. Jos sinulla on lapsia, saatat näiden synkkien tosiasioiden valossa pitää itseäsi onnekkaana, kun sinulla on antaa lapsillesi koti ja elämän välttämättömyydet. Mutta vaaroja piilee toisaallakin. Lapsuutta ei nykymaailmassa menetetä aina kokonaan. Joskus se vain jää liian lyhyeksi. Millä tavoin, ja mitä siitä on seurauksena?

[Alaviite]