Vamma muutti elämääni

KERTONUT STANLEY OMBEVA

Vuonna 1982 ylinopeutta ajanut auto tönäisi minua. Sain vammoihini hoitoa, ja pian elämä jatkui entiseen tapaan huolimatta ajoittaisista kivuista, jotka johtuivat välilevyn pullistumasta niskan ja rintakehän välillä. Mutta 15 vuoden kuluttua kohtasin elämäni vaikeimman uskonkoetuksen.

ENNEN onnettomuutta ja jossain määrin sen jälkeenkin olin täynnä energiaa. Harrastin paljon liikuntaa – kävin muun muassa juoksemassa 10–13 kilometrin lenkin viikonloppuisin ja pelasin squashia – ja tein raskasta ruumiillista työtä. Olin rakentamassa Jehovan todistajien valtakunnansaleja sekä suurta konventtisalia Kenian pääkaupunkiin Nairobiin, jossa asumme.

Vuonna 1997 kivut rintakehässä pahenivat ja muuttuivat säännöllisiksi. Tutkimuksissa paljastui, että yksi nikamavälilevy oli luiskahtanut paikoiltaan ja painoi selkäydintä. Ongelma juonsi juurensa auto-onnettomuudesta.

Olin ennen terveyteni heikkenemistä saanut työpaikan myyjänä, ja työn etuihin kuului koko perhettä koskeva sairausvakuutus. Näkymät työelämässä olivat hyvät. Mutta vuoden 1998 puolivälissä kehoni puutui rintakehästä jalkoihin asti. Kunto huononi päivä päivältä.

Pian tämän jälkeen menetin työpaikkani kaikkine etuineen. Tyttäremme Sylvia ja Wilhelmina olivat silloin 13- ja 10-vuotiaita. Jouduimme elämään vaimoni Joycen palkalla. Tässä uudessa tilanteessa karsimme kaikki ylimääräiset menot ja saimme rahat riittämään tarpeisiimme.

Kielteisiä tunteita

Täytyy myöntää, että kun vähitellen tajusin tilani, minusta tuli kielteinen, itsekeskeinen ja kärttyisä. Olin ajoittain katkeran vihainen ja kimpaannuin pienimmistäkin asioista. Olin jatkuvasti masennuksen partaalla. Kukaan perheessä ei säästynyt paineilta. Vaimoni ja tyttäremme olivat uudessa  tilanteessa tietämättä, miten siinä pitäisi toimia.

Siihen aikaan ajattelin, että tunteeni olivat täysin aiheellisia. Painoni nousi silmissä. Suolen toiminta ja virtsanpidätys tuottivat suuria ongelmia. Olin usein tavattoman hämmentynyt. Ei ollut harvinaista, että olin yksin jossain nurkassa silmät täynnä kyyneliä. Välillä suutuin niin tulisesti, että se oli lähes koomista. Tiesin, etten suhtautunut tilanteeseen niin kuin olisi pitänyt.

Olen Jehovan todistajien kristillisen seurakunnan vanhin ja olin usein neuvonut toisia kristittyjä olemaan syyttämättä Jehovaa mistään kärsimyksistä. Silti huomasin nyt itse kyseleväni – useammin kuin kerran – miksi Jehova antoi tämän tapahtua minulle. Vaikka olin vahvistanut ja rohkaissut toisia muun muassa 1. Korinttilaiskirjeen 10:13:n avulla, minusta tuntui, että oma koettelemukseni meni reilusti yli kestokykyni!

Haaste lääkäreille

Sopivan hoidon löytäminen tuotti yllättäviä vaikeuksia. Saatoin käydä samana päivänä fysioterapeutilla, kiropraktikolla ja akupunktuurissa. Hoidot toivat helpotusta vain joksikin aikaa, jos ollenkaan. Kävin myös lääkärien, muun muassa ortopedin ja neurologin, vastaanotolla. Kaikki olivat samaa mieltä yhdestä asiasta: kivun lievittämiseksi ja pullistuneen välilevyn poistamiseksi oli tehtävä leikkaus. Selitin näille asiantuntijoille, että Raamattuun perustuvan vakaumukseni vuoksi minulle ei missään tilanteessa saisi antaa verta (Apostolien teot 15:28, 29).

Ensimmäinen kirurgi sanoi, että hän suorittaisi leikkauksen avaamalla selkäni. Toimenpide saattaisi olla varsin vaarallinen. Kirurgi ei kuitenkaan voinut taata, ettei hän käyttäisi verta. En palannut enää hänen luokseen.

Seuraava lääkäri selitti, että hän leikkaisi selkäni kaulan kautta. Se kuulosti kammottavalta. Hän hyväksyi verestä kieltäytymisen mutta halusi tehdä leikkauksen viipymättä eikä kertonut siitä kovin paljon tarkemmin. Hylkäsin tämänkin vaihtoehdon.

Onnistuin kuitenkin löytämään yhteistyöhaluisen lääkärin Jehovan todistajien paikallisen sairaalayhteyskomiten välityksellä. Tämän kolmannen kirurgin ehdottama toimenpide oli sama kuin toisen: leikkaus kaulan kautta. Riskit olisivat hänen mukaansa hyvin pienet.

Yksityiskohtainen kuvaus toimenpiteestä hirvitti minua. Kaikkein pelottavimmalta tuntui se, että leikkaus pitäisi suorittaa lähellä elintärkeitä sydäntä ja keuhkoja. Selviäisinkö siitä hengissä? Nämä kielteiset ajatukset eivät tietenkään juuri vähentäneet pelkojani.

25. marraskuuta 1998 minulle tehtiin eräässä Nairobin sairaalassa nelituntinen leikkaus, joka onnistui hyvin. Sen yhteydessä minulta poistettiin lantioluusta palanen, joka muotoiltiin uudelleen ja kiinnitettiin sitten selkärankani vioittuneeseen kohtaan metallilaatalla ja ruuveilla. Se auttoi, joskaan ei poistanut kaikkia ongelmiani. Kävely oli hyvin hankalaa, ja jäsenten puutuminen vaivaa minua edelleen.

Myönteisyys

Kuten sanottua, vatvoin ja harmittelin jatkuvasti omaa surkeuttani. Tuntui hassulta, että monien lääkärien ja hoitajien mielestä olin tyyni ja optimistinen. Miten he saivat minusta sellaisen kuvan? He näkivät, että vaikka minulla oli suuria tuskia, en lakannut puhumasta heille uskostani Jumalaan.

Vaikka olinkin ajoittain katkera tilanteeni vuoksi, turvauduin edelleen Jehovaan. Hän tuki minua jatkuvasti kaikessa siinä, mitä jouduin kokemaan – niin voimakkaasti, että  välillä häpesin tunteitani. Tein lujan päätöksen lukea ja miettiä raamatunkohtia, joiden tiesin lohduttavan tilanteessani. Tässä niistä muutamia:

Ilmestyksen 21:4: ”[Jumala] pyyhkii pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa enää ole, eikä surua eikä valitushuutoa eikä kipua enää ole.” Kun mietiskelin Raamatun lupausta uudesta maailmasta, josta kipu ja kyyneleet ovat iäksi poissa, tunsin todella saavani lohtua.

Heprealaiskirjeen 6:10: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan.” Minulla oli nyt fyysisiä rajoituksia, mutta tiesin, että Jehova piti arvossa ponnisteluani hänen palveluksessaan.

Jaakobin kirjeen 1:13: ”Älköön kukaan koettelemuksessa ollessaan sanoko: ’Jumala koettelee minua.’ Sillä pahalla ei Jumalaa voida koetella eikä hän itse koettele ketään.” Miten totta tämä onkaan! Vaikka Jehova salli kärsimykseni, hän ei millään tavalla ollut niihin syypää.

Filippiläiskirjeen 4:6, 7: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan antakaa anomustenne tulla kaikessa rukouksen ja nöyrän pyynnön  avulla kiitoksen ohella Jumalalle tunnetuiksi, niin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ajatuksen, varjelee teidän sydämenne ja mielenne Kristuksen Jeesuksen välityksellä.” Sain rukouksen välityksellä kipeästi tarvitsemani mielenrauhan, niin että pystyin suhtautumaan tilanteeseen järkevämmin.

Olin rohkaissut näiden jakeiden avulla muita ahdingossa olevia – ja ne todella auttoivat! Tajusin kuitenkin, etten silloin ollut ymmärtänyt niiden täyttä arvoa. Näin sairaaksi minun piti tulla ennen kuin opin olemaan nöyrä ja luottamaan täysin Jehovaan.

Muuta vahvistavaa apua

Monet sanovat, että kristillinen veljesseura on vaikeina aikoina pylväs ja tuki. Mutta miten helppoa onkaan pitää kristittyjä veljiä ja sisaria itsestään selvinä! Heidän avunannollaan saattaa tietysti olla rajansa, mutta aina he ovat käytettävissä. Näin tapahtui minun tapauksessani. Hyvin usein joku heistä istui sairaalassa vuoteeni vieressä, joskus jo aamuvarhain. Meille tarjottiin apua jopa lääkärinhoitokulujen maksamiseen. Sydämeni on tulvillaan kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, joita ahdinkoni kosketti ja jotka auttoivat.

Omassa seurakunnassani tiedetään, että pystyn nyt tekemään vähemmän kuin ennen. Toimin nykyään esivalvojana ja saan työskennellä erittäin kannustavan ja yhteistoiminnallisen vanhimmiston kanssa. En ole koskaan ollut epäsäännöllinen saarnaamistyössäni. Kaikkein vaikeimpana aikana autoin kahta ihmistä edistymään niin, että he vihkivät elämänsä Jehovalle. Toinen heistä palvelee nyt eräässä Nairobin seurakunnassa avustavana palvelijana.

Sanat eivät riitä osoittamaan kiitollisuuttani vaimoani kohtaan, joka on seissyt rinnallani koko koettelemuksen ajan. Hän on kestänyt suuttumuksen purkaukseni, mielialani vaihtelut, tasapainottomuuteni ja turhautuneisuuteni. Kun olen itkenyt ja ollut kovissa tuskissa, hän on tyynnytellyt ja lohduttanut minua. Hänen vahvuutensa ja sisunsa vastoinkäymisissä eivät lakkaa herättämässä minussa ihailua. Hän on osoittanut olevansa ”tosi toveri – – kaiken aikaa” (Sananlaskut 17:17).

Tyttäremmekin ovat sopeutuneet tilanteeseen. He tekevät voitavansa minun hyväkseni. He ymmärtävät tarpeeni, auttavat ripeästi tarvittaessa ja pitävät minusta hyvää huolta, kun heidän äitinsä ei ole paikalla. Sylvia on kotona ”kävelykeppinäni” aina kun olen heikossa kunnossa.

Entä Mina, nuorempi tyttö? Kerran kaaduin kotona lattialle enkä päässyt jaloilleni omin neuvoin. Kaikki muut olivat poissa paitsi hän. Hän pinnisti kaikki voimansa ja nosti kuin nostikin minut pystyyn ja talutti sitten hissukseen huoneeseeni. Hän ei vieläkään tajua, miten se onnistui. Tuo yksi urotyö on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Eläminen tämän vamman kanssa on elämäni ankarin kamppailu, joka jatkuu yhä. Mikään ei ole koetellut elämääni ja uskoani näin paljon. Olen oppinut paljon nöyryydestä, järkevyydestä ja empaattisuudesta. Olen selviytynyt vain luottamalla täysin Jehovaan.

Nyt tajuan, miten totta ovat apostoli Paavalin sanat: ”Meillä on tämä aarre saviastioissa, jotta se voima, joka ylittää tavanomaisen, olisi Jumalan eikä meistä itsestämme.” (2. Korinttilaisille 4:7.) Saan valtavasti lohtua Jumalan lupauksesta, joka koskee tulevia ”uusia taivaita ja uutta maata” (2. Pietarin kirje 3:13). Rukoukseni on, että Jehova kantaisi minua edelleen kohti tuota uutta maailmaa, sillä olen yhä hauras enkä jaksa paljoa omin voimin.

[Kuvat s. 20]

Kristillinen toiminta perheen kanssa on auttanut minua kestämään