Ranskan ympäriajo – satavuotias pyöräilyn kestävyyskoe

TOISTA

Ranskan ympäriajo – satavuotias pyöräilyn kestävyyskoe

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA RANSKASTA

MARRASKUUSSA 1902 L’Auto-nimisen urheilulehden päätoimittaja Henri Desgrange etsi kuumeisesti keinoa lyödä kilpaileva lehti Le Vélo. ”Mitä jos järjestäisimme kilpailun, jossa ajetaan polkupyörällä Ranskan ympäri?” ehdotti L’Auto-lehden toimituskuntaan kuuluva nuori lehtimies Géo Lefèvre. Ajatus tuntui ensin epärealistiselta, mutta pian idea otti tulta. Heinäkuun 1. päivänä 1903 tarkalleen kello 15.16 iltapäivällä kuusikymmentä ammattilais- ja harrastelijapyöräilijää lähti Pariisista kolmiviikkoiselle 2 428 kilometrin matkalle. Ensimmäinen Ranskan ympäriajo, Tour de France, oli alkanut. *

”Tien orjat”

Kilpailu pääsi oitis yleisön suosioon. Kaikkialla Ranskassa suuret ihmisjoukot tulivat katsomaan ja kannustamaan näitä ”tien orjia”, kuten ranskalainen toimittaja Albert Londres pyöräilijöitä kutsui. Kilpailuolot olivat ensimmäisinä vuosina vähintäänkin alkeelliset: varusteet olivat vaatimattomia, tiet kuoppaisia, etapit loputtoman pitkiä ja lähdöt tapahtuivat välillä yöaikaan.

Koska pyöräilijöille sai antaa teknistä apua ainoastaan tarkastuspisteissä, pyörän rikkoutuminen merkitsi sitä, että kilpailijat joutuivat korjaamaan parikymmenkiloisen ajokkinsa itse. Esimerkiksi vuosina 1913 ja 1919 huono-onninen Eugène Christophe joutui kahdesti korjaamaan rikkoutuneen etuhaarukkansa erään kylän pajassa.

Uudistuksia ja uutisia

Pitääkseen yllä yleisön kiinnostusta kilpailua kohtaan järjestäjien oli keksittävä vuosittain uudistuksia. Näitä olivat esimerkiksi entistä useammat ja lyhyemmät etapit, reittien käväisy naapurimaiden puolella, eri kansallisuuksia tai tuotemerkkejä edustavat tallit, yksilö- ja joukkueaika-ajot sekä maaliintulon siirto Champs-Élysées-bulevardille Pariisiin. Käänteentekevä muutos tapahtui vuonna 1919, jolloin jokaisena päivänä se ajaja, jolla oli paras kokonaisaika, sai palkkioksi erityisen paidan, himoitun maillot jaunen, joka oli samanvärinen kuin L’Auto-lehden keltaiset sivut. Tapahtuman rahoittamiseksi Desgrange loi vuonna 1931 mainoskaravaanin, joka kulkee tunnin matkan päässä kilpailijajoukon edellä ja nostaa tunnelmaa reitin varrella olevan yleisön joukossa.

Nimen L’Équipe saanut L’Auto-lehti lisäsi myyntiään. Vuonna 1903 julkaistiin 130 000 kappaleen erikoisnumero seitsemän minuuttia sen jälkeen kun ensimmäisen ympäriajon voittaja Maurice Garin tuli maaliin. Lehdet menivät myyntipisteistä kuin kuumille kiville. Nykyään Ranskan ympäriajon kulkua seurataan television välityksellä yli 150 maassa, ja se onkin urheilutapahtumista kolmanneksi laajimmalle uutisoitu olympialaisten ja jalkapallon maailmanmestaruuskisojen jälkeen. Kilpailun suosiota kuvaa hyvin se, että Espanjan parlamentin jäsenet keskeyttivät vuonna 1987 neuvottelunsa seuratakseen maanmiehensä Pedro Delgadon voittoa vaativalla vuoristo-osuudella, jossa oli 21 hiusneulamutkaa!

Vuorten valloitus

Aivan alussa ympäriajo tapahtui pääosin tasaisessa maastossa. Sitten kesäkuussa 1910 L’Équipe-lehden toimittaja Alphonse Steinès lähetti Pyreneiltä sähkeen Desgrangelle ja sanoi, että myös vuoristotiet olisivat erittäin käyttökelpoisia. Hän ei kuitenkaan puhunut aivan totta, sillä hän oli viettänyt kokonaisen yön eksyksissä lumessa 2200 metrin korkeudessa. Kaikesta huolimatta seuraavassa kuussa sitkeimmät pyöräilijät ottivat haasteen vastaan. Ranskalainen Gustave Garrigou ajoi yhtä kyytiä Tourmalet’lle Pyreneille, vaikkakaan ei saapunut perille ensimmäisenä. Sittemmin reittiin on lisätty muitakin vuoristo-osuuksia Alpeilla ja Pyreneillä.

Alamäissä pyöräilijöiden vauhti kiihtyy jopa huimaan sataan kilometriin tunnissa ja kaatumiset ovat tavallisia. Vuonna 1951 hollantilainen Wim Van Est, jolla oli keltainen paita, putosi 50 metrin syvyiseen rotkoon, mistä hänet kiskottiin ylös pyörän sisärenkaista kyhätyllä pelastusköydellä. Joillekuille on käynyt huonomminkin. Vuonna 1935 espanjalainen Francisco Cepeda kuoli pudottuaan Galibierin rotkoon Alpeilla. Ja vuonna 1995 italialainen Fabio Casartelli kaatui kohtalokkain seurauksin 17 astetta kaltevalla laskuosuudella Portet d’Aspet’lla Pyreneillä.

Kaksintaisteluja huipulla

Vuonna 1964 ranskalaiset Jacques Anquetil ja Raymond Poulidor osallistuivat näyttävään kaksintaisteluun, jossa he ajoivat rinta rinnan Puy-de-Dômen rinteitä Auvergnen alueella. Kaksinkamppailun voitti ikuinen kakkonen Poulidor, mutta keltaisen paidan saaminen jäi kiinni vain muutamasta sekunnista.

Vuonna 1971 voitosta kamppailivat belgialainen Eddy Merckx ja espanjalainen Luis Ocaña. Kiitäessään heinäkuun 12. päivänä Menten rinnettä alas Pyreneillä Ocaña kaatui. Hän loukkaantui eikä kyennyt jatkamaan. Kunnioituksesta vastustajaansa kohtaan Merckx pyysi, että hänen ei tarvitsisi seuraavana päivänä lähdössä käyttää keltaista paitaa.

Vuoristo-osuuksilla on nähty muitakin herrasmiesmäisiä tekoja. Esimerkiksi kun italialaiset Gino Bartali ja Fausto Coppi vuonna 1949 punnersivat ylös Izoardin rinnettä Alpeilla, he unohtivat hetkeksi olevansa toistensa pahimpia kilpailijoita ja tukivat toinen toistaan.

Joukkueurheilua

Jonkun yksittäisen pyöräilijän reilu irtiotto kilpakumppaneistaan on vaikuttava saavutus. Näin teki sveitsiläinen Hugo Koblet vuonna 1951 Brive-Agenin osuudella, kun hän karkasi muilta ja piti johtopaikan vastustamattomasti 140 kilometriä. Enimmäkseen voitto on kuitenkin tuloksena yhteistyöstä. Kilpailuun osallistuu tavallisesti 20 ammattilaisjoukkuetta, joissa kussakin on yhdeksän pyöräilijää. Joukkueen jäsenet tukevat kaikin keinoin ryhmänsä johtajaa ja ovat aina valmiit auttamaan häntä, jos hän väsyy, hänen pyöränsä hajoaa tai hän kaatuu.

Kaksikymmenvuotiaan ranskalaispyöräilijän René Vietton tapaus vuodelta 1934 valaisee hyvin tällaista joukkuehenkeä. Hänellä oli erinomaiset mahdollisuudet etappivoittoon, mutta kun joukkueen johtajan Antonin Magnen pyörä petti, Vietto ei epäröinyt hetkeäkään vaan ajoi takaisin juuri nousemansa mäen ja antoi pyöränsä hänelle.

Kunniagalleria

Ranskan ympäriajon voittaminen useammin kuin kerran on merkittävä suoritus. Tähän mennessä neljä pyöräilijää on voittanut kilpailun viidesti: Jacques Anquetil (Ranska, 1957, 1961–64), Eddy Merckx (Belgia, 1969–72, 1974), Bernard Hinault (Ranska, 1978, 1979, 1981, 1982, 1985) ja Miguel Indurain (Espanja, 1991–95). Mutta kukapa tietää, miten monesti belgialainen Philippe Thys (voittaja vuosina 1913, 1914, 1920) olisikaan voittanut, jos hänen kilpailemistaan ei olisi keskeyttänyt ensimmäinen maailmansota, josta lukuisat entiset mestarit jäivät palaamatta?

Monien mielestä kaikkien aikojen huomattavin pyöräilijä on ollut Eddy Merckx, lempinimeltä Kannibaali. Hän on saavuttanut kaikkiaan 34 etappivoittoa ja kunnostautunut kaikilla alueilla: aika-ajoissa, loppukireissä, laskuissa sekä tasamaa- ja vuoristo-osuuksilla. ”Meille on jäänyt pelkät rippeet”, valittivat varjoon jääneet vastustajat. Toisten mielestä kaikkien aikojen ammattitaitoisin ja hienoin kilpailija on kaksinkertainen mestari Fausto Coppi.

Voittoon hinnalla millä hyvänsä

Ranskan ympäriajoon on aina liittynyt houkutus harjoittaa vilppiä. Neljä ensimmäistä pyöräilijää vuonna 1904 hylättiin, sillä he käyttivät muun muassa luvattomia oikoteitä tai ajoivat osan matkasta autolla.

Kaikesta pettämisestä doping (sääntöjenvastaisten aineiden käyttö) on edelleen pyöräilyn vitsaus. Varhaisina vuosina jotkut kilpailijat saivat epäilyttäviä juomia, ja vuonna 1920 L’Équipe-lehdessä julkaistiin kirjoitus, jossa lääkärit tuomitsivat dopingin. Vuonna 1924 Pélissier’n veljekset myönsivät kilpailleensa ”dynamiitin” – vaarallisten aineiden – avulla. Vuosikymmenten kuluessa monet epäilyttävät onnettomuudet on luettu kiellettyjen aineiden tiliin, esimerkiksi brittipyöräilijä Tom Simpsonin traaginen kuolema hänen noustessaan Mont Ventoux’lle vuonna 1967.

Vuonna 1998 otsikoihin pääsi suuri lääkintähenkilöstön avustuksella tapahtunut dopingaineiden käyttö. Erään joukkueen hierojan autosta löydettiin yhteensä nelisensataa annosta erytropoietiinia ja muita suorituskykyä lisääviä aineita. Yksi joukkue hylättiin, ja toinen vetäytyi kilpailusta. Viime vuonna skandaali himmensi erään kokonaiskilpailussa kolmannelle sijalle yltäneen pyöräilijän maineen. Ranskan ympäriajon johtaja Jean-Marie Leblanc, joka on kirjoittanut esipuheen L’Équipe-lehden julkaisemaan satavuotismuistokirjoitukseen (100 ans de Tour de France), sanoi, että ”doping, kilpailun paisuneet mitat ja raha” vaarantavat kilpailun tulevaisuuden.

Ongelmista huolimatta urheilijat eivät ole vähääkään menettäneet kilpailuhaluaan. Nelinkertainen voittaja ja vuoden 2003 satavuotiskilpailun – kilpailun, jonka reitti on melkeinpä sama kuin vuonna 1903 – kiistaton ennakkosuosikki texasilainen Lance Armstrong julisti, että tämän kilpailun maine, historia ja tyyli ovat muiden kilpailujen rinnalla vailla vertaa ja että tästä kilpailusta ei koskaan voi tulla vain kilpailua muiden joukossa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jokaisen ammattilaispyöräilijän unelmana on voittaa Ranskan ympäriajo.

[Alaviite]

^ kpl 3 Nykyään tämä ympäriajo on tavallisesti noin 3 600 kilometrin pituinen ja kilpailu kestää noin 20 päivää.

[Kaavio/Kartta s. 23]

(Ks. painettu julkaisu)

Satavuotiskilpailun reitti 5.–27. heinäkuuta 2003

-- Aika-ajot

–– Kuljetus etapilta toiselle

• Lähtöalue

○ Pysähdyspaikka

• PARIISI

-- ––

○ Sedan

-- ––

○ Saint-Dizier

-- ––

○• Nevers

○• Lyon

○ L’Alpe d’Huez

○ Marseilles

––

• Narbonne

○• Toulouse

-- ––

○ Cap’ Découverte

-- ––

○ Bayonne

-- ––

○• Bordeaux

-- ––

○ Nantes

––

• Ville d’Avray

○ PARIISI

[Lähdemerkintä]

[Kuvat s. 22]

1903 Maurice Garin, Ranskan ympäriajon ensimmäinen voittaja

1927 Tehdastyöläiset keskeyttävät työnsä seuratakseen kilpailua

[Lähdemerkintä]

[Kuva s. 23]

1910 Octave Lapize työntämässä pyöräänsä Pyreneillä kaulassaan varasisärenkaat

[Lähdemerkintä]

[Kuvat s. 24]

1951 Kaksinkertainen mestari, italialainen Fausto Coppi

1964 Anquetil ja Poulidor tiukassa kaksinkamppailussa

[Lähdemerkintä]

[Kuvat s. 24, 25]

1991–95 Keltapaitainen Miguel Indurain (Espanja) voitti Ranskan ympäriajon viisi kertaa

1999 Lance Armstrong aika-ajossa

[Lähdemerkintä]

HERÄTKÄÄ!