Yritin palvella kahta isäntää

KERTONUT KEN PAYNE

Synnyin vuonna 1938 ja vartuin isoisäni karjatilalla New Mexicossa Yhdysvalloissa. Tuohon lähes 10000 hehtaarin suuruiseen tilaan kuului jokia ja preerioita, joiden taustalla kohosivat vuoret. Muistan lampaiden, nautojen ja hevosten äänet sekä karjapaimenten kannusten kilinän. Kuuntelin joskus tuulen suhinaa heinikossa, ja samaan aikaan korviini kantautui aivan toisenlaista ääntä: amerikantyllien kovaa, läpitunkevaa huutoa vesisäiliön ympäriltä.

LAPSUUDENKOKEMUKSILLA voi olla syvä, pysyvä vaikutus ihmisen elämään. Vietin paljon aikaa isoisäni kanssa, joka osasi kertoa monia Villin lännen tarinoita. Hän jopa tunsi joitakuita, jotka olivat ratsastaneet Billy the Kid -nimisen nuoren lainsuojattoman kanssa. Tämä tuli kuuluisaksi lähtiessään tapporetkelle, jolla hän sitten kuolikin 21-vuotiaana vuonna 1881.

Vanhempani olivat Jehovan todistajia, ja he ottivat minut mukaansa kristilliseen sananpalvelukseen Hondolaakson syrjäisille karjatiloille ja vaatimattomiin savitiilitaloihin. He soittivat usein gramofonilla raamatullisten puheiden levytyksiä, joilla kaikuva J. F. Rutherfordin ääni syöpyi lähtemättömästi mieleeni. * Soitimme hänen puheitaan kaikenlaisille ihmisille: karjatilallisille, meksikolaisille maanviljelijöille sekä intiaaneille, esimerkiksi apasseille ja puebloille. Pidin lehtien esittämisestä kadulla: sota-ajasta huolimatta vain hyvin harvat suhtautuivat torjuvasti pikkupoikaan.

Lähtökohtani olivat siis hyvät. En kuitenkaan ottanut varteen Jeesuksen varoitusta: ”Kukaan ei voi olla kahden isännän orja, sillä hän tulee joko vihaamaan toista ja rakastamaan toista tai liittymään toiseen ja halveksimaan toista. Ette voi olla Jumalan ja rikkauden orjia.” (Matteus 6:24.) Kunpa voisinkin sanoa, että olen viettänyt onnellista elämää kokoaikaisena sananpalvelijana. Mutta muuan toinen ”isäntä”, joka liittyi erääseen lapsuudenkokemukseeni, johdatti minut pois tuolta polulta. Kaikki alkoi ollessani kolmivuotias. Mitä silloin tapahtui?

Lentämisestä tuli intohimoni

Vuonna 1941 ladon luo laskeutui Piper Cub -lentokone. Koneesta käsin metsästettiin kojootteja, jotka tappoivat lampaitamme. Tuolloin,  kolmivuotiaana, päätin, että minusta tulisi lentäjä. Vuodet vierivät, ja 17-vuotiaana lähdin kotoa ja menin töihin Hobbsissa New Mexicossa sijaitsevalle lentoasemalle: lakaisin lentokonehalleja ja työskentelin lentokoneiden parissa korvaukseksi lentotunneista. Kristillinen sananpalvelus oli jäämässä taka-alalle elämässäni.

Menin naimisiin 18-vuotiaana, ja aikanaan saimme vaimoni kanssa kolme lasta. Hankin meille toimeentulon lentämällä torjunta-aineita levittäviä koneita, tilauslentokoneita ja petoeläinten määrän säännöstelyyn käytettäviä koneita sekä toimimalla lennonopettajana. Tätä kesti kuusi vuotta, minkä jälkeen siirryin lentäjäksi Texasin kansainvälisen lentoyhtiön palvelukseen Dallasiin. Tämä tasapainotti elämääni, ja toimin jopa vanhimpana Dentonin seurakunnassa. Johdin myös useita raamatuntutkisteluja; tutkin muun muassa erään lentokapteenin, hänen vaimonsa ja perheensä kanssa, ja he kaikki omaksuivat Raamatun totuuden.

Vuoteen 1973 mennessä olin lentänyt kolmisen vuotta potkuriturbiinikoneita, mutta kun DC-3-koneet vedettiin pois käytöstä, kiinnostukseni lentämiseen alkoi lopahtaa. Todellisuudessa sydämeni oli jäänyt New Mexicoon. Mutta jos lopettaisin lentämisen, miten hankkisin elatuksen?

Taiteesta tuli intohimoni

Olin harrastuksekseni maalannut lännenkuvia vuodesta 1961 lähtien, ja ne olivat tehneet hyvin kauppansa. Niinpä otin lopputilin lentoyhtiöstä ja muutin takaisin New Mexicoon, ”lumouksen maahan”. En kuitenkaan säilyttänyt tasapainoani. Annoin rakkauden taiteeseen vallata minut kokonaan. Kaikki aikani meni maalaamiseen ja myöhemmin kuvanveistoon sekä lentämiseen, joka kuului yhä elämääni. Työskentelin 12–18 tuntia päivässä. Tämä johti siihen, että laiminlöin pahoin perhettäni ja Jumalaani. Mitä tapahtui seuraavaksi?

Avioliittoni kariutui ja päättyi avioeroon. Muutin pohjoiseen Montanaan ja etsin lohtua pullosta. Epäkristillinen elämäntapa johti minut samalle typerälle tielle, jolle Jeesuksen kuvauksen tuhlaajapoikakin lähti (Luukas 15:11–32). Eräänä päivänä tajusin, ettei minulla ollut yhtään tosi ystävää. Aina kun tapasin vaikeuksiin joutuneita ihmisiä, minulla oli tapana sanoa heille: ”Etsikää käsiinne Jehovan todistajat. He kyllä voivat auttaa teitä.” Usein minulle vastattiin: ”Mikset sinä sitten ole Jehovan todistaja?” Minun oli pakko myöntää, ettei joku voi olla todistaja ja viettää sellaista elämää kuin minä.

Lopulta vuonna 1978 palasin New Mexicoon siihen seurakuntaan, jossa todistajat tunsivat minut. Kun olin valtakunnansalilla ensimmäistä kertaa vuosiin, en voinut muuta kuin itkeä. Jehova oli todella armollinen minulle. Seurakunnan ystävät olivat erittäin  huomaavaisia ja auttoivat minua palaamaan Jehovan tielle.

Uusi toveri ja uusi alku

Vuonna 1980 menin naimisiin Karenin, viehättävän todistajan, kanssa, jonka olin tuntenut monta vuotta. Hänellä oli edellisestä avioliitostaan kaksi poikaa, Jason ja Jonathan. Hän tunsi syvää rakkautta Jehovaa kohtaan ja toi vakautta elämääni. Lisäksi meille syntyi vielä kaksi ihanaa poikaa, Ben ja Phillip. Edessämme oleva aika ei kuitenkaan olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Meitä odotti murhenäytelmä.

Aloin opiskella taidetta ja tutkin tuntikausia ihmisten ja eläinten – varsinkin hevosten – anatomiaa sekä sommittelua, mittasuhteita ja perspektiiviä. Ryhdyin muovailemaan savesta patsaita, etenkin uudisasutuskauden länttä esittäviä veistoksia: hevosia, intiaaneja ratsun selässä, karjapaimenia – jopa entisajan lääkäri matkanteossa hevosrattaineen. Aloin menestyä. Päätimme siksi avata taidegallerian. Karen keksi nimen ”Vuoripolkujen galleria”.

Annoimme tuon nimen gallerialle, jonka ostimme Sedonasta Arizonasta vuonna 1987. Karen hoiti galleriaa, ja minä työskentelin kotona ateljeessani ja huolehdin pojista. Mutta sitten pojat sairastuivat, ja myynti oli huonoa. Päätimme vaihtaa osia, jotta Karen voisi olla kotona hoitamassa lapsia. Niinpä vein saven liikkeeseemme ja ryhdyin muovailemaan sitä siellä asiakkaiden edessä. Mikä ero!

Ihmiset alkoivat kysellä tekeillä olevista pronssipatsaista. Kun kuvailin työtäni ja kerroin esineistä, joihin luonnokseni perustuvat, pidin heille samalla lännen historian oppitunnin ja mainitsin nimiä, paikkoja ja tapahtumia, joista olin hankkinut tietoa lukiessani valtavan määrän aineistoa. Asiakkaat olivat hyvin kiinnostuneita malleista, joita paraikaa työstin, ja jotkut halusivat maksaa käsirahan jostain näkemästään keskentekoisesta veistoksesta ja aikoivat maksaa loppuosan sen jälkeen kun se olisi valettu pronssiin. Näin syntyi käsite ”valua edeltävä myynti”. Menestys oli taattu. Liiketoimintani laajeni niin, että meillä oli lopulta kolme galleriaa ja suuri valimo, jossa työskenteli 32 henkeä. Tämä kaikki vei minulta kuitenkin hyvin paljon voimia. Mietimme Karenin kanssa, miten voisimme hypätä pois tuosta oravanpyörästä. Rukoilimme asian johdosta. Toimin jälleen seurakunnan vanhimpana ja tiesin, että voisin tehdä enemmän Jehovan palveluksessa.

Paluu yhden isännän palvelukseen

Vuonna 1996 kierrosvalvoja vieraili seurakunnassamme, ja hän pyysi meitä syömään kanssaan. Ennen aterian alkua hän esitti kerrassaan yllättävän kysymyksen: voisimmeko harkita muuttoa navajo-intiaanien reservaattiin ja auttaa uuden seurakunnan perustamisessa Chinleen? Siinäpä haastetta kerrakseen! Olimme vierailleet reservaatissa monta kertaa ja auttaneet saarnaamistyössä tuolla syrjäisellä alueella, mutta nyt tämä antoi meille kokonaan uuden suunnan. Meille avautui näin mahdollisuus päästä pois armottomasta materialismin oravanpyörästä ja käyttää enemmän aikaa Jehovan ja hänen kansansa hyväksi. Olimme palaamassa yhden isännän palvelukseen.

Erästä toista vanhinta ja hänen perhettään, hyviä ystäviämme Carusettoja, pyydettiin ryhtymään kanssamme tähän uskallusta vaativaan tehtävään. Me molemmat myimme viihtyisät kotimme ja hankimme asuntovaunut, jotka voisimme viedä reservaattiin. Myin galleriani ja lopulta valimonkin. Olimme yksinkertaistaneet elämäämme ja olimme vapaita laajentamaan kristillistä palvelustamme.

Uudella Chinlen seurakunnallamme oli ensimmäinen kokouksensa lokakuussa 1996. Saarnaamistyö on sittemmin laajentunut navajojen parissa, ja seurakunnassamme on erinomaisia navajo-tienraivaajia, jotka osaavat navahon kielen. Olemme vähitellen alkaneet opiskella tätä vaikeaa kieltä, jotta navajot kelpuuttaisivat meidät keskuuteensa, vaikkemme kuulukaan heidän heimoonsa. Hankimme intiaaniviranomaisten luvalla maata ja rakensimme Chinleen valtakunnansalin, joka vihittiin tämän vuoden kesäkuussa.

Murhenäytelmä kohtaa!

Joulukuussa 1996 Karen vei pojat lyhyelle vierailulle Ruidosoon New Mexicoon. Minun oli jäätävä Chinleen. Kuvittele järkytystämme ja murhettamme, kun 14-vuotias poikamme Ben törmäsi hiihtoretkellä suureen kivilohkareeseen ja kuoli. Se oli hirvittävä koetus meille  kaikille. Raamatun ylösnousemustoivo on auttanut meitä kestämään tämän tragedian. Kristittyjen veljiemme tuki oli myös suureksi avuksi. Kun järjestimme muistotilaisuuden monivuotisen asuinpaikkamme Sedonan valtakunnansalissa, naapurit näkivät enemmän navajoja kuin koskaan aikaisemmin. Reservaatissa asuvat veljet ja sisaret olivat matkustaneet yli 300 kilometrin matkan voidakseen olla meidän tukenamme.

On palkitsevaa nähdä Benin pikkuveljen Phillipin edistyvän hengellisesti. Hänellä on hyviä hengellisiä tavoitteita, ja hän tuo meille paljon iloa. Hän on johtanut useita raamatuntutkisteluja; hän tutki muun muassa erään opettajan kanssa. Me kaikki kaipaamme aikaa, jolloin näemme Benin jälleen Jehovan lupaamassa uudessa maailmassa (Job 14:14, 15; Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:1–4).

Iloitsemme siitä, että meillä on rakastavia, avuliaita sukulaisia. Ottopoikani Jonathan palvelee Jehovaa vaimonsa Kennan kanssa samoin kuin ensimmäisestä avioliitostani syntynyt nuorin poikani Chris ja hänen vaimonsa Lorie. Pojanpoikamme Woodrow ja Jonah pitävät harjoituspuheita teokraattisessa palveluskoulussa. Isäni kuoli vuonna 1987, mutta 84-vuotias äitini on edelleen toimelias Jehovan palveluksessa niin kuin myös veljeni John ja hänen vaimonsa Cherry.

Kokemus on opettanut minulle, että Jeesuksen sanat pitävät paikkansa: ”Kukaan ei voi olla kahden isännän orja – –. Ette voi olla Jumalan ja rikkauden orjia.” Koska vielä nytkin taide voi olla hyvin omistushaluinen isäntä, olen oppinut, että on tärkeää olla tasapainoinen ja varovainen, ettei se ota minua jälleen valtoihinsa. On paljon parempi noudattaa apostoli Paavalin neuvoa: ”Rakkaat veljeni, tulkaa vakaiksi, järkähtämättömiksi, sellaisiksi, joilla on aina runsaasti tehtävää Herran työssä, koska tiedätte, että vaivannäkönne ei ole turhaa Herran yhteydessä.” (1. Korinttilaisille 15:58.)

[Alaviite]

[Kuva s. 18, 19]

Lentokoneeni vuonna 1996 Chinlessä

[Kuva s. 19]

”Ei aikaa vetelehtiä” -niminen pronssipatsas

[Kuva s. 21]

Koolla tutkimassa Raamattua paikassa, johon on sittemmin rakennettu valtakunnansalimme

[Kuva s. 21]

Vaimoni Karenin kanssa

[Kuva s. 21]

Saarnaamassa tyypillisen navajo-asumuksen luona