Navigointia meren, taivaan ja tuulen avulla

PELKÄÄTKÖ putoamista maapallon laidan yli? Et varmaankaan. Mutta muinoin jotkut merimiehet ilmeisesti pelkäsivät juuri sitä. Monet säilyttivät purjehtiessaan näköyhteyden rannikkoon. Jotkut rohkeat merenkävijät kuitenkin karaisivat luontonsa ja lähtivät avomerelle.

Noin kolmetuhatta vuotta sitten foinikialaiset merimiehet lähtivät kotisatamistaan Välimeren itärannikolta käymään kauppaa Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Kreikkalainen tutkimusmatkailija Pytheas purjehti 300-luvulla eaa. Britannian ympäri, ja hän on saattanut päästä aina Islantiin asti. Lisäksi kauan ennen kuin eurooppalaiset laivat saapuivat Intian valtamerelle, idästä tulleet arabialaiset ja kiinalaiset merenkulkijat olivat purjehtineet sitä ristiin rastiin. Todellisuudessa ensimmäisellä Intiaan purjehtineella eurooppalaisella, Vasco da Gamalla, oli apunaan arabialainen merenkulkija Ibn Majid, joka opasti da Gaman laivat turvallisesti Intian valtameren poikki 23 päivässä. Miten nuo muinaiset navigoijat osasivat suunnata kulkunsa merellä?

Selviytyivät hengissä merkintälaskun ansiosta

Varhaisten merenkulkijoiden täytyi turvautua merkintälaskuun. Tätä menetelmää käytettäessä navigoijan oli tiedettävä kolme seikkaa, jotka ilmenevät alla olevasta piirroksesta: 1) laivan lähtöpaikka, 2) nopeus ja 3) kulkusuunta. Lähtöpaikka oli helppo saada selville. Mutta miten voitaisiin määrittää suunta?

Kristoffer Kolumbus määritti suuntansa vuonna 1492 kompassin avulla. Kompasseja oli kuitenkin ollut Euroopassa vasta 1100-luvulta lähtien. Ilman niitä merenkävijät navigoivat auringon ja tähtien avulla. Kun taivas oli pilvessä, he määrittivät suuntansa pitkien, säännöllisten maininkien avulla, joita synnyttivät tasaiset tuulet. He tarkkailivat, mihin suuntaan mainingit kulkivat auringon ja tähtien nousu- ja laskukohtiin nähden.

Miten he arvioivat nopeuden? Yksi tapa oli mitata, kuinka kauan alukselta kesti ohittaa keulasta veteen heitetty esine. Myöhemmin käyttöön otetussa tarkemmassa menetelmässä veteen heitettiin puulevy, johon oli kiinnitetty naru. Narussa taas oli määrävälein solmuja.  Kelluva puulevy veti narua laivasta sitä mukaa kuin laiva eteni. Määrätyn ajan kuluttua naru vedettiin takaisin ja mereen juosseen narun solmut laskettiin. Näin saatiin selville laivan nopeus solmuina, meripeninkulmina tunnissa. Tämä mittayksikkö on käytössä edelleenkin. Kun merenkulkija tiesi nopeutensa, hän pystyi laskemaan, kuinka pitkän matkan alus oli kulkenut päivässä. Sen jälkeen hän piirsi viivan merikarttaan, josta ilmeni, miten hänen matkansa edistyi hänen valitsemassaan suunnassa.

Merivirrat ja sivutuulet saattoivat tietenkin työntää laivan pois kurssista. Siksi merenkulkija laski ja merkitsi muistiin säännöllisesti suunnan korjaukset, joita tarvittiin aluksen pitämiseksi kurssissa. Kunakin päivänä hän jatkoi siitä, mihin hän oli edellisenä päivänä jäänyt – mitaten, laskien ja piirtäen. Kun ankkuri lopulta laskettiin, näissä merikarttaan tehdyissä päivittäisissä merkinnöissä oli pysyvät tiedot siitä, miten laiva oli päässyt määränpäähänsä. Yli viisisataa vuotta sitten Kolumbus ohjasi aluksensa merkintälaskun avulla Espanjasta Pohjois-Amerikkaan ja sieltä takaisin. Hänen huolellisesti piirtämiensä merikarttojen ansiosta nykyiset merimiehet ovat voineet tehdä saman merkittävän merimatkan uudelleen.

Tiennäyttäjänä taivas

Miten muinaiset merenkulkijat ohjasivat aluksiaan taivaankappaleiden avulla? Auringonnousu ja -lasku osoittivat, missä oli itä ja länsi. Päivän sarastaessa merimiehet saattoivat havaita, miten paljon aurinko oli siirtynyt, vertaamalla sen asemaa himmeneviin tähtiin. Yöllä sijainnin määrittämisessä käytettiin apuna Pohjantähteä, joka pimeyden laskeuduttua näyttää olevan lähes suoraan pohjoisnavan yläpuolella. Kauempana etelässä merenkulkijat saattoivat määrittää Etelän risti -nimisen kirkkaan tähtikuvion avulla etelänavan sijainnin. Kirkkaana yönä merimiehet saattoivat siis kaikilla merillä tarkistaa suuntansa ainakin yhden taivaalla olevan kiintopisteen avulla.

Ne eivät kuitenkaan olleet ainoat taivaan tiennäyttäjät. Esimerkiksi polynesialaiset ja muut Tyynenmeren purjehtijat kykenivät lukemaan tähtitaivasta kuin tiekarttaa. Yksi heidän menetelmistään oli ottaa kurssi jotakin sellaista tähteä kohti, jonka nousu- tai laskukohdan he tiesivät olevan heidän määränpäänsä suunnassa. He saattoivat läpi yön tarkistaa kurssinsa muidenkin tähtiin perustuvien linjojen avulla. Jos suunta oli väärä, taivas osoitti, miten se voitiin korjata.

Kuinka luotettava tämä menetelmä oli? Samaan aikaan, kun eurooppalaiset merenkulkijat pysyttelivät tiukasti rannikon tuntumassa litteän maapallon reunalta putoamisen pelosta, Tyynellämerellä nähtävästi tehtiin pitkiä avomeripurjehduksia suhteellisen pienikokoisten saarten välillä. Esimerkiksi yli 1500 vuotta sitten polynesialaiset lähtivät Marquesassaarilta valtavan Tyynenmeren poikki pohjoiseen. Noustuaan maihin Havaijissa he olivat purjehtineet 3700 kilometriä! Saarten kansanperinne kertoo muinaisten polynesialaisten edestakaisista merimatkoista Havaijin ja Tahitin välillä. Jotkut historiantutkijat pitävät näitä kertomuksia pelkkinä taruina. Nykypäivän  merenkulkijat ovat kuitenkin tehneet uudestaan edellä mainitun merimatkan määrittämällä suuntansa tähtien, maininkien ja muiden luonnonilmiöiden avulla – ilman teknisiä apuvälineitä.

Purjehdus myötätuulessa

Purjelaivat olivat tuulten armoilla. Kun tuuli puhalsi takaa, alus kulki mukavasti eteenpäin, mutta vastatuuli hidasti matkantekoa merkittävästi. Jos tuulta taas ei ollut ollenkaan, kuten usein kävi päiväntasaajan tyynellä vyöhykkeellä, matka ei edistynyt. Aikanaan merimiehet pääsivät selville vallitsevista merituulista, joiden avulla voitiin vakiinnuttaa purjelaivojen pääreitit ulkomerellä. Merenkulkijat käyttivät hyväkseen noita tuulia.

Epäsuotuisat tuulet saattoivat tietysti merkitä myös vastoinkäymisiä ja kuolemaa. Esimerkiksi kun da Gama lähti vuonna 1497 purjehtimaan Portugalista Intian kuuluisalle Malabarrannikolle, vallitsevat tuulet veivät hänet kauas Etelä-Atlantille, minkä jälkeen ne kuljettivat hänet takaisin kaakkoon Afrikassa sijaitsevan Hyväntoivonniemen ympäri. Intian valtamerellä häntä vastassa olivat kuitenkin monsuunituulet, joiden suunta vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Vuoden alkupuolella Intian valtameren lounaisosissa saa alkunsa kesämonsuuni, joka puhaltaa kuukausien ajan kaiken kelluvan kohti Aasiaa. Loppusyksystä on talvimonsuunin aika. Se puhaltaa voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan, koillisesta kohti Afrikkaa. Vasco da Gama lähti Intiasta kuitenkin elokuussa, ja pian hän törmäsikin epäsuotuisiin tuuliin. Itään suuntautuva matka kesti 23 päivän sijasta lähes kolme kuukautta. Viivästyksen vuoksi tuore ravinto kävi vähiin, ja monet hänen miehistään kuolivat keripukkiin.

Intian valtameren viisaat purjehtijat oppivat tarkkailemaan kalenteria ja kompassia. Hyväntoivonniemen kautta itään pyrkivien alusten täytyi lähteä kohti Intiaa kesän alkupuolella, tai muuten niiden oli ehkä odotettava kuukausien ajan suotuisia tuulia. Toisaalta kapteenit suuntasivat laivansa Intiasta Eurooppaan loppusyksystä, jotteivät joutuisi kamppailemaan kesämonsuunia vastaan. Intian valtamerellä kulkeva reitti oli siis kuin suuntaansa vaihtava yksisuuntainen katu; usein Euroopan ja Malabarrannikon välinen meriliikenne kulki vain yhteen suuntaan kerrallaan.

Navigointi saa uutta tuulta purjeisiinsa

Ajan myötä navigoinnissa otettiin uusi suunta. Mekaaniset laitteet alkoivat vähentää tarvetta turvautua oletuksiin ja paljaalla silmällä tehtäviin havaintoihin. Astrolabin ja myöhemmin sitä tarkemman sekstantin avulla voitiin mitata, kuinka korkealla aurinko tai jokin tähti oli horisontista. Näiden laitteiden avulla merenkulkijat saattoivat määrittää, millä leveysasteella päiväntasaajan etelä- tai pohjoispuolella he olivat. Laivakronometrin – luotettavan, merenkulkuun soveltuvan kellon – avulla he kykenivät määrittämään pituusasteen, itäisen tai läntisen sijaintinsa. Nämä laitteet olivat paljon tarkempia kuin merkintälasku.

Nykyään käytetään hyrräkompasseja, joista pohjoinen käy ilmi ilman magneettineulaa. Tarkka sijainti voidaan saada selville muutamalla napin painalluksella satelliittipaikannusjärjestelmän avulla. Paperikarttojen tilalla on usein tietokoneen näyttöruutu. Navigoinnista on tosiaankin tullut eksaktia tiedettä. Kaikki tämä edistys kuitenkin lisää meidän kunnioitustamme muinaisia rohkeita ja taitavia merenkulkijoita kohtaan, jotka ohjasivat aluksiaan meren aavalla ulapalla nojautuen vain tietoihinsa merestä, taivaasta ja tuulesta.

[Kaavio/Kuvat s. 12, 13]

(Ks. painettu julkaisu)

Merkintälasku

Merkintälaskusta tehtiin tarkat merkinnät tulevia matkoja varten

1 Lähtöpaikka

↓

2 Nopeus Mitattiin käyttämällä apuna puulevyä, narua

jossa oli määrävälein solmuja, ja ajannäyttäjää

↓

3 Suunta Määritettiin tarkkailemalla merivirtoja,

tähtiä, aurinkoa ja tuulia

[Kuvat]

Kompassi

Sekstantti

[Kuvat s. 14]

Huippuunsa kehitetyt laitteet tekevät nykypäivän navigoinnista eksaktia tiedettä

[Lähdemerkintä]

Kværner Masa-Yards