Räjähdysten jälkeen

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ECUADORISTA

 PÄIVÄ oli hyvin kaunis Riobamban kaupungissa Ecuadorissa 20. marraskuuta 2002. Sinisellä taivaalla kulki hiljakseen valkoisia untuvapilviä. Ympärillä kohoavat lumihuippuiset tulivuoret olivat kuin suoraan postikortista. Kaupungin 124000 asukasta elivät tuolla 2700 metrin korkeudessa Andeilla tavallista arkipäivää osaamatta aavistaakaan, että levollinen tunnelma katkeaisi pian rajulla tavalla. Yhtäkkiä iltapäivän rauhan rikkoi korvia huumaava räjähdys! Ikkunat ja lattiat alkoivat täristä. Taivaalle alkoi nousta pahaenteinen, nopeasti kasvava sienimäinen pilvi.

Kymmenen minuutin kuluttua kuultiin toinen räjähdys, jonka synnyttämä voimakas paineaalto särki ikkunoita ja repi ovia saranoiltaan. Kaupungin yläpuolelle tuprusi tuli- ja savupilvi, joka oli paljon suurempi kuin ensimmäinen. Sitä seurasi sarja räjähdyksiä ja leimahduksia.

Jehovan todistajiin kuuluva, kuusissakymmenissä oleva aviopari José ja Ana asuivat neljänsadan metrin päässä räjähdyspaikasta. Räjähdyksen voima paiskasi heidät molemmat lattialle. Ana oli seissyt etuoven lähellä, kun se irtosi saranoiltaan ja sinkoutui takaseinään. Kun kauhistunut pariskunta ryntäsi kohti asuntonsa takaosaa, katto alkoi luhistua heidän päälleen. Jotenkin he pääsivät ulos pienelle takapihalle, missä he painautuivat toisiaan vasten ja alkoivat rukoilla. Onneksi heidän poikansa tuli 15 minuutin kuluttua hakemaan heidät autolla turvaan.

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin. Räjähdykset aiheuttivat pakokauhua. Lukemattomat ihmiset pakenivat jalan. Kuului huutoa ja kirkumista, ja jotkut liukastuivat jalkakäytävillä lasinsirpaleisiin ja kaatuivat niiden päälle. Autot, bussit ja kuorma-autot hurjastelivat ulos kaupungista, ja jotkut ajoivat väärään suuntaan yksisuuntaisilla kaduilla! Monet koulusta tai työpaikalta paenneet eivät saaneet tietoja perheenjäsenistään melkein vuorokauteen.

Mikä tämän sekasorron aiheutti? Tulipalo maanalaisessa asevarastossa läheisessä armeijan tukikohdassa oli käynnistänyt suunnattoman ketjureaktion, jossa valoraketit, käsikranaatit sekä panssarivaunujen ja kranaatinheittimien ammukset räjähtelivät vuoron perään. Poliisit ajoivat kaduilla kehottaen kaiuttimien välityksellä ihmisiä poistumaan kaupungista vähintään 15 kilometrin päähän.

Pian Riobamba oli autiona. Tuhannet ihmiset täyttivät maantien kaupungin ulkopuolella. He pysyttelivät mahdollisimman lähellä toisiaan, sillä yö oli kylmä eikä monilla ollut edes takkia mukanaan. Usean tunnin kuluttua räjähdykset alkoivat vihdoin laantua. Koska lämpötila oli lähes nollassa, asukkaat alkoivat varovaisesti palailla takaisin kaupunkiin. Kun päivä valkeni seuraavana aamuna, monille paljastui, että heidän kotinsa ikkunat, ovet, katot ja seinät olivat kärsineet pahoja vaurioita. Erään perheen asunnossa sängynpatjasta löytyi tikarimaisia lasinpalasia. Toisissa taloissa ja niiden ympärillä oli kranaatinsirpaleita.

Ensimmäisten tietojen mukaan ainakin seitsemän oli kuollut ja 538 loukkaantunut sekä 18000 taloa vahingoittunut. Alueen kaikki 950 Jehovan todistajaa olivat elossa, mutta kaksi oli hoidossa pahojen haavojen takia.

Hätäapua

Räjähdyksiä seuranneena aamuna Jehovan todistajien paikallisten seurakuntien vanhimmat lähtivät käymään  kristittyjen veljiensä luona selvittääkseen, miten he voivat. Myöhemmin samana päivänä matkavalvoja kokoontui 13 paikallisen seurakunnan vanhinten kanssa arvioimaan vahinkoja. Hän kehotti vanhimpia huolehtimaan uhrien henkisistä ja hengellisistä tarpeista. Oli erittäin tärkeää tulla kristillisiin kokouksiin, vaikka olosuhteet olivat näin vaikeat (Heprealaisille 10:24, 25). Paikalliset seurakunnat pitivät vakituiset kokouksensa onnettomuuden jälkeisenä iltana.

Torstaina ja perjantaina laadittiin yksityiskohtainen selvitys todistajien asuntojen vahingoista, ja se lähetettiin maan haaratoimistoon Guayaquiliin. Siinä mainittiin, että kylmän sään vuoksi olisi kiireisesti peitettävä satoja rikkoutuneita ikkunoita. Haaratoimisto hankki niiden väliaikaista korjaamista varten muutamassa tunnissa suuria rullia kirkasta muovia ja teippiä sekä betoninauloja.

Tarvikkeet tuotiin haaratoimistosta kuorma-autolla lauantaina aamuyhdeksältä. Todistajiin kuuluvat miehet ja naiset olivat jo siivoamassa uskonveljiensä asuntoja lasinsirpaleista, jotta ikkunat voitaisiin muovittaa. Avustustyön keskuksena toimi paikallinen valtakunnansali. Lattiaan merkittiin avustustyöntekijöiltä saadut mitat, joiden mukaan muovia leikattiin sopiviksi palasiksi, ja sitten palat annettiin odottaville asennusryhmille.

Edellä mainittu José kertoo: ”Kun tulimme kotiin iltapäivällä räjähdysten jälkeen, veljet olivat jo siivoamassa siellä. Lauantaina lähinaapurini tuli käymään meillä ja pani merkille, miten hyvin ikkunat oli peitetty muovilla, ja kysyi, minkä verran työ oli maksanut.” Hän oli hyvin yllättynyt kuultuaan, ettei asennuksesta ollut veloitettu mitään!

Lauantai-iltaan mennessä oli parisataa talkoolaista seurakunnista peittänyt ikkunat 91:ssä todistajaperheen kodissa. He auttoivat myös monia ulkopuolisia. Paikallisessa lehdessä julkaistiin kuva talosta, jossa todistajat työskentelivät, ja sanottiin, että vain yksi sen kahdeksasta asukkaasta oli Jehovan todistaja.

Henkistä tukea

Räjähdykset olivat tietenkin henkisesti hyvin raskas koetus. Jotta paikallisille Jehovan todistajille voitaisiin antaa lohdutusta, päätettiin pitää erikoiskokous maanantaina 25. marraskuuta kello 17. Sitä tulisivat johtamaan haaratoimiston edustajat. Sitä ei voitu pitää yhtään myöhemmin, koska sähkövaloa ei ollut. Hankalan ajankohdan vuoksi paikalle odotettiin vain noin kuuttasataa todistajaa, mutta Riobamban konventtisaliin saapuikin 1421 kuulijaa, joiden joukossa oli muitakin kuin todistajia! Yksi tarkasteltavista avainraamatunkohdista oli psalmi 4:8, jossa sanotaan: ”Rauhassa tahdon käydä levolle ja myös nukun, sillä sinä, oi Jehova, sinä yksin saatat minut asumaan turvassa.” Kaikki läsnäolijat arvostivat suuresti lohdullista hengellistä ohjelmaa.

Lasten vanhemmille jaettiin kokouksen jälkeen satoja Herätkää!-lehtiä, joissa oli kirjoitus ”Luonnonkatastrofit – auta lastasi tointumaan” (22.6.1996). Eräässä sen kappaleessa sanotaan:

”Yhdysvalloissa toimiva valtakunnallinen hätätilanteita käsittelevä elin (FEMA) toteaa, että heti onnettomuuden jälkeen lapset tavallisesti pelkäävät, 1) että heidät jätetään yksin, 2) että he joutuvat eroon perheestään, 3) että tapahtuma toistuu ja 4) että joku loukkaantuu tai kuolee.” Vanhempia neuvotaan artikkelissa toimimaan seuraavasti:

1. Yritä pitää perhe koossa.

2. Selitä rauhallisesti, mitä on tapahtunut.

3. Kannusta lapsia puhumaan.

4. Ota lapset mukaan siivoamaan.

 Kirjoitusta jaettiin myöhemmin myös naapureille ja raamatuntutkisteluoppilaille.

Kolmen viikon kuluttua räjähdyksistä hankittiin tarvikkeita lopullisia korjaustöitä varten, joihin sisältyivät muun muassa uusien ikkunoiden asennus ja kattojen korjaus. Kun toiset kolme viikkoa olivat kuluneet, asunnot ja lisäksi kaksi valtakunnansalia olivat kunnossa. Monet olivat rakkaudellisesta avusta hyvin kiitollisia.

Erilaiset onnettomuudet ovat tavallisia näinä ”viimeisinä päivinä” (2. Timoteukselle 3:1–5). Se miten Jehovan todistajat tukevat toisiaan ja lähimmäisiään, todistaa kuitenkin tosi kristillisyyden voimasta. José ilmaisi asian hyvin sanoessaan: ”Jehovan järjestö ei jää jahkailemaan silloin kun tarvitsemme apua.”

[Kuvat s. 15]

Siivoustyössä oli mukana parisensataa vapaaehtoista Jehovan todistajaa. Uudet ikkunalasit mitattiin, leikattiin ja asennettiin. Katot korjattiin