Sain hyvän alun tarkoitukselliselle elämälle

KERTONUT ERNEST PANDACHUK

Vartuin Saskatchewanin preerialla Kanadassa. 23-vuotiaana lähdin Afrikkaan, jossa vietin 35 vuotta jännittävää elämää lähetystyöntekijänä. Miten elämäni sai tällaisen suunnan? Ei suinkaan sattumalta. Minäpä kerron.

LAPSUUDENKOTINI oli paaluista, savesta ja oljista kyhätty talo, joka hädin tuskin suojeli perhettämme preerian ankarilta talvilta. Vuonna 1928, ennen kuin suurin osa meistä yhdeksästä lapsesta oli vielä tullut maailmaan, isä ja äiti ottivat raamatullista kirjallisuutta pienellä maatilallamme käyneeltä mieheltä. Seuraavan talven pitkinä kuukausina he tutkivat Raamattua noiden julkaisujen avulla. Kevään koittaessa he olivat vakuuttuneita siitä, että he olivat löytäneet totuuden. He kertoivat siitä sukulaisilleen, ystävilleen, naapureilleen ja erityisesti lapsilleen.

Minä synnyin vuonna 1931, ja pian sen jälkeen näkivät päivänvalon viisi nuorempaa sisarustani. Raamatun lukeminen ja tutkiminen kuului perheemme jokapäiväiseen elämään. Minulla on lämpimät muistot yhteisistä aamuistamme. Keskustelimme isän johdolla jostain raamatunkohdasta, silloinkin kun meillä oli vieraita. Äiti ja isä sekä vanhemmat lapset lukivat vuoron perään ääneen raamatullisia julkaisuja.

Sen lisäksi että isä opetti meidät lukemaan ja kirjoittamaan, hän näytti meille, miten Raamatusta voi etsiä tietoa hakemistojen avulla. Opimme jo varhain perustelemaan uskonkäsityksiämme Raamatulla. Nämä antoisat keskustelutuokiot auttoivat minua puhumaan johdonmukaisesti raamatullisista asioista. Aikanaan pystyin Raamattua käyttäen kumoamaan vääriä uskonnollisia käsityksiä. Osasin todistella, että sielu kuolee, ettei ihmisiä kiduteta helvetissä ja että Jumala ja Jeesus eivät ole yhdenvertaisia tai osa niin sanottua kolminaisuutta (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4; Johannes 14:28).

Isä ja äiti opettivat meitä myös esimerkillään ja kannustivat meitä olemaan lujia sen puolesta, mikä on oikein, vaikka se merkitsisi toisten epäsuosioon joutumista. He eivät esimerkiksi polttaneet tupakkaa ja varoittivat meitäkin siitä, että se saastuttaa ja että meitä voitaisiin painostaa koulussa kokeilemaan  sitä. Muistan isän sanat: ”Sinua voidaan sanoa mammanpojaksi, jos et suostu polttamaan. Mutta kysy silloin: ’Kuka oikein on mies? Sekö, jota tupakki hallitsee, vai se, joka hallitsee tupakkia?’”

11-vuotiaana jouduin erääseen tilanteeseen, jossa koeteltiin, toimisinko Raamattuun perustuvan valmennukseni mukaan. Toinen maailmansota oli alkanut, ja meidän lasten odotettiin koulussa tervehtivän lippua. Sen perusteella, mitä olin oppinut Raamatusta, ymmärsin, että lipun tervehtiminen olisi palvontateko, joten kieltäydyin osallistumasta siihen. Tämän vuoksi minut erotettiin koulusta puoleksi vuodeksi.

Aikanaan kuitenkin sain koulun päätökseen, ja maaliskuussa 1947 menin Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle. Puoli vuotta myöhemmin aloitin tienraivauksen, hyvän uutisen kokoaikaisen julistustyön. Palvelin aluksi Saskatchewanin eteläosassa, missä todistin tuolla laajalla alueella asuville maanviljelijöille ja karjatilallisille. Kesäisin liikuin ratsain ja talven pakkaskeleillä hevosen vetämällä, jalaksilla liikkuvalla ”asuntovaunulla”. Vaunussa oli lämmitin, jossa poltettiin hiiliä, joten minun täytyi varoa, ettei vaunu kaatuisi.

Maaseudun väki oli ystävällistä ja vieraanvaraista. Kun menin johonkin taloon alkuillasta, minua pyydettiin usein jäämään yöksi. Nautin suuresti vilkkaista raamatullisista keskusteluista, joita sitten kävimme. Yksi perhe, joka otti totuuden vastaan keskusteltuamme kerran koko yön, oli Petersonit. Earlistä ja hänen äidistään tuli innokkaita Jehovan todistajia.

Palvelus Québecissä

Vuonna 1949 vastasin tienraivaajille esitettyyn kutsuun auttaa saarnaamistyössä Québecin provinssissa. Sinne saapui parisensataa tienraivaajaa Kanadan länsiosista. He tulivat Montrealiin syyskuussa valmiina lähtemään määräalueille eri puolille Québeciä. Silloinen katolinen pääministeri Maurice Duplessis oli vannonut puhdistavansa provinssin Jehovan todistajista.

Nuo työntäyteiset ja jännittävät ajat olivat täynnä haasteita ja kiperiä tilanteita: opiskelimme ranskan kieltä, meitä pidätettiin, väkijoukot hyökkäsivät kimppuumme, ja fanaatikot hajottivat kristillisiä konventtejamme. Suvaitsemattomuus ei kuitenkaan pelottanut minua eikä saanut minua horjumaan valitsemallani uralla Jumalan palvelijana. Vanhempani olivat juurruttaneet minuun rakkauden sitä kohtaan, mikä on oikein, sekä uskon siihen, että Jeesuksen ennustama maailmanlaajuinen saarnaamistyö saataisiin päätökseen vastustuksesta huolimatta (Matteus 24:9, 14).

Québecissä tapasin uskollisen tienraivaajan Emily Hawryshin, joka oli myös kotoisin Saskatchewanista. Häitämme vietettiin 27. tammikuuta 1951, ja siitä pitäen Emily on ollut rinnallani uskollisena työtoverina ja kannustavana kumppanina. Koska tavoitteenamme oli osallistua täydemmin sananpalvelukseen, anoimme Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, jossa pidetään useiden kuukausien  pituisia lähetystyöhön valmentavia kursseja. Meidät hyväksyttiin kouluun, ja helmikuussa 1953 valmistuimme sen 20. kurssilta.

Kun odottelimme lupapapereita päästäksemme lähtemään Afrikkaan, meitä pyydettiin auttamaan Jehovan todistajien seurakuntia Albertassa ja Ontariossa Kanadassa. Noihin aikoihin matkustimme seurakunnasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä. Niinpä opimme yksinkertaistamaan elämäämme ja kuljettamaan koko omaisuuttamme mukanamme matkalaukussa. Kun muutamaa kuukautta myöhemmin matkaan ja maahantuloon liittyvät paperit saatiin kuntoon, lähdimme kohti Etelä-Rhodesiaa, nykyistä Zimbabwea.

Sopeudumme elämään Afrikassa

Viitisen kuukautta saapumisemme jälkeen meidät määrättiin vierailemaan Jehovan todistajien ryhmissä Zimbabwessa sekä Botswanassa ja Pohjois-Rhodesiassa (nykyään Sambia). Gilead-koulussa meille oli sanottu, ettei meidän pidä verrata ulkomaista aluetta kotimaahamme, vaan meidän olisi hyvä muistaa, että joutuisimmepa millaisiin olosuhteisiin tahansa, voisimme oppia kokemuksestamme jotakin. Nämä viisaat sanat auttoivat meitä sopeutumaan. Vielä nykyäänkin Emily ja minä yhdymme sanoihin: ”Tee parhaasi joka tilanteessa; se ei ehkä koskaan toistu.”

Liikuimme paikasta toiseen millä milloinkin: junalla, linja- ja kuorma-autoilla tai pyörällä. Se oli kyllä uuvuttavaa, mutta toki muunkinlaiset olosuhteet koettelivat päätöstämme tehdä parhaamme joka tilanteessa. Lain rajoitusten vuoksi Emily ei kahtena ensimmäisenä vuotena saanut matkustaa kanssani heimojen omistuksessa oleville alueille. Olimme olleet naimisissa vain jonkun vuoden, mutta vaimoni oli jäätävä aina johonkin rautatien pääteasemalla sijaitsevaan kaupunkiin, missä ei useinkaan ollut ketään muuta Jehovan todistajaa. Emilyn usko, rohkeus ja sisukkuus paitsi herättivät ihailua ja rakkautta minussa myös saivat Valtakunnan hedelmän kasvamaan noissa yhteisöissä.

Heti kun Emily oli löytänyt itselleen majapaikan jonkun sikäläisen asukkaan luota, hän alkoi todistaa paikkakunnalla, kunnes minä palasin heimoalueelta. Joskus hän palveli yksinään kokonaisen kuukauden. Hän sai voimaa ja suojeluksen, kun hän luotti Jehovan väkevään käteen, ja hänen palveluksensa kantoi hedelmää. Raamatun totuuden otti vastaan esimerkiksi muuan Rita Hancock. Myöhemmin hänen miehensäkin kiinnostui, ja hänestä tuli uskollinen veli. Hän palveli kristittynä vanhimpana kuolemaansa saakka. Joissakin kaupungeissa, joihin Emily kylvi Raamatun totuuden siemeniä, toimii nykyään virkeitä seurakuntia.

Afrikkalainen vieraanvaraisuus ja kekseliäisyys

Minä puolestani sain kokea liikuttavalla tavalla, miten syvästi heimoalueilla asuvat afrikkalaiset todistajat arvostivat Jehovan järjestöä ja sen matkaedustajia. Nämä rakastavat kristityt veljet pitivät minusta hyvää huolta. Joka maanantai matkustin yhdestä konventtipaikasta toiseen. Majoittauduin yleensä vasta pystytettyyn ruohomajaan, mikä toi mieleen muistoja Saskatchewanissa sijainneesta pientilastamme. Vuoteeni oli 30 senttimetriä paksu ruohomatto, joka levitettiin lattialle ja peitettiin lakanalla.

Heimoalueella konventit pidettiin tavallisesti metsässä luonnon helmassa. Konventtiin tulijat raivasivat alueelta aluskasvillisuuden, mutta jättivät puut, jotta niiden rehevät lehvistöt antaisivat varjoa. Istuimet tehtiin siististi sidotuista ruohonipuista, jotka järjestettiin huolellisesti riviin. Lopuksi metsäaukion ympärille pystytettiin ruohoaita. Liikutuin aina sydämestäni, kun sain luonnon keskellä kuunnella afrikkalaisten veljiemme ja sisartemme uskomattoman soinnukasta, moniäänistä ylistyslaulua Jehovalle.

Unohtumaton kokemus

Tapasin palveluksessa Gideon Zendan, joka toimi anglikaanisen kirkon perustamien lähetysasemien koulujen ylitarkastajana. Gideon oli saanut koulutuksensa – aina yliopistoa myöten – kirkon kautta. Hän ei ollut kuitenkaan saanut tyydyttäviä vastauksia moniin Raamattua koskeviin kysymyksiinsä. Niinpä hän pyysi, että tulisin tapaamaan häntä ja hänen virkatovereitaan ja vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Tilaisuuteen tuli viitisenkymmentä henkeä, muiden muassa  kouluntarkastajia, rehtoreita ja opettajia. Gideon toimi puheenjohtajana. Etenimme järjestyksellisesti aiheesta toiseen. Puhuin kustakin aiheesta 15 minuuttia, ja sitten vastailin kysymyksiin. Tilaisuus kesti monta tuntia.

Tämän harvinaisen tilaisuuden seurauksena oli, että Gideonista, hänen perheestään ja melkoisesta joukosta hänen virkatovereitaan tuli vihkiytyneitä, kastettuja Jehovan palvelijoita. Paikallinen piispa irtisanoi heidät anglikaanisen koululaitoksen palveluksesta. Kukaan heistä ei kuitenkaan horjunut päätöksessään, vaan he pysyivät lujina Jehovan palveluksessa ja jotkut jopa aloittivat tienraivauksen.

Vaikuttavan elokuvan synnyttämä vastakaiku

Vuonna 1954 Jehovan todistajat alkoivat esittää elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Seuraavana vuonna kumottiin laki, joka oli estänyt vaimon pääsyn miehensä mukana heimoalueille. Emily pääsi siis nyt matkustamaan noille alueille kanssani. Tuolloin saimme käyttöömme moottoriajoneuvon, sähkögeneraattorin ja projektorin, niin että saatoimme käydä näyttämässä elokuvaa kaikkialla heimoyhdyskunnissa. Monet eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet mitään elokuvaa, joten esityksemme saivat osakseen paljon huomiota. Elokuvassa näytettiin Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden valmistamista vaihe vaiheelta suuressa kirjapainossamme Brooklynissa New Yorkissa.

Elokuvassa oli välähdyksiä myös Jehovan todistajien kansainvälisen veljesseuran hengellisestä tilaisuudesta, joka pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkissa vuonna 1953. Afrikkalaiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet näin selvää osoitusta rotujen välisestä yksimielisyydestä ja rakkaudesta. Elokuva sai kymmenet zimbabwelaisperheet tutkimaan Raamattua ja tulemaan todistajien yhteyteen. Lukuisat koulujen rehtorit eri puolella maata tajusivat, kuinka arvokas tämä havainnollinen elokuva oli opetusvälineenä, ja pyysivät meitä esittämään sitä.

Myöhään eräänä iltana joitakuita todistajia tuli herättämään minut ja pyytämään, että nousisin näyttämään elokuvaa. Hämmästyksekseni noin 500 ihmistä oli kävellyt paikalle tuntikausia nähdäkseen sen. He olivat kuulleet, että olin tuolla seudulla näyttämässä sitä. Kun ensimmäinen joukko hajaantui, tilalle saapui uusi 300 hengen ryhmä. Niinpä näytin elokuvan uudelleen. Viimeiset katsojat lähtivät vasta kolmelta aamuyöllä! Reilun 17 vuoden aikana yksistään Sambiassa runsaat miljoona ihmistä näki tuon vaikuttavan elokuvan.

Uusia tehtäviä Afrikassa

Palveltuamme yli viisi ja puoli vuotta Zimbabwessa meidät määrättiin Etelä-Afrikkaan. Meidän oli nyt opiskeltava afrikaansin kieli. Myöhemmin opimme puhumaan myös sesothoa ja zulua. Se että pystyimme opettamaan Jumalan sanan totuuksia myös näillä muilla kielillä, lisäsi tehokkuuttamme palveluksessa ja sai meidät tuntemaan aikaansaamisen iloa.

Alkuvuodesta 1960 meidät määrättiin matkatyöhön Afrikan eteläosiin. Seuraavina 27 vuotena matkustimme laajalti Lesothossa, Namibiassa, Etelä-Afrikassa ja Swazimaassa sekä Etelä-Atlantin saarilla Ascensionissa ja Saint Helenassa. Matkustimme kaikkiaan satojatuhansia kilometrejä palvellessamme kristittyjä veljiämme ja sisariamme. Heidän uskonsa ja uskollisuutensa epäsuotuisissa olosuhteissa on rohkaissut meitä, niin ettemme mekään halua missään tilanteessa antaa periksi.

Esimerkiksi Swazimaassa sain tutustua todistajiin, jotka eivät tinkineet uskostaan silloin, kun kuningas Sobhuza II kuoli. Koska he kieltäytyivät osallistumasta epäraamatullisiin menoihin, joita toimitettiin tällaisen ylhäisen henkilön kuoltua, heidät irtisanottiin työpaikastaan ja heiltä evättiin kansalaisoikeudet. Vuosia kestäneiden vaikeuksien ja vastoinkäymisten aikana he eivät koskaan luopuneet uskostaan. Tulen aina kiittämään Jehovaa siitä, että olen saanut tutustua tällaisiin suurenmoisiin  kristittyihin veljiin ja sisariin ja puhua heidän kanssaan kasvotusten.

Muistan myös Philemon Maferekan, tienraivaajan joka asui Mokhotlongissa Lesothossa yli 3000 metrin korkeudessa vuoristossa. Koska mitään kulkuvälinettä ei ollut, hän ja hänen rakas vaimonsa ja heidän kaksi lastaan sekä neljä kasteelle aikovaa kiinnostunutta kävelivät yli sata kilometriä päästäkseen tuhannen metrin korkeudessa pidettävään konventtiin. Suurin osa matkasta oli jyrkkää maastoa. He ryömivät ylös ja alas rotkoja ja kahlasivat lukuisten purojen ja jokien poikki.

Kotimatkallaan konventin jälkeen he kantoivat mukanaan satoja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirjoja. Ne oli tarkoitettu kotona Mokhotlongissa asuville ihmisille. Mutta koska myös matkan varrella asuvat ihmiset olivat kiinnostuneita raamatullisesta kirjallisuudesta, heidän kirjansa hupenivat jo ennen kuin he pääsivät kotiin. Philemonin ja hänen vaimonsa kaltaisten kristittyjen veljien ja sisarten innon ja antaumuksen näkeminen oli minulle ja Emilylle niin arvokas kokemus, että se on säilynyt muistoissamme tähän päivään saakka.

Emme välttyneet myöskään vaaratilanteilta: välillä kohtasimme kobria ja muita myrkkykäärmeitä, ja toisinaan meidät yllätti tulva tai jokin muu uhkaava tilanne. Vaikka nuo kokemukset olivatkin sillä hetkellä pelottavia, ne tuntuvat merkityksettömiltä, kun niitä vertaa Jehovan palveluksessa saataviin iloihin ja siunauksiin. Opimme, ettei hän koskaan hylkää uskollisiaan.

Kun Emilylle tuli vakavia terveysongelmia, Jehova antoi meille viisautta toimia tilanteessa tasapainoisesti. Ruokavalion muutos ja parempien hygieenisten olojen järjestäminen edistivät hänen toipumistaan. Rakensimme pieneen kuorma-autoon yöpymistilat, niin että Emilyllä oli mukavammat oltavat matkoillamme, ja pikku hiljaa hänen kuntonsa koheni.

Takaisin Kanadaan

Oltuamme noin 35 vuotta lähetystyössä Afrikan kiehtovalla mantereella meidät määrättiin takaisin Kanadaan vuonna 1988. Vuonna 1991 aloitin jälleen matkatyön. Kahdeksan vuotta myöhemmin sain aivohalvauksen. Vaikka toimintani onkin ollut sen jälkeen paljon rajallisempaa, saan yhä iloa voidessani palvella vanhimpana yhdessä Londonissa Ontariossa toimivista seurakunnista.

Tunnen tyydytystä muistellessani aikaa, jolloin aloitin tienraivauksen ja lähdin kulkemaan hevosella pitkin Saskatchewanin eteläosia noin 56 vuotta sitten. Olen kiitollinen siitä, että isäni opetti hellittämättä meitä ajattelemaan hengellisten ihmisten tavoin ja puolustamaan pelottomasti totuutta ja vanhurskautta. Hän opetti minulle Jumalan sanan totuuden, jonka ansiosta olen voinut viettää tarkoituksellista elämää. Tuo perintö on hyödyttänyt minua elämäni jokaisena päivänä. En koskaan suostuisi vaihtamaan elämääni Jehovan palveluksessa mihinkään, mitä tällä vanhalla maailmalla on tarjottavana.

[Kuva s. 19]

Yhdeksänlapsinen perheemme vuonna 1949. Nuorimmainen on äidin sylissä, ja minä seison äidin takana

[Kuva s. 20]

Rakensin tämän ”asuntovaunun” palvelustani silmällä pitäen

[Kuva s. 20]

Québeciläisiä naisia, jotka pidätettiin saarnaamisen vuoksi

[Kuva s. 22, 23]

Olin mukana opettamassa matkavalvojia Zimbabwessa

[Kuva s. 23]

Rakensimme tämän asuntoauton, jotta Emily toipuisi

[Kuva s. 23]

Tuoreessa kuvassa Emilyn kanssa