Mitä lapsi tarvitsee ja kaipaa

PIENI lapsi tarvitsee syntymästä asti hoivaa, hyväilyä ja ihokosketusta. Joidenkin lääkärien mielestä ensimmäiset 12 tuntia ovat ratkaisevia. Heidän mukaansa äiti ja lapsi tarvitsevat ja kaipaavat heti synnytyksen jälkeen kaikkein eniten hyväilyä ja hellimistä sekä toistensa katselemista ja kuuntelemista, eivät niinkään unta tai ruokaa. *

Vaistomaisesti vanhemmat koskettelevat, hyväilevät ja hellivät pientä lastaan, joka puolestaan kiintyy lujasti vanhempiinsa ja vastaa heidän huomionosoituksiinsa. Side on niin vahva, että vanhemmat ovat valmiita tekemään uhrauksia voidakseen huolehtia lapsesta jatkuvasti.

Toisaalta ilman rakkaudellista sidettä vanhempiin lapsi saattaa kirjaimellisesti riutua ja kuolla. Joidenkin lääkärien mielestä olisi sen tähden tärkeää, että lapsi annetaan äidille heti synnytyksen jälkeen. He suosittelevat vähintään puolen tunnin tai tunnin yhdessäoloa tässä vaiheessa.

Niin merkittävänä kuin tunnesiteen muodostumista pidetäänkin, synnytyksen jälkeinen yhdessäolo voi joissakin sairaaloissa olla lähes mahdotonta. Vastasyntyneet erotetaan  äidistään monesti mahdollisen tartuntavaaran vuoksi. On kuitenkin näyttöä siitä, että kohtalokkaiden tartuntojen määrä saattaa tosiasiassa vähetä, jos vastasyntyneet saavat olla äitinsä kanssa. Yhä useammissa sairaaloissa äitien ja lasten onkin mahdollista olla pitempään yhdessä synnytyksen jälkeen.

Syntyykö tunneside?

Jotkut äidit eivät kiinny lapseensa heti ensi näkemältä, ja he saattavat miettiä levottomina, mahtaako tunnesidettä syntyä. Tällainen tilanne ei kuitenkaan ole harvinainen, eikä siitä tarvitse huolestua.

Äidinrakkaus voi syntyä ja kehittyä täyteen mittaansa myöhemminkin. ”Mikään yksittäinen tilanne synnytyksen yhteydessä ei ratkaise, millaiseksi suhde lapseen muotoutuu”, sanoo muuan kokenut äiti. Jos asia kuitenkin huolestuttaa odottavaa äitiä, hänen on ehkä hyvä keskustella siitä synnytyslääkärinsä kanssa etukäteen. Hänen pitäisi kertoa selvästi, milloin ja kuinka kauan hän haluaisi olla yhdessä lapsensa kanssa.

”Puhukaa minulle!”

Näyttää siltä, että pienet lapset ovat erityisen vastaanottavaisia tietyille virikkeille tietyn ikäisinä. Otollisin aika menee jossain vaiheessa ohi. Lapsi esimerkiksi oppii yhden tai jopa useamman kielen varsin vaivattomasti. Mutta parhaiten tämä näyttää onnistuvan yleensä alle viisivuotiaana.

Kielen omaksuminen voi sitä vastoin olla hyvinkin vaikeaa 12–14-vuotiaana. Lastenneurologi Peter Huttenlocherin mukaan ”synapsien tiheys ja määrä aivojen kielialueilla vähenevät” tuossa iässä. Muutamat ensimmäiset elinvuodet ovat selvästikin ratkaisevia kielitaidon kannalta.

Miten pienet lapset sitten oppivat puhumaan, mikä puolestaan on olennaisen tärkeä edellytys muulle tiedolliselle kehitykselle? Pääasiassa viestimällä suullisesti vanhempiensa kanssa. Vauvaikäiset reagoivat erityisesti ihmisiltä tuleviin ärsykkeisiin. ”Lapsi – – matkii äitinsä ääntä”, sanoo Massachusettsin teknillisessä korkeakoulussa työskentelevä Barry Arons. On kiinnostavaa, että lapset eivät kuitenkaan matki mitä tahansa ääniä. Arons mainitsee, että lapsi ”ei paina mieleensä kehdon narinaa, jonka se kuulee yhtaikaa äidin puheen kanssa”.

Vanhemmat puhuvat pienille lapsilleen samanlaisella rytmillä ja tyylillä kulttuurista riippumatta. Isän tai äidin lämmin ääni kiihdyttää lapsen pulssia. Tämän arvellaan osaltaan nopeuttavan sanojen ja niiden tarkoitteiden yhdistymistä toisiinsa lapsen mielessä. Sanomatta sanaakaan pieni lapsi vaatii vanhemmiltaan: ”Puhukaa minulle!”

”Huomatkaa minut!”

On todettu, että lapsen tunneside aikuiseen hoitajaansa, yleensä äitiin, syntyy suunnilleen ensimmäisen elinvuoden aikana. Ne lapset, joilla tuo side on vahva, tulevat paremmin toimeen muiden kanssa kuin ne, joilla tätä turvallista suhdetta ei ole syntynyt. Lapsella pitäisi olla tällainen side äitiinsä siihen mennessä, kun hän on kolmivuotias.

 Mitä voi tapahtua, jos lasta laiminlyödään tässä ratkaisevassa vaiheessa, jolloin sen mieli on hyvin altis vaikutteille? Martha Farrell Erickson seurasi 267 äidin ja heidän lastensa elämää runsaan 20 vuoden ajan ja sanoo: ”Laiminlyönti jäytää hitaasti mutta varmasti lapsen mieltä, kunnes – – [lapsi] ei enää ole kiinnostunut muista ihmisistä ja maailmasta.”

Texasin lastensairaalassa toimiva lääkäri Bruce Perry havainnollistaa näkemystään lapsen tunneperäisten tarpeiden laiminlyömisen vakavuudesta seuraavasti: ”Jos minun pitäisi valita, murranko joka ikisen luun kuusikuukautisen lapsen ruumiissa vai sivuutanko hänen tunneperäiset tarpeensa kahden kuukauden ajan, sanoisin, että luiden murtaminen olisi lapselle parempi vaihtoehto.” Miten Perry perustelee tämän? ”Luut paranevat, mutta jos lapsi ei kahteen kuukauteen saa aivoille olennaisen tärkeitä virikkeitä, sen mieli ei toivu siitä koskaan.” Vahinkojen pysyvyydestä on eriäviäkin mielipiteitä, mutta tutkimusten perusteella on silti selvää, että tunne-elämää rikastuttava ympäristö on erittäin tärkeä lapsen henkiselle kehitykselle.

”Lyhyesti sanottuna – – [pienet lapset] ovat valmiita rakastamaan ja olemaan rakastettuja”, sanotaan kirjassa Infants. Kun lapsi itkee, viesti vanhemmille on usein: ”Huomatkaa minut!” On tärkeää, että vanhemmat reagoivat tähän myötätuntoisesti. Tällaisessa vuorovaikutuksessa lapsi tajuaa, että se pystyy ilmaisemaan tarpeensa toisille. Se oppii muodostamaan sosiaalisia suhteita.

Voiko lapsen hemmotella piloille?

Eikö lapsen voi hemmotella piloille, jos sen jokaiseen parkaisuun reagoidaan? Mahdollisesti. Mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan. Jokainen lapsi on yksilöllinen, ja siksi vanhempien on yleensä ratkaistava, miten kunkin tapauksessa on parasta toimia. Eräissä äskettäisissä tutkimuksissa on kuitenkin käynyt ilmi, että kun vastasyntyneellä on nälkä tai epämukava olo tai se on kiukkuinen, sen elimistö erittää stressihormoneja. Kurjan olonsa se tuo ilmi itkemällä. Kun isä tai äiti reagoi itkuun ja tyydyttää lapsen tarpeen, lapsen aivoissa alkaa muodostua soluverkostoja, joiden avulla lapsi oppii rauhoittumaan omin neuvoin. Lisäksi tri Megan Gunnarin mukaan stressihormonia nimeltä kortisoli erittyy vähemmän lapsella, jonka tarpeisiin reagoidaan herkästi. Ja kun se hermostuu, kohtaus menee nopeammin ohi.

”Lapset, joiden tarpeisiin on reagoitu nopeasti ja säännönmukaisesti varsinkin ensimmäisten 6–8 kuukauden aikana, itkevät vähemmän kuin ne, jotka on jätetty itkemään”, kertoo Erickson. On tärkeää myös  vaihdella reagointitapaa. Jos toimii joka kerta samalla tavalla – esimerkiksi syöttää lasta tai ottaa sen syliin – sen voi tosiaan hemmotella piloille. Joskus voi riittää se, että itkuun vastataan muutamalla sanalla. Toinen keino voi olla se, että menee lapsen lähelle ja puhelee sille lempeästi korvaan. Toisinaan saattaa tepsiä lapsen selän tai vatsan silittely.

”Itku on lapsen työtä”, kuuluu itämainen sanonta. Itkeminen on lapsen ensisijainen keino viestittää tarpeistaan. Miltä sinusta tuntuisi, jos omat pyyntösi kaikuisivat joka kerta kuuroille korville? Miltä sitten tuntuu lapsesta, joka on täysin avuton ilman hoitajaa, jos se on muille kuin ilmaa aina kun se kaipaisi huomiota? Mutta kenen tehtävä on reagoida lapsen itkuun?

Kuka hoitaa?

Yhdysvalloissa hiljattain tehdyssä väestönlaskennassa kävi ilmi, että 54 prosenttia lapsista on 8–9-vuotiaiksi asti säännöllisesti muiden kuin vanhempiensa hoidossa. Usein molempien vanhempien on käytävä töissä saadakseen rahat riittämään. Monet äidit jäävät äitiyslomalle lapsen muutamaksi ensimmäiseksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Mutta kuka huolehtii lapsesta sen jälkeen?

Kysymykseen ei tietenkään ole mitään yksiselitteistä vastausta. On kuitenkin hyvä muistaa, että lapsi on yhä haavoittuvainen tässä tärkeässä elämänvaiheessa. Vanhempien on mietittävä asiaa vakavasti yhdessä ja punnittava eri vaihtoehtoja.

”On yhä ilmeisempää, että parhaimmatkaan lastenhoito-ohjelmat eivät korvaa aikaa, jota lapset tarvitsevat äidiltään ja isältään”, sanoo lääkäri Joseph Zanga Yhdysvaltain lastenlääkärijärjestöstä (AAP). Jotkut asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että pienet lapset eivät päivähoitopaikoissa ole tarpeeksi vuorovaikutuksessa hoitajansa kanssa.

Lasten tärkeät tarpeet mielessään jotkut työssä käyvät äidit ovat päättäneet jäädä kotiin sen sijaan että antaisivat toisten ottaa huolehtiakseen lastensa tunneperäisistä tarpeista. Eräs nainen sanoi: ”En varmasti olisi voinut saada mistään muusta työstä yhtä suurta tyydytystä.” Kaikkien äitien taloudellinen tilanne ei tietenkään salli heidän tehdä tällaista valintaa. Monilla vanhemmilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää päivähoitopalveluja, joten he yrittävät kiinnittää lapseensa tavallista enemmän huomiota sitten kun perhe on yhdessä. Samoin monilla työssä käyvillä yksinhuoltajillakaan ei ole tämän suhteen paljon valinnanvaraa, mutta he kasvattavat lapsiaan kiitettävällä tavalla – ja työ kantaa hedelmää.

Lapsen hoitaminen ja kasvattaminen on jännittävää työtä, joka voi tuottaa paljon iloa. Se on silti myös haastavaa ja vaativaa. Miten siinä voi onnistua?

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 6]

Totiset lapset

Joidenkin japanilaisten lääkärien mukaan on yhä enemmän pieniä lapsia, jotka eivät itke eivätkä hymyile. Lastenlääkäri Satoshi Yanagisawa sanoo heitä ”totisiksi lapsiksi”. Miksi vauvaikäinen lakkaa ilmaisemasta tunteita? Jotkut lääkärit uskovat sen johtuvan siitä, että se jää ilman vanhempien fyysistä kosketusta. Erään teorian mukaan pienet lapset lakkaavat lopulta yrittämästä, jos niiden tarve viestiä sivuutetaan toistuvasti tai ymmärretään aina väärin.

Texasin lastensairaalan johtava psykiatri tri Bruce Perry arvelee, että jollei pieni lapsi saa sopivia virikkeitä oikeaan aikaan, se aivojen alue, joka tekee lapsen empaattiseksi, ei välttämättä kehity. Jos tunneperäisiä tarpeita laiminlyödään vakavasti, kyky tuntea empatiaa menetetään ehkä pysyvästi. Perryn mukaan tällaiset varhaiset elämänkokemukset voivat joissakin tapauksissa johtaa päihteiden väärinkäyttöön ja nuoruusiän väkivaltaisuuteen.

[Kuva s. 7]

Äidin ja lapsen välinen tunneside vahvistuu keskinäisessä kanssakäymisessä