Ulkoasu oli kompastuskiveni

KERTONUT EILEEN BRUMBAUGH

VANHEMPANI kuuluivat uskonnolliseen liikkeeseen nimeltä Old Order German Baptist Brethren, jonka jäsenet elävät pitkälti samalla tavoin kuin amishit ja mennoniitat. Ryhmä sai alkunsa Saksassa vuonna 1708 pietismin piiristä. The Encyclopedia of Religion -tietosanakirjan mukaan tälle herätysliikkeelle oli ominaista ”näkemys, jonka mukaan ihmiskunta tarvitsee Kristuksen evankeliumia”. Pietistit levittivätkin sanomaa menestyksellisesti moniin maihin.

Vuonna 1719 pieni ryhmä noita heränneitä saapui Alexander Mackin johdolla Yhdysvaltoihin nykyisen Pennsylvanian alueelle. Ajan myötä ryhmiä syntyi lisää ja toisia irtautui omiin suuntiinsa. Kukin ryhmä tulkitsi omalla tavallaan Alexander Mackin oppeja. Meidän pieneen seurakuntaamme kuului viitisenkymmentä jäsentä. Raamatun lukemista ja seurakunnan virallisten päätösten noudattamista pidettiin tärkeänä.

Sukumme oli tunnustanut tätä uskoa ja noudattanut sen viitoittamaa elämäntapaa jo ainakin kolmen sukupolven ajan. Minä liityin seurakunnan jäseneksi ja kävin kasteella 13-vuotiaana. Minut oli opetettu ajattelemaan, että auton, traktorin, puhelimen tai jopa radion tai muun sähkölaitteen omistaminen ja käyttö olivat väärin. Seurakuntamme naiset pukeutuivat yksinkertaisesti, emmekä leikanneet hiuksiamme tai kulkeneet ilman päähinettä. Miehillä oli parta. Emme halunneet olla osa maailmasta, ja siksi kieltäydyimme käyttämästä nykyaikaisia vaatteita, meikkiä ja koruja, jotka meidän mielestämme olivat syntisen ylpeyden ilmauksia.

Meidät opetettiin kunnioittamaan syvästi Raamattua, jota pidimme hengellisenä ruokanamme. Perheemme kokoontui aina ennen aamiaista olohuoneeseen kuuntelemaan, kun isä luki luvun Raamatusta ja selitti sitä. Sitten polvistuimme ja isä piti rukouksen. Sen jälkeen äiti lausui Herran rukouksen. Odotin aina kovasti tätä aamuhartautta, koska silloin koko perhe oli yhdessä ja keskittyi hengellisiin asioihin.

Asuimme Delphin lähellä Indianassa farmilla, jolla tuotimme elintarvikkeita. Veimme tuotteet kaupunkiin hevoskärryillä ja myimme ne sitten kadulla tai kulkien ovelta ovelle. Katsoimme kovan työnteon kuuluvan Jumalan palvelemiseen, joten keskityimme siihen muulloin paitsi sunnuntaisin, jolloin ei saanut tehdä mitään arkiaskareita. Väliin farmilla oli kuitenkin niin paljon työtä, että oli vaikea pitää ajatukset hengellisissä asioissa.

Avioliitto ja perhe

Vuonna 1963, kun olin 17-vuotias, menin naimisiin  samaa uskontoa tunnustavan Jamesin kanssa. Hänen sukunsa oli kuulunut seurakuntaan jo neljän polven ajan. Me molemmat halusimme sydämestämme palvella Jumalaa ja uskoimme, että meillä oli ainoa tosi uskonto.

Vuonna 1975 meillä oli jo kuusi lasta, ja seitsemäs ja viimeinen syntyi vuonna 1983. Toiseksi vanhin Rebecca on ainut tyttö. Teimme kovasti työtä, kulutimme niukasti ja elimme yksinkertaisesti. Yritimme juurruttaa lapsiimme samat Raamatun periaatteet, jotka olimme oppineet omilta vanhemmiltamme ja muilta seurakunnan jäseniltä.

Ulkoinen olemus merkitsi uskonnossamme paljon. Ajattelimme, että koska kukaan ei voi lukea sydäntä, ihmisen pukeutuminen paljastaa hänen sisimpänsä. Jos joku jäsen laittoi liikaa hiuksiaan, häntä pidettiin ylpeänä. Jos koruttoman mekkomme kuviot olivat liian suuria, sekin kertoi ylpeydestä. Toisinaan nämä kysymykset nousivat tärkeämmiksi kuin itse Raamattu.

Vankeusrangaistus

Liikkeemme piirissä kasvanut mieheni veli Jesse joutui 1960-luvun lopulla vankilaan, koska hän kieltäytyi asepalveluksesta. Siellä hän tapasi Jehovan todistajia, jotka myös uskovat, että sotiminen on vastoin Raamatun periaatteita (Jesaja 2:4; Matteus 26:52). Jesse kävi monia keskusteluja todistajien kanssa ja näki omin silmin, millaisia he olivat. Hänen tutkittuaan paljon Raamattua hänet kastettiin Jehovan todistajaksi – mistä me emme pitäneet lainkaan.

Jesse kertoi oppimastaan miehelleni ja piti huolen siitä, että hän sai säännöllisesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Ne lisäsivät Jamesin kiinnostusta Raamattua kohtaan. Hän oli aina halunnut palvella Jumalaa mutta oli usein tuntenut tämän etäiseksi. Siksi hän oli hyvin kiinnostunut kaikesta, mikä voisi auttaa häntä pääsemään lähemmäksi Jumalaa.

Seurakuntamme vanhimmat rohkaisivat meitä lukemaan amishien, mennoniittojen ja liikkeemme muiden haarojen uskonnollisia lehtiä, vaikka noiden uskontokuntien jäsenet kuuluivatkin meidän silmissämme maailmaan. Isäni suhtautui kuitenkin Jehovan todistajiin hyvin ennakkoluuloisesti ja kielsi meitä milloinkaan lukemasta Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Siksi säikähdin, kun näin niitä Jamesin käsissä. Pelkäsin, että hän omaksuisi niistä vääriä oppeja.

James oli kuitenkin jo pitkään kyseenalaistanut eräät uskonkäsityksemme, jotka hänen mielestään eivät olleet Raamatun mukaisia. Tällainen oli erityisesti opetus, jonka mukaan oli synti tehdä työtä sunnuntaina. Meille opetettiin esimerkiksi, että eläimiä sai sunnuntaisin juottaa mutta rikkaruohon nyhtäminen oli silloin kielletty. Vanhimmat eivät pystyneet perustelemaan Jamesille tätä sääntöä Raamatun avulla. Vähitellen minäkin aloin epäillä tällaisia oppeja.

Olimme jo kauan uskoneet kuuluvamme Jumalan seurakuntaan ja tiesimme, mitä tapahtuisi, jos hylkäisimme sen, ja siksi meistä oli vaikea katkaista sidettämme siihen. Omatuntomme ei kuitenkaan enää sallinut meidän jäädä uskontokuntaan, joka ei mielestämme noudattanut kaikessa Raamatun ohjausta. Niinpä vuonna 1983 kirjoitimme kirjeen, jossa selitimme lähtömme syyt, ja pyysimme, että se luettaisiin seurakunnalle. Meidät erotettiin ryhmästä.

Etsimme tosi uskontoa

Aloimme etsiä tosi uskontoa. Halusimme löytää ryhmän, jonka jäsenet ilmaisevat johdonmukaisesti sellaista hedelmää kuin opettavat muitakin ilmaisemaan. Heti alkajaisiksi karsimme pois uskontokunnat, jotka osallistuivat sotiin. Tunsimme edelleen vetoa ryhmiin, joiden jäsenet elivät yksinkertaisesti ja pukeutuivat koruttomasti, sillä tämä  oli meille merkki siitä, etteivät he olleet osa maailmasta. Vuosina 1983–85 matkustelimme eri puolilla maata ja tutustuimme mennoniittoihin, kveekareihin ja muihin samantyylisiin ryhmiin.

Noina vuosina farmillamme Camdenin lähellä Indianassa kävi Jehovan todistajia. Kuuntelimme heitä ja pyysimme heitä käyttämään ainoastaan Kuningas Jaakon raamatunkäännöstä. Kunnioitin todistajien kantaa sotimiseen. Minun oli kuitenkin vaikea kuunnella heitä, koska ajattelin, etteivät he voineet edustaa tosi uskontoa, jos he kerran eivät katsoneet tarpeelliseksi erottautua maailmasta pukeutumisellaan. Pidin ylpeinä niitä, jotka pukeutuivat toisin kuin me. Uskoin, että kaikki aineellinen ylpisti ihmistä.

James alkoi käydä kokouksissa Jehovan todistajien valtakunnansalissa ja otti osan pojista mukaan. Olin siitä hyvin huolissani. Hän pyysi sinne minuakin, mutta kieltäydyin. Eräänä päivänä hän sanoi: ”Vaikket ole samaa mieltä kaikista heidän opetuksistaan, niin tule ainakin katsomaan, miten he kohtelevat toisiaan.” Tämä seikka oli tehnyt vaikutuksen häneen.

Viimein päätin lähteä mukaan, mutta aioin olla varuillani. Saavuin paikalle koruttomassa mekossani ja päähineessäni. Osa pojistamme oli paljain jaloin ja hyvin yksinkertaisissa vaatteissa. Silti todistajat tulivat tervehtimään meitä ja kohtelivat meitä hyvin lämpimästi. Panin merkille, että he hyväksyivät meidät, vaikka olimme erilaisia.

Heidän rakkaudellinen asenteensa teki minuun vaikutuksen, mutta pidin silti kiinni päätöksestäni pysyä pelkästään tarkkailijana. En noussut seisomaan enkä laulanut heidän laulujaan. Kokouksen jälkeen tein heille kysymyksen kysymyksen perään asioista, jotka eivät mielestäni olleet oikein, ja raamatunkohtien merkityksestä. En ollut kovin tahdikas, mutta kaikki, joille kysymyksiäni esitin, osoittivat vilpitöntä kiinnostusta minua kohtaan. Arvostin myös sitä, että eri ihmiset antoivat samaan kysymykseen samanlaisen vastauksen. Välillä he kirjoittivat vastauksen paperille, jotta voisin tutkia asiaa myöhemmin itsekseni.

Kesällä 1985 menimme perheenä Jehovan todistajien konventtiin Memphisiin Tennesseehen – tarkkailemaan. Jamesilla oli edelleen parta, ja pukeuduimme edelleen pelkistetysti. Ohjelmajaksojen välillä luonamme kävi todistajia lähes jatkuvana virtana. Heidän rakkautensa, huomionsa ja hyväksyntänsä vetosivat meihin. Meihin teki vaikutuksen myös heidän ykseytensä, sillä kävimmepä kokouksessa missä tahansa, opetus oli aina sama.

Kiinnostus, jota meitä kohtaan osoitettiin, kosketti Jamesia, ja hän alkoi tutkia Raamattua todistajien kanssa. Hän tutki kaiken perin juurin voidakseen olla varma siitä, mitä oppi (Apostolien teot 17:11; 1. Tessalonikalaisille 5:21). Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että hän oli löytänyt totuuden. Minä koin tilanteen äärimmäisen ristiriitaisena. Halusin elää oikein mutta en olla ”moderni” ja lukeutua ”maailmallisiin”. Kun suostuin tulemaan mukaan raamatuntutkisteluun, minulla oli aluksi Kuningas Jaakon käännös toisella polvella ja nykykielinen Uuden maailman käännös toisella. Tarkistin jokaisen jakeen kummastakin käännöksestä, jottei minua vain johdettaisi harhaan.

 Vakuutun asiasta

Tutkiessamme Jehovan todistajien kanssa opimme, että taivaallinen Isämme on yksi Jumala, ei kolme yhdessä, ja että me itse olemme sieluja eikä meillä ole mitään erillistä kuolematonta sielua (1. Mooseksen kirja 2:7; 5. Mooseksen kirja 6:4; Hesekiel 18:4; 1. Korinttilaisille 8:5, 6). Ymmärsimme myös, että helvetti on kaikkien ihmisten yhteinen hauta eikä palava kidutuspaikka (Job 14:13; Psalmit 16:10; Saarnaaja 9:5, 10; Apostolien teot 2:31). Tämän totuuden oppiminen oli virstanpylväs, sillä entinen seurakuntamme ei ollut päässyt yksimielisyyteen helvetin merkityksestä.

En silti voinut ymmärtää, miten todistajat saattoivat edustaa oikeaa uskontoa, koska minun silmissäni he olivat osa maailmasta. He eivät eläneet ankaran yksinkertaisesti, mikä minusta oli välttämätöntä. Toisaalta näin, että he noudattivat Jeesuksen käskyä saarnata Valtakunnan hyvää uutista kaikille ihmisille. Olin perin pohjin hämmentynyt. (Matteus 24:14; 28:19, 20.)

Tänä kriittisenä aikana todistajien ilmaisema rakkaus vaikutti osaltaan siihen, että jatkoin asian selvittämistä. Koko seurakunta osoitti meille huomiota. Kun todistajia piipahti meillä – joskus sillä verukkeella että he halusivat ostaa meiltä maitoa ja munia – näimme, että he olivat aidosti hyviä ihmisiä. Vaikka eräs todistaja jo tutki kanssamme, se ei estänyt muita käymästä meillä. Aina kun joku seurakunnasta sattui olemaan lähitienoilla, hän pistäytyi luonamme. Tarvitsimme kipeästi näitä tilaisuuksia tutustua heihin ja opimme arvostamaan heidän vilpitöntä kiinnostustaan ja rakkauttaan.

Kiinnostusta eivät ilmaisseet ainoastaan lähiseurakunnan todistajat. Kamppaillessani edelleen ulkoasua koskevan kysymyksen kanssa minua tuli tapaamaan naapuriseurakuntaan kuuluva Kay Briggs, joka pukeutui mieluiten yksinkertaisesti eikä käyttänyt meikkiä. Tunsin oloni kotoisaksi hänen seurassaan ja pystyin keskustelemaan vapautuneemmin. Sitten eräänä päivänä sain vieraakseni Lewis Floran, joka oli kasvanut samanlaisen uskontokunnan piirissä kuin minä. Hän näki ongelmani heti ja lähetti minulle kymmensivuisen kirjeen, jossa hän yritti hälventää huolestuneisuuttani. Liikutuin hänen huomaavaisuudestaan kyyneliin asti ja luin kirjeen monta kertaa.

Pyysin matkavalvojana toimivaa veli O’Delliä selittämään minulle Jesajan 3:18–23:n ja 1. Pietarin kirjeen 3:3, 4:n. ”Eivätkö nämä jakeet osoita, että Jumala on mieltynyt koruttomaan asuun?” kysyin. Hän vastasi: ”Onko väärin käyttää päähinettä? Onko väärin palmikoida hiuksensa?” Entisessä seurakunnassamme pikkutyttöjen hiukset palmikoitiin leteille ja naiset käyttivät päähineitä. Ymmärsin epäjohdonmukaisuuden ja ihailin matkavalvojan kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä.

Vähitellen tulin asiasta yhä varmemmaksi, mutta vielä eräs asia kiusasi minua suuresti: naiset leikkasivat hiuksiaan. Kristityt vanhimmat selittivät minulle, että joidenkin naisten hiukset eivät kasva yhtä pitkiksi kun toisten. Olivatko jonkun hiukset sen tähden toisen hiuksia paremmat? He auttoivat minua myös ymmärtämään omantunnon osuuden ulkoasussa ja antoivat minulle aineistoa kotiin luettavaksi.

Toimimme oppimamme mukaan

Olimme etsineet hyvää hedelmää ja löytäneet sen. Jeesus sanoi: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Johannes 13:35.) Olimme vakuuttuneita siitä, että Jehovan todistajat ovat kansa, joka osoittaa aitoa rakkautta. Tämä oli kuitenkin hämmentävää aikaa kahdelle vanhimmalle lapsellemme, Nathanille ja Rebeccalle, sillä he olivat omaksuneet entisen seurakuntamme uskonkäsitykset ja heidät oli kastettu sen jäseniksi. Aikanaan Raamatun totuudet, joita heille opetimme, sekä todistajien ilmaisema rakkaus koskettivat heitä.

Esimerkiksi Rebecca oli aina halunnut saada lämpimän suhteen Jumalaan. Hänestä oli helpompi rukoilla Jumalaa sen jälkeen, kun hän sai tietää, että Jumala ei määrää ennalta yksilön toimintaa ja tulevaisuutta. Jumalasta tuli hänelle läheisempi, kun hän ymmärsi, että Hän ei ole osa jotain käsittämätöntä kolminaisuutta vaan todellinen persoona, jota hän voisi jäljitellä (Efesolaisille 5:1). Hän oli myös  onnellinen, kun hänen ei tarvinnut käyttää rukouksissa Kuningas Jaakon käännöksen vanhahtavaa kieltä. Kun hän oppi, millaiset rukoukset ovat Jumalalle mieluisia ja mikä on hänen tarkoituksensa ihmisten suhteen – ikuinen elämä paratiisimaassa – hän tunsi Jumalan paljon läheisemmäksi kuin koskaan ennen (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4).

Yhteisiä palvelusetuja

James ja minä sekä viisi vanhinta lastamme – Nathan, Rebecca, George, Daniel ja John – menimme kasteelle kesällä 1987, ja niin meistä tuli Jehovan todistajia. Harley kastettiin vuonna 1989 ja Simon vuonna 1994. Koko perheemme on omistautunut työhön, jonka Jeesus Kristus antoi seuraajilleen, nimittäin Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseen.

Viisi vanhinta poikaamme – Nathan, George, Daniel, John ja Harley – sekä tyttäremme Rebecca ovat palvelleet Jehovan todistajien Yhdysvaltain-haaratoimistossa. George on ollut siellä 14 vuotta, ja Simon, joka sai koulunsa loppuun vuonna 2001, meni sinne hiljattain. Kaikki pojat ovat seurakunnissaan joko vanhimpia tai avustavia palvelijoita. Mieheni palvelee vanhimpana Thayerin seurakunnassa Missourissa, ja minä toimin aktiivisesti kenttäpalveluksessa.

Meillä on nykyään kolme lastenlasta – Jessica, Latisha ja Caleb – ja olemme onnellisia siitä, että heidän vanhempansa juurruttavat heidän nuoreen sydämeensä rakkautta Jehovaan. Olemme perheenä kiitollisia siitä, että Jehova veti meitä puoleensa ja auttoi tunnistamaan nimikkokansansa sen osoittaman jumalisen rakkauden perusteella.

Tunnemme suurta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka haluavat hartaasti miellyttää Jumalaa mutta joiden omatunto on muovautunut ympäristön eikä Raamatun mukaan. Toivomme, että he löytäisivät saman ilon, jota me nykyään tunnemme, kun kuljemme ovelta ovelle – emme tarjoamassa maataloustuotteita vaan kertomassa sanomaa Jumalan valtakunnasta ja sen suurenmoisista siunauksista. Syvä kiitollisuus nostaa kyyneleet silmiini, kun ajattelen kaikkea sitä kärsivällisyyttä ja rakkautta, jota saimme osaksemme Jehovan nimeä kantavalta kansalta!

[Kuvat s. 19]

Minä noin 7-vuotiaana ja myöhemmin aikuisena

[Kuva s. 20]

James, George, Harley ja Simon yksinkertaisissa asuissaan

[Kuva s. 21]

Tämä kuva, jossa tuon torille maataloustuotteita, julkaistiin paikallislehdessä

[Lähdemerkintä]

Journal and Courier, Lafayette, Indiana

[Kuva s. 23]

Perheemme nykyään