Ihastuttavat ilotulitukset

OLIPA kyseessä kauppakeskuksen avajaiset tai olympialaiset, juhlimiseen on alettu yhä useammin yhdistää ilotulitukset. Räiskyvät valonleimaukset juhlistavat niin Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää kuin Ranskan kansallispäivääkin ja valaisevat taivasta lähes jokaisen suuren kaupungin yllä uudenvuodenaattona.

Milloin ihmisen viehtymys ilotulituksiin sai alkunsa? Ja mitä nerokkaita keksintöjä näihin häikäiseviin näytöksiin liittyy?

Itämainen perinne

Useimmat historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että kiinalaiset keksivät ilotulitteet 900-luvun tienoilla. Tuolloin itämaiset kemistit havaitsivat, että kun salpietariin (kaliumnitraattiin) yhdistetään rikkiä ja hiiltä, syntyy räjähdysainetta. Eurooppaan tämän herkästi räjähtävän aineen toivat länsimaiset tutkimusmatkailijat, ehkä Marco Polo, tai arabikauppiaat, ja 1300-luvulle tultaessa vaikuttavat ilotulitukset ihastuttivat yleisöjä Euroopassa.

Ilotulitusvälineissä käytettävä jauhe vaikutti Euroopassa myös historian kulkuun. Tämän myöhemmin ruudiksi nimetyn aineen avulla sotilaat alkoivat ampua luoteja, räjäyttää linnanmuureja ja murskata valtakuntia. Encyclopædia Britannica sanoo: ”Euroopan pimeänä keskiaikana länteen levisi ilotulitusvälineiden ohella sotilasräjähdysaineita, ja armeijan räjähdeasiantuntijaa vaadittiin Euroopassa järjestämään ilotulituksia voiton ja rauhan kunniaksi.”

Tällä välin kiinalaiset eivät näytä kiinnittäneen paljonkaan huomiota siihen, miten ruutia voitaisiin käyttää tuhoamiseen. Kiinassa 1500-luvulla jesuiittalähetyssaarnaajana toiminut Matteo Ricci kirjoitti: ”Kiinalaiset eivät ole taitavia tuliaseiden ja tykkien käytössä, eivätkä he juuri hyödynnä niitä sodankäynnissä. Salpietaria käytetään kuitenkin ylen määrin ilotulitusvälineiden valmistukseen niitä näytöksiä varten, joita järjestetään kisojen ja juhlapäivien yhteydessä. Kiinalaiset pitävät kovasti tällaisista näytöksistä – – He ovat tavattoman taitavia valmistamaan ilotulitusvälineitä.”

Miten ilotulitus saadaan aikaan?

Alkuaikoina ilotulitteiden valmistajilta vaadittiin epäilemättä sekä taitoa että rohkeutta, kun he kehittelivät erilaisia näytöksiä. He saivat selville, että suuret ruutirakeet paloivat suhteellisen hitaasti, kun taas hienorakeinen ruuti paloi räjähtäen. Raketit valmistettiin siten, että bambu- tai pahviputken toinen pää suljettiin ja alaosa täytettiin suurilla ruutirakeilla. Kun ruuti sytytettiin, nopeasti purkautuvat kaasut virtasivat ulos putken avoimesta päästä ja sinkosivat raketin taivaalle. (Tätä perusperiaatetta hyödynnetään nykyään lähetettäessä astronautteja avaruuteen.) Raketin yläosaan pantiin ruutijauhetta, joka – jos kaikki meni suunnitelmien mukaan – räjähti siinä vaiheessa, kun raketti oli lentoratansa lakipisteessä.

Ilotulitteiden tekniikka ei ole vuosisatojen kuluessa juuri muuttunut, mutta joitakin parannuksia on tehty. Itämailla osattiin alun perin saada aikaan vain valkoisia ja kullanvärisiä leimahduksia. Italialaiset tekivät ilotulituksista värikkäämpiä. 1800-luvun alkupuolella he havaitsivat, että kun ruutiin lisättiin kaliumkloraattia, seos paloi niin  kuumana, että metallit kaasuuntuivat, mikä taas vaikutti liekin väriin. Punainen liekki saadaan nykyään aikaan siten, että seokseen lisätään strontiumkarbonaattia. Kirkkaanvalkoinen liekki saadaan titaanilla, alumiinilla ja magnesiumilla; sininen kupariyhdisteillä; vihreä bariumnitraatilla ja keltainen natriumoksalaattia sisältävällä seoksella.

Ilotulituksiin ovat vaikuttaneet myös tietokoneet. Sen sijaan että ilotulitteet sytytettäisiin käsin, tietokoneet voidaan ohjelmoida niin, että ne sytyttävät ilotulitteet sähköisesti juuri oikeaan aikaan musiikkiesityksen rytmissä.

Yhteys uskontoon

Jesuiittalähetyssaarnaaja Ricci huomasi, että ilotulitukset olivat erottamaton osa kiinalaisten uskonnollisia juhlia. Popular Mechanics -lehdessä selitetään, että kiinalaiset keksivät ilotulitusvälineet karkottaakseen demonit uudenvuodenjuhlista ja muista juhlatilaisuuksista. Howard V. Harper sanoo uskonnollisia pyhäpäiviä ja tapoja koskevassa kirjassaan: ”Pakanuuden varhaisista ajoista asti ihmiset ovat kantaneet soihtuja ja rakentaneet kokkoja suurien juhlatilaisuuksien yhteydessä. Mikä olisi ollutkaan luonnollisempaa, kuin lisätä tällaisiin juhliin ilotulitusten vaikuttavan väriset ja itsestään liikkuvat valot.” (Days and Customs of All Faiths.)

Pian sen jälkeen, kun nimikristityt ottivat käyttöön ilotulitukset, ilotulitusvälineiden valmistajille valittiin suojeluspyhimys. Eräässä tietosanakirjassa sanotaan: ”Kerrotaan, että [Pyhän Barbaran] isä sulki tyttärensä torniin ja myöhemmin surmasi tämän, koska tämä oli kristitty. Salama tappoi isän, ja Pyhästä Barbarasta tuli vastaavasti tuliaseiden ja ilotulitusvälineiden tekijöiden ja käyttäjien suojelija.” (The Columbia Encyclopedia.)

Kustannuksissa ei pihistellä

Olipa kyse uskonnollisista tai maallisista juhlista, yleisöllä näyttää olevan kyltymätön halu nähdä aina vain suurempia ja parempia ilotulituksia. Ricci kuvaili erästä Kiinassa 1500-luvulla järjestettyä ilotulitusta: ”Ollessani Nankingissa näin ilotulituksen, jonka he järjestivät viettäessään suurta juhlaansa vuoden ensimmäisen kuukauden kunniaksi. Laskin, että tilaisuudessa käytetyllä ruutimäärällä olisi voinut käydä vuosien ajan melko suurta sotaa.” Hän sanoi näytöksen kuluista: ”Näyttää siltä, että kustannuksilla ei ole väliä, kun on kyse ilotulituksesta.”

Mikään ei ole juuri muuttunut kuluneina vuosisatoina. Vuonna 2000 räjäytettiin pelkästään yhdessä tilaisuudessa, jonka keskipisteenä oli Sydneyn satamassa oleva suuri silta, 20 tonnia ilotulitteita ainakin miljoonan satama-alueelle kerääntyneen katselijan iloksi. Samana vuonna Yhdysvalloissa käytettiin 70 miljoonaa kiloa ilotulitteita yli 550 miljoonan euron edestä. Ilotulitukset selvästikin kiehtovat erilaisia kulttuureja, ja edelleenkin voidaan sanoa: ”Kustannuksilla ei ole väliä, kun on kyse ilotulituksesta.”

 [Kokosivun kuva s. 23]