Pakkolasku!

KERTONUT CÉSAR MUÑOZ

Vietettyäni miellyttävän loman kotiväkeni parissa Monterreyssa Meksikossa olin valmis palaamaan Méxicon kaupungissa sijaitsevaan Jehovan todistajien haaratoimistoon, jossa minulla on ilo palvella. Oli sunnuntai 1. joulukuuta 2002. Ilmoittauduin lennolle 190, ja koneemme nousi ilmaan kello 19.

 VAJAAN puolentoista tunnin rauhallisen lennon jälkeen kone alkoi laskeutua. Äkkiä se kuitenkin nousi jyrkästi, ja me kaikki säikähdimme alapuoleltamme kuuluvaa hirvittävää ääntä. Sitten kapteeni ilmoitti, että laskutelineluukut eivät olleet auenneet. Ne olivat juuttuneet kiinni! Jotkut matkustajat alkoivat peloissaan itkeä. Jotkut rukoilivat ääneen. Mietin mitä tapahtuisi.

Kapteeni kertoi, että hänen täytyisi yrittää ravistaa laskutelineen luukut auki. Niinpä lensimme Méxicon yläpuolella noin tunnin ajan kapteenin käännellessä konetta ylös ja alas ja sivulta toiselle. Se oli pahempaa kuin kyyti missään huvipuistolaitteessa, missä olen ollut. Eikä se todellakaan naurattanut! Sitten kapteeni kuulutti: ”Valitettavasti meidän on ilmoitettava, etteivät luukut auenneet. Emme voi muuta kuin tehdä pakkolaskun ilman laskutelinettä.” Katsoimme kaikki toisiamme levottomina ja peläten pahinta.

Meille annettiin ohjeet pakkolaskua varten. Riisuimme kengät ja kaiken, mikä saattaisi aiheuttaa vahinkoa, ja asetuimme meille neuvottuun asentoon. Ajattelin, että murskautuisimme varmasti kiitorataan! Silloin rukoilin Jehova Jumalaa, ja minut valtasi syvä levollisuus (Filippiläisille 4:6, 7).

Olin aina kuullut, että kun ihminen on kuolemaisillaan, hän näkee kuvia elämänsä varrelta ja ajattelee, että olisinpa tehnyt niin tai näin. Olin pahoillani, etten ollut puhunut Valtakunnasta vieressäni istuvalle tytölle, ja päätin, että jos saisin vielä mahdollisuuden, käyttäisin aina hyväkseni kaikki tilaisuudet todistuksen antamiseen. Kävin myös nopeasti läpi Jehovalle suorittamaani palvelusta.

Kun kone alkoi laskeutua, saatoin nähdä paloautoja, ambulansseja ja monia kiitoradan varrella seisovia ihmisiä. Sitten tunsimme rajun tärähdyksen koneemme tehdessä mahalaskun kiitoradalle. Kipinät sinkoilivat, kun metalli hankautui vasten kiitoradan pintaa koneen liukuessa eteenpäin. Kiitoradan molemmilla puolilla olevat paloautot ruiskuttivat heti vettä koneen päälle, jotta se jäähtyisi.

Joidenkin hyvin tuskallisten tuokioiden kuluttua kone lopulta pysähtyi. Annoimme onnellisina ja helpottuneina raikuvat aplodit lentäjälle, joka oli onnistunut hoitamaan tämän hätätilanteen niin hyvin. Sitten meidän käskettiin poistua koneesta viipymättä. Menimme nopeasti ulosmenoaukoille ja liu’uimme jyrkkiä liukualustoja pitkin turvaan kiitoratojen väliselle nurmikkoalueelle.

Tärisin vielä kauttaaltani kaiken kokemani jälkeen, kun turvallisen välimatkan päästä katselin maahan iskeytynyttä konetta, joka lojui poikittain kiitoradalla. Onneksi vain jotkut matkustajat olivat loukkaantuneet, ja hekin varsin lievästi. Joitakuita sokista kärsiviä hoidettiin läheisissä ambulansseissa.

Olin suunnitellut olevani kotona kello 21:n tienoilla, mutta pääsin perille vasta neljä tuntia myöhemmin. Kaiken kaikkiaan olin kiitollinen, että olin elossa! Tämä kokemus on pannut minut ajattelemaan. Jouduin kohtaamaan elämän epävarmuuden. On nöyrryttävää tajuta, että kaikki voidaan menettää muutamassa minuutissa. Kun elämän jatkuminen näyttää epätodennäköiseltä, voi olla myöhäistä oikaista elämäntapaansa tai tehdä hyviä tekoja saadakseen hyvän aseman Jumalan edessä. Nyt arvostan paljon enemmän sitä, että minulla on mahdollisuus käyttää elämäni viisaasti ja tehdä jokaisesta päivästä merkittävä Jumalani Jehovan palveluksessa (Psalmit 90:12).