Käynti lasisaarella

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ITALIASTA

TAITAVA lasinpuhaltaja panee lasinpuhalluspillinsä humisevan sulatusuunin suuaukkoon. Sula lasimöykky, jonka hän vetää uunista, hehkuu kuin laskeva aurinko. Hetken ajan sulatusuunin ja puhalluspillin välissä viivähtää seitinohut oranssinvärinen rihma. Lasinpuhaltaja pyörittää tätä sulaa lasimassaa eli alkua metallipöydällä niin että alusta tulee sylinterin muotoinen. Mies puhaltaa onttoon pilliinsä kerran lyhyesti ja kevyesti ja saa näin möykyn paisumaan. Sitten hän pyörittää sitä uudelleen, nostaa sen ilmaan, tarkastelee sitä ja työntää sen takaisin uuniin.

Olemme Muranossa, joka on pieni, Venetsian laguunissa Italiassa sijaitseva saari. Se on kuuluisa lasistaan. Lasia onkin puhallettu tällä seudulla runsaat tuhat vuotta. Samassa laguunissa sijaitsee Torcellon saari, jossa on 600-luvulta peräisin olevan lasitehtaan jäännöksiä. Ensimmäinen todiste itse Venetsian lasinvalmistuksesta on kuitenkin vuonna 982 päivätyssä asiakirjassa, johon on merkitty todistajaksi muuan ”lasinvalmistaja Domenicus”.

Venetsialaisilla lasintekijöillä oli jo vuonna 1224 oma kilta. Vuonna 1291 Venetsian suuri neuvosto määräsi ehkä turvallisuussyistä lasinsulatusuunit siirrettäväksi pois kaupungista. Monet niistä siirrettiin tänne Muranoon, joka sijaitsee noin kilometrin päässä samassa laguunissa, ja tänne ne jäivät.

Miksi kuuluisaa?

Lasia on valmistettu jo ammoiset ajat eri puolilla maailmaa, joten mikä tekee Muranon lasista eli venetsialaisesta lasista niin erikoista? On arveltu, että paikalliset lasinpuhaltajat onnistuivat kehittämään taitonsa korkealle tasolle sen vuoksi, että Venetsia oli jatkuvasti kosketuksissa muihin alueisiin, joilla oli pitkät lasinpuhallusperinteet, esimerkiksi Egyptiin, Foinikiaan, Syyriaan ja bysanttilaiseen Korinttiin. Vanhimmat tunnetut venetsialaistehtaat tuntuvatkin olevan paljolti kiitollisuudenvelassa itämaisille lasitehtaille menetelmistään ja tuotteistaan. Muranossa käytetyt menetelmät kohottivat tuon saaren lasinpuhallustaidon tasolle, jolle muut eurooppalaiset keskukset eivät ole ehkä koskaan yltäneet.

 Venetsia oli 1200- ja 1300-luvuilla Euroopassa ”ainoa lasinvalmistuskeskus, jossa lasista pystyttiin valmistamaan puhaltamalla ’taide-esineitä’”, kerrotaan kirjassa Glass in Murano. Venetsialaisia tuotteita vietiin laajalle alueelle: Välimeren itäosiin ja Pohjois-Eurooppaan. Vuonna 1399 Englannin kuningas Rikhard II antoi kahden Lontoon satamaan ankkuroituneen kaleerin myydä lasitavaroita. Samoihin aikoihin venetsialainen lasi oli Ranskan aatelisten suosiossa. Aikanaan Muranosta tuli kuuluisa mm. peileistään, kynttiläkruunuistaan, värillisistä lasiesineistään, kulta- ja emalikoristelustaan, kristallistaan, jalokivijäljitelmistään, taidokkaasti koristelluista jalallisista maljoistaan ja muista, upeasti kuvioiduista esineistään.

Venetsia varjeli mustasukkaisesti ammattisalaisuuksiaan ja yritti estää laatukilpailun syntymisen. Jo 1200-luvulla lasintekijöitä kiellettiin muuttamasta muualle. Suojatoimia kiristettiin ja vain ne, joilla oli täydet kansalaisoikeudet, saivat toimia lasinpuhaltajina tai oppipoikina. Yhteen aikaan alueelta karanneita mutta kiinni saatuja lasintekijöitä rangaistiin määräämällä heille kovat sakot ja panemalla heidät viideksi vuodeksi soutamaan kaleerilaivoja jalat kahleissa.

Siitä huolimatta lasintekijöitä muutti laittomasti kaikkialle Italiaan ja Eurooppaan, ja he alkoivat kilpailla Muranon kanssa valmistamalla samoja lasiesineitä samoin menetelmin. Heidän tuotteitaan, joista alettiin käyttää määritettä à la façon de Venise eli venetsialaistyylinen, on monesti lähes mahdotonta erottaa Muranossa valmistetusta lasista.

Venetsialainen lasinvalmistustaito saavutti huippunsa 1400- ja 1500-luvuilla. Murano, jossa valmistettiin muun muassa sellaisia erikoisuuksia kuin hienoa puhallettua kristallia, emalimaalauksia, himmeää lattimoa (maitolasia) ja reticelloa (filigraanilasia), hallitsi markkinoita ja toimitti tavaraa kuninkaiden pöytiin.

Eräs lasitaiteen historian tuntija sanoi, että tuolloin ”tiedonhaluinen matkalainen, joka saapui laguunille siihen aikaan, kun sulatusuunit olivat toiminnassa, kävi ilman muuta katsomassa niitä”. Mekään emme halua jättää niitä väliin. Niinpä astumme tänä aamuna vaporettoon, vesibussiin, joka lähtee Canal Grandelta Muranoon. Liity seuraamme!

Sulatusuuneja ja näyttelytiloja

Heti kun olemme nousseet vaporettosta Muranon ensimmäisellä pysäkillä, meidät ohjataan lähimpiin lasitehtaisiin, joissa voimme nähdä ilmaiseksi lasinpuhaltajien taidonnäytteitä. Katselemme, kun eräs lasinpuhaltaja muovailee sulasta lasimassasta puhaltamalla ja pyörittelemällä pitkulaisen kuplan pillinsä päähän. Tottunein nipistimien ja saksien liikkein hän sitten venyttää, leikkaa ja puristaa tuosta muodottomasta massasta tanssivan orin pään, jalat ja hännän.

Lähdettyämme tästä ensimmäisestä tehtaasta kävelemme pitkin hiljaisen Rio dei Vetrain, lasintekijöiden kanavan, vartta. Liikennettä on vain jalkakäytävillä ja vedessä, kuten suurimmassa osassa Venetsiaakin. Täällä tajuamme, että Muranossa on kymmeniä lasipajoja ja näyttelytiloja. Joissakin on näytteillä tyylikästä laatutavaraa – teeastiastoja, lampunjalkoja ja vaikuttavia umpilasisia veistoksia – joiden valmistaminen vaatii epäilemättä melkoista taitoa ja keskittymiskykyä. Toisissa on hiukan huokeampia esineitä helmistä maljakoihin ja monivärisiin  paperipainoihin. Monet ovat hyvin kauniita. Kaikki on tehty käsin.

Erilaisten esineiden valmistuksen seuraaminen on kiehtovaa. Muranolainen lasi, josta 70 prosenttia on hiekkaa ja 30 prosenttia kalsinoitua soodaa, kalkkikiveä, nitraattia ja arsenikkia, on sulaa 1400 asteessa ja kiinteää noin 500 asteessa. Oikeassa lämpötilassa näiden lukemien välillä lasi on pehmeää ja helposti muovailtavaa. Lasiesineen puhaltaminen ja muovaileminen vaatii siis sitä, että työstettävää massaa käytetään uunissa monta kertaa sen muovailtavuuden palauttamiseksi. Lasinpuhaltajat istuvat penkeillä vaakasuorien nojien välissä, joiden varassa he pitävät ja pyörittävät puhalluspillejään. Toisella kädellä he kääntelevät pilliä ja toisella he muotoilevat lasimassaa työkalun tai kuumuutta erityisen hyvin kestävän, veteen upotetun päärynäpuumuotin avulla.

Katselemme, kun muuan lasintekijä puhaltaa lasikuplan uurteiseen muottiin, pyytää apulaistaan leikkaamaan kuplan toisen pään irti ja pyörittää sitten puhalluspilliään, kunnes kupla aukeaa kuin kukannuppu. Hän kuumentaa ja muovailee esinettä edelleen ja puristelee sen reunaa niin, että siitä tulee liljan muotoinen lampunkupu kattokruunuun.

Lisätäkseen väriä kirkkaaseen lasimassaan lasinpuhaltaja sirottelee siihen helposti sulavia värillisiä jauheita. Kukkamaista kuviointia saadaan aikaan murrine-tekniikalla eli lisäämällä massaan kolikon muotoisia viipaleita valmiista lasitangoista, joiden läpi kulkee värillisiä kuvioita. Sylinterin muotoista sulaa massaa voidaan myös pyöritellä siten, että sen ulkopinta peittyy lasipuikoilla tai niiden pätkillä, jotka on ladottu rinnakkain metallialustalle. Kun tätä massaa käytetään uudelleen uunissa, nämä lasitangot – kirjavat, pitsi- tai spiraalikuvioiset – sulavat ja sulautuvat massaan, josta voidaan sen jälkeen puhaltaa maljakoita, lampunkupuja tai mitä muuta sitten halutaankin. Paksureunaisia lasiesineitä, joissa on useita värillisiä tai kirkkaita lasikerroksia, tehdään kastamalla esineet erilaisiin sulatusupokkaisiin.

Jokaisella esineellä näyttää tosiaan olevan oma tarinansa ja oma erityinen valmistusmenetelmänsä. Satoja vuosia vanhojen perinteidensä ansiosta tämän Venetsian historiallisen saaren lasinpuhaltajat voivat tulen avulla muuttaa hiekkaa upeiksi, kimalteleviksi luomuksiksi.

[Kuva s. 16]

Rio dei Vetrai, Murano, Italia

[Kuva s. 17]

”Barovierin malja” 1400-luvulta

[Kuva s. 17]

1500-luvulta peräisin oleva timanttikaiverruksin koristeltu malja

[Kuvat s. 18]

1. Sulatusuunin suuaukko

2. Lasinpuhaltaja muotoilee lasimassaa

3. Lasia lämmitetään uudelleen sen muovailtavuuden palauttamiseksi

4. Nipistimien ja saksien avulla lasinpuhaltaja tekee tanssivalle orille jalat

5. Valmis lasiesine

[Lähdemerkintä]

Valokuvat: http://philip.greenspun.com