Ainutlaatuinen silta joka muutti erään saaren

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Kanadasta

SAINT LAWRENCEN LAHDESSA Kanadan Atlantin puoleisella rannikolla sijaitsee vehreä, kuunsirpin muotoinen Prinssi Edwardin saari, Kanadan pienin provinssi. 1500-luvulla elänyt ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cartier kuvaili sitä ”kauneimmaksi maaksi mitä kuvitella saattaa”. Prinssi Edwardin saari, josta sen yli 130000 asukasta käyttävät lempinimeä ”Saari”, tunnetaan turmeltumattomista hiekkarannoista, hedelmällisessä punaisessa maassa kasvavista perunoista ja rantavesistä pyydettävistä hummereista. Vasta yli sata vuotta sen jälkeen kun saari oli liittynyt Kanadan dominioon vuonna 1873, sen ja mantereen välille syntyi pysyvä yhteys ainutlaatuisen sillan, Confederation Bridgen, välityksellä. Miten tämä silta on vaikuttanut saareen ja sen asukkaisiin?

Prinssi Edwardin saaren erottaa mantereesta suhteellisen pieni vesialue, Northumberlandinsalmi, joka on kapeimmalta ja matalimmalta kohdaltaan vain noin 13 kilometrin levyinen. Silti tämä 300 kilometriä pitkä salmi on vaikuttanut siihen, että historiaansa, perinteistä maatalouttaan ja puutarhamaisen saarensa rauhaa vaalivat saarelaiset tuntevat elävänsä aivan ainutlaatuisessa paikassa.

Marraskuussa 1996 tämä eristyneisyys päättyi, kun Confederation Bridgen viimeinen palkki pantiin paikoilleen. Silta avattiin virallisesti 31. toukokuuta 1997. Siitä pitäen saaren asukkaat ja saarella kävijät ovat voineet ylittää  salmen autolla noin 12 minuutissa – ympäri vuoden.

Mutta mikä vetää ihmisiä tälle eristyksissä olevalle saarelle? Monien kiinnostus johtuu kirjasarjasta, joka kertoo ”Vihervaaran Annasta”. Noiden kuuluisien kirjojen kirjoittaja Lucy Maud Montgomery (1874–1942) oli kotoisin Cavendishista, missä hänen kotinsa yhä sijaitsee. Joka kesä siellä käy yli 200000 turistia.

Miksi silta on ainutlaatuinen?

Eri puolilla maailmaa on lukuisia komeita siltoja, jotka ovat aikamme arkkitehtonisia ihmeitä. Miksi siis tämä silta ansaitsee erityismaininnan? Se ei suinkaan ole maailman pisin silta, mutta sen väitetään olevan talvisin ”pisin jäätyneen vesistön poikki kulkeva silta”.

Northumberlandinsalmi on lähes poikkeuksetta jäässä viiden talvikuukauden ajan, joten tämä silta on suunniteltu kestämään ankaria olosuhteita. Sillan mantereenpuoleinen pää on New Brunswickissa Jourimain Islandissa, ja silta päättyy salmen toiselle puolelle Prinssi Edwardin saaren hiekkakiven reunustamalle lounaisrannalle lähelle Bordenin pientä kylää. Haluaisitko päästä ajamaan tämän 11 metriä leveän, kaksikaistaisen maantiesillan päästä päähän? Sillalla ei saa kävellä eikä pyöräillä, joten jalankulkijoille ja pyöräilijöille on järjestetty kuljetus. Laivaväylän kohdalta silta on jopa 60 metriä vedenpinnan yläpuolella, eli kulkuaukkoon mahtuisi suunnilleen 20-kerroksinen rakennus. Tämä mahdollistaa valtamerilaivojen kulkemisen salmen keskitse.

Ympäristöä säästävää rakentamista

Näin suuri hanke vaatii monipuolisen vakuutusturvan sekä paljon ympäristösuunnittelua, jotta ympärillä olevaa ekosysteemiä voitaisiin suojella. Suurimpia huolenaiheita oli se, miten silta vaikuttaisi keväisin jäiden kulkuun salmessa. Jäiden kerääntyminen voisi muuttaa sikäläisten eliölajien elinympäristöä sekä maalla että meressä ja haitata kalastusteollisuutta. Jopa merenpohjasta ruopattu aines vietiin uusiin, tarkoin valittuihin paikkoihin siinä toivossa, että voitaisiin luoda uusia elinalueita hummereille.

Tärkeää osaa näyttelevät kupariset kartionmuotoiset jäänsärkijät, jotka on kiinnitetty sillan kuhunkin pilariin vedenpinnan korkeudelle (ks. piirros, s. 18). Mikä niiden tehtävä on? Työntyessään kartiota vasten ajojää liukuu ylöspäin, kunnes se murtuu oman painonsa alle. Sitten se putoaa takaisin veteen ja liukuu pilarin ohi. Jotta jää ei pakkautuisi salmeen, välituet on sijoitettu 250 metrin etäisyydelle toisistaan.

 Haasteellinen kokoamisprosessi

Pelkästään sillan eri osien koko on vaikuttava. Neljä perusrakenneosaa ovat 1) välituen jalusta, joka on salmen pohjassa olevan perustuksen päällä ja yltää vedenpinnan tasolle, 2) välituen pilarimainen yläosa, joka on kiinnitetty jalustaan, ja 3) kannatinpalkki, joka lepää välituen päällä, sekä 4) välipalkit, jotka liittävät kannatinpalkit toisiinsa (ks. piirros yllä). Rakentamisessa oli mukana yli 6000 työntekijää, ja yli 80 prosenttia työstä tehtiin maissa ”massiivisella 60 hehtaarin suuruisella kokoamispaikalla”. Yksittäiset elementit kuljetettiin sitten maalta merelle, missä ne liitettiin yhteen.

Valmiin kannatinpalkin koko pituus on peräti 192 metriä. Herää kysymys, miten mitään näin suurta voidaan siirtää paikasta toiseen. Se onnistuu siirtolaitteen avulla. Sen toimintaa katsellessa tulee mieleen muurahainen, joka kantaa selässään itseään monta kertaa suurempaa taakkaa. Kukin palkki painaa noin 7000 tonnia, joten kyse on melkoisesta lastista! Mistään nopeuskilpailusta ei todellakaan ollut kyse, kun kuljetin mateli teräskiskoja pitkin kolme metriä minuutissa. Ei ihme, että käytössä olleet kaksi kuljetinta nimettiin Kilpikonnaksi ja Hummeriksi.

Koska nämä ”muurahaiset” pystyivät toimimaan vain maalla, tarvittiin myös yli sata metriä korkea, kaksirunkoinen kelluva nosturi. Muuan toimittaja sanoi sen olevan kuin ”varsin ruma otus, jolla on liian pitkä kaula ja luonnottoman suuret jalat”, mutta joka on ”sulava kuin joutsen”. Nosturi rakennettiin alun perin vuonna 1990, kun Tanskassa rakennettiin siltaa Fynin ja Sjællandin saarien välille. Myöhemmin se kunnostettiin ja tuotiin Kanadaan Dunkerquesta Ranskasta. Tämä laite ”voi nostaa kolmeakymmentä Boeing 737 -lentokonetta vastaavan massan ja toimia avomerellä kirurgin tarkkuudella”. Satelliittipaikannusjärjestelmän avulla se asetti kannatinpalkit ja kaikki muut sillan osat  paikoilleen alle kahden senttimetrin tarkkuudella. (Ks. kuva, s. 18.)

Miten silta on vaikuttanut saareen?

Uusi silta symboloi edistystä. Jotkut eivät ole kuitenkaan saaneet vastauksia tulevaisuutta koskeviin kysymyksiinsä. Vielä nykyäänkin, seitsemän vuotta sillan käyttöönoton jälkeen, on liian aikaista ennustaa, miten silta tulee loppujen lopuksi vaikuttamaan varsinkin ympäristöön. Vuonna 2002 muuan hummereiden tutkija ilmoitti, ettei silta ollut nähtävästi vahingoittanut hummerikantaa. Hän sanoi myös: ”Viisi viime vuotta ovat olleet parhaat vuodet taskuravuille.” Entä miten silta on vaikuttanut turismiin?

Äskettäin erään sesongin aikana turismi lisääntyi ”uskomattomat 61 prosenttia”, sanotaan eräässä selonteossa. Eniten turisteja on tietenkin kesällä. Lisäksi vuosina 1996–2001 vienti melkein kaksinkertaistui. Myös työllisyystilanne parani. Kielteistä on se, että ne, jotka lauttaliikenne ennen työllisti, ansaitsevat nyt paljon vähemmän. Lisäksi jotkut valittavat korkeaa tietullimaksua. Mutta toisaalta, kuten sanotaan, edistyksellä on hintansa.

Onko helpompi pääsy mantereelle heikentänyt saaren viehätysvoimaa? Jotkut jotka tulevat jostakin kauempaa Abegweitiin – ’aaltojen keskellä olevaan kehtoon’, kuten micmac-intiaanit saarta kutsuivat – voidakseen nauttia sen rauhasta, saattavat pohtia, ovatko saaren koskematon maaseutu ja hiekkadyynit enää sellainen rauhan tyyssija, johon voi paeta mantereen kiihkeää elämänmenoa.

Confederation Bridge on tosiaan erittäin vaikuttava aikaansaannos. Autoilijat tuskin pääsevät nukahtamaan rattiin tuon lyhyen ajomatkan aikana. Silta on nimittäin rakennettu loivan S-kirjaimen muotoon, mikä auttaa pysymään valppaana ja nauttimaan matkasta. Ehkäpä tämä silta houkuttelee sinutkin tänne ”merenlahden puutarhaan” tutustumaan sen verkkaisena jatkuvaan elämään, piditpä Anna-kirjoista tai et.

[Tekstiruutu/Kuva s. 19]

Talvella matkustamisen haasteita

Ensimmäiset Prinssi Edwardin saarelle muuttaneet eurooppalaiset huomasivat pian, että suuret jäälautat katkaisivat heidän yhteytensä mantereeseen viideksi kuukaudeksi joka vuosi. Oli uskaliasta lähteä ylittämään salmea arvaamattomasti liikehtivässä ajojäässä, joka usein kasautui navakoiden tuulten voimasta. Matka ei varmastikaan ollut arkajalkoja varten. Uudisasukkaat yrittivät salmen ylittämistä talviaikaan ensimmäisen kerran vuonna 1775 – micmac-intiaaneja jäljitellen pienillä kanooteilla, joissa oli puiset jalakset. Siitä lähtien posti ja matkustajat kulkivat salmen poikki läpi talven melko säännöllisesti, vaikka kirjan Lifeline—The Story of the Atlantic Ferries and Coastal Boats mukaan ”harvoin olikaan aivan jonoksi asti niitä, jotka olivat halukkaita koettamaan onneaan jääveneissä”. F. H. MacArthur sanoo kirjassa Maritime Advocate and Busy East: ”Naiset vietiin yli tuplamaksusta, sillä heidän ei odotettu ryhtyvän fyysisiin ponnistuksiin. Miesmatkustajat kiinnitettiin veneeseen nahkaremmein, joiden tarkoituksena oli sekä toimia vetohihnoina että estää [miehiä] hukkumasta, jos he sattuivat putoamaan veteen. Veneet olivat viitisen metriä pitkiä ja metrin levyisiä, ja niiden keula kaartui ylöspäin kuin reen jalas. Veneen ulkopuoli oli päällystetty paksulla tinakerroksella.” Viimeisen kerran näiden veneiden arvellaan ylittäneen salmen 28. huhtikuuta 1917, minkä jälkeen valtio hankki jäänmurtajan, joka pääsi kulkemaan jäissä yhtä usein kuin jääveneet mutta turvallisemmin.

[Kuva]

Northumberlandinsalmea ylitettiin jääveneillä vuoteen 1917 saakka

[Lähdemerkintä]

Public Archives and Records Office of Prince Edward Island, Accession No. 2301-273

[Kaavio s. 18]

(Ks. painettu julkaisu)

3 Kannatinpalkki 4 Välipalkki

 

2 Välituen pilarimainen yläosa

 

Jäänsärkijä

 

1 Välituen jalusta

[Kartta s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

Prinssi Edwardin saari

[Kuvat s. 17]

Prinssi Edwardin saarella käy satojatuhansia turisteja joka vuosi

[Kuva s. 18]

Svanen-nosturi asettaa kannatinpalkkia välituen päälle

[Lähdemerkintä]

Kuva: Public Works & Government Services Canada and Boily Photo of Summerside

[Kuvat s. 18, 19]

Silta on korkeimmillaan noin 60 metriä vedenpinnan yläpuolella, jotta laivat pääsevät kulkemaan alitse

[Kuvan lähdemerkintä s. 17]

Tourism Prince Edward Island/John Sylvester