Jotain parempaa kuin kuuluisuus

KERTONUT CHARLES SINUTKO

Vuonna 1957 minulle tarjottiin houkuttelevaa sopimusta. Laulaisin Las Vegasissa 13 viikon ajan ja saisin siitä tuhat dollaria viikolta. Jos esiintymiset menisivät hyvin, sopimusta jatkettaisiin 50 viikolla. Se tietäisi 50000:ta dollaria lisää, mikä oli valtava summa siihen aikaan. Aion nyt kertoa, mikä johti tähän tarjoukseen ja miksi minun oli vaikea päättää, hyväksyisinkö sen vai en.

ISÄNI syntyi Ukrainassa vuonna 1910. Vuonna 1913 hän saapui Yhdysvaltoihin, kun hänen äitinsä muutti tänne miehensä perässä. Isä meni naimisiin vuonna 1935, ja minä synnyin vuotta myöhemmin Ambridgessä Pennsylvaniassa. Niihin aikoihin kahdesta isän isoveljestä tuli Jehovan todistajia.

Kun minä ja kolme veljeäni olimme pieniä ja perheemme asui Pennsylvaniassa New Castlen lähellä, äiti tutki hetken aikaa Raamattua todistajien kanssa. Vanhemmistani ei tullut todistajia vielä silloin, mutta isän mielestä hänen veljillään oli oikeus uskoa niin kuin halusivat. Isä kasvatti meistä isänmaallisia, mutta hän puolusti aina toisten oikeutta palvoa omalla tavallaan.

Laulajan ura

Vanhempani uskoivat, että olin laulutaidoiltani luonnonlahjakkuus, ja he pyrkivät kaikin tavoin auttamaan minua eteenpäin musiikkialalla. Kun olin kuusi- tai seitsenvuotias, isä vei minua yökerhoihin, joissa hän nosti minut baaritiskille laulamaan ja soittamaan kitaraani. Laulun nimi oli ”Äiti”. Siinä painotettiin tiettyjä sanoja, jotka alkoivat äiti-sanan kirjaimilla ja kuvailivat jotakin hyvän äidin ominaisuutta. Loppuhuipentumana lauloin: ”Yhdessä niistä tulee Ä-I-T-I, sana joka merkitsee minulle maailman tärkeintä ihmistä.” Baarissa miehet, jotka olivat usein juoneet enemmän kuin tarpeeksi, kyynelehtivät ja panivat rahaa isän hattuun.

Ensimmäisen kerran esiinnyin radiossa vuonna 1945, kun lauloin New Castlessa WKST-kanavalla kantria. Myöhemmin lauloin lähinnä iskelmiä, joita soitettiin Hit Paradessa, radion jokaviikkoisella ”kymmenen kärjessä” -listalla. Televisiossa lauloin ensimmäisen kerran vuonna 1950, kun esiinnyin Paul Whitemanin show’ssa. Hänen sovituksensa George Gershwinin kappaleesta ”Rhapsody in Blue” on edelleen kuuluisa. Pian tämän jälkeen isä myi Pennsylvaniassa olleen talomme, ja muutimme urani vuoksi Los Angelesiin Kaliforniaan.

Isän sitkeyden ansiosta minulla oli ennen pitkää oma viikoittainen radio-ohjelma Pasadenassa ja puolituntinen televisioshow Hollywoodissa. Levytin Capitol Records -yhtiölle Ted Dalen sadan hengen orkesterin kanssa ja lauloin myös CBS-radiokanavalla. Vuonna 1955 minulla oli revyy Lake Tahoessa Pohjois-Kaliforniassa. Siellä elämänarvoni muuttuivat ratkaisevasti.

 Uusi arvojärjestys

Noihin aikoihin John-setäni (isän vanhempi veli, joka myös oli muuttanut Pennsylvaniasta Kaliforniaan), antoi minulle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. * * Otin sen mukaani Lake Tahoeen. Aloin lukea sitä viimeisen esityksen jälkeen pikkutunneilla rentoutuakseni ennen nukkumaanmenoa. Suureksi ilokseni löysin siitä raamatullisia vastauksia kysymyksiin, joita olin pitkään miettinyt.

Ei aikaakaan, kun istuskelin työn jälkeen yökerhossa juttelemassa toisten viihdetaiteilijoiden kanssa usein aamunsarastukseen asti. Puhuimme muun muassa siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, miksi Jumala sallii pahuutta ja tuhoaako ihminen lopulta itsensä ja maapallon. Parin kuukauden kuluttua Jehovan todistajilla oli piirikonventti Los Angelesissa Wrigley Field -stadionilla, ja sen yhteydessä kävin 9. heinäkuuta 1955 kasteella sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt palvelemaan Jehova Jumalaa.

Vajaan puolen vuoden kuluttua, jouluaamuna 1955, todistaja Henry Russell pyysi minua mukaansa tapaamaan viihdealalla työskentelevää Jack McCoyta. Henry itse vastasi NBC-yhtiön musiikkiohjelmista. Meidän saavuttuamme Jack käski kolmen lapsensa ja vaimonsa istua kuuntelemaan meitä, vaikka he olivat juuri olleet avaamassa joululahjojaan. Koko perheestä tuli pian todistajia.

Noihin aikoihin tutkin äidin kanssa, ja hän tajusi Raamatun totuuden ja omaksui sen. Myöhemmin hänestä tuli Jehovan todistaja ja tienraivaaja eli kokoaikainen evankelista. Aikanaan kolme veljeänikin kastettiin, ja he palvelivat jonkin aikaa tienraivaajina. Syyskuussa 1956, kun olin 20-vuotias, minusta tuli tienraivaaja.

Uranvalinta

Tässä vaiheessa agenttini ystävä George Murphy kiinnostui urani edistämisestä. Hän oli esiintynyt monissa elokuvissa 30- ja 40-luvulla. Hänen kontaktiensa ansiosta esiinnyin joulukuussa 1956 Jackie Gleasonin show’ssa New Yorkissa CBS-televisiokanavalla. Se vauhditti uraani tuntuvasti, sillä ohjelmaa seurasi arviolta 20 miljoonaa katsojaa. New Yorkissa ollessani kävin ensimmäisen kerran Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa.

Esiinnyttyäni Gleasonin ohjelmassa allekirjoitin seitsenvuotisen sopimuksen MGM-elokuvayhtiön kanssa. Minulle tarjottiin vakituista osaa eräässä televisiowesternissä. Jonkin ajan kuluttua omatuntoni alkoi kuitenkin vaivata minua, koska joutuisin esittämään uhkapeluria ja revolverisankaria – rooleja jotka romantisoivat moraalittomuutta ja muuta epäkristillistä käytöstä. Niinpä sanoin sopimuksen irti. Viihdealan ihmisten mielestä olin menettänyt järkeni.

Sitten sain johdannossa mainitsemani houkuttelevan tarjouksen esiintyä Las Vegasissa. Esitysten oli määrä alkaa samalla viikolla kuin matkavalvoja vierailisi seurakunnassamme. Ellen aloittaisi silloin, koko sopimus raukeaisi. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Isä oli odottanut minun hankkivan paljon rahaa, ja tunsin, että hän ansaitsi korvauksen kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt urani hyväksi.

Menin puhumaan asiasta esivalvojamme Carl Parkin kanssa, joka oli itsekin muusikko ja oli 20-luvulla soittanut viulua New Yorkin WBBR-radioasemalla. Selitin, että jos allekirjoittaisin sopimuksen, voisin olla  tienraivaajana loppuelämäni ilman taloudellisia huolia. ”En voi sanoa, mitä sinun pitää tehdä”, hän totesi, ”mutta voin auttaa sinua tekemään ratkaisun.” Hän kysyi: ”Lähtisitkö, jos apostoli Paavali vierailisi seurakunnassamme sillä viikolla?” Ja hän jatkoi: ”Mitähän Jeesus toivoisi sinun tekevän?”

Asia oli minusta päivänselvä. Kun kerroin isälle päätöksestäni hylätä Las Vegasin tarjous, hän sanoi, että tuhosin hänen elämänsä. Tuona iltana hän odotti minua kotiin revolveri kädessään. Hän aikoi ampua minut mutta nukahti kesken kaiken – ilmeisesti juotuaan liikaa. Sitten hän yritti tappaa itsensä autotallissa pakokaasulla. Soitin paikalle ambulanssin, ja hänet saatiin elvytettyä.

Monet seurakuntamme jäsenet pelkäsivät isän kiukunpuuskia, mutta kierrosvalvojamme Roy Dowell oli toista maata. Kun hän meni tapaamaan isää, isä sattui mainitsemaan, että olin synnyttyäni ollut vähällä kuolla. Isä oli silloin luvannut Jumalalle, että jos jäisin henkiin, hän antaisi minut Jumalan palvelukseen. Roy kysyi, oliko isä ajatellut, että Jumala ehkä odottaisi hänen täyttävän lupauksensa. Isä oli ällistynyt. Sitten Roy kysyi: ”Jos kerran kokoaikainen palvelus kelpasi Jumalan Pojalle, niin miksei se kelpaa sinun pojallesi?” Silloin isä näytti alistuvan valintaani.

Tammikuussa 1957 Kanadasta saapui Shirley Large tienraivaustoverinsa kanssa katsomaan ystäviään. Vein häntä ja hänen toveriaan talosta-taloon-palvelukseen ja tutustuimme toisiimme. Vähän sen jälkeen Shirley tuli mukaani ulkoilmateatteri Hollywood Bowliin, jossa lauloin Pearl Baileyn kanssa.

Päätöksen toteuttaminen

Syyskuussa 1957 minua pyydettiin palvelemaan erikoistienraivaajana Iowan osavaltiossa. Kun kerroin isälle, että olin päättänyt lähteä, hän ei kyennyt muuta kuin nyyhkyttämään. Hän ei pystynyt ymmärtämään uutta arvomaailmaani. Ajoin Hollywoodiin ja sanoin kaikki sopimukseni irti. Maineikas orkesterin- ja kuoronjohtaja Fred Waring oli yksi niistä, joiden kanssa olisin tehnyt yhteistyötä. Hän sanoi, etten voisi enää työskennellä laulajana, ellen noudattaisi sopimustani. Selitin, että luopuisin laulajan urastani voidakseni laajentaa toimintaani Jehova Jumalan palveluksessa.

Waring kuunteli pitkän puheeni kunnioittavasti ja yllätti minut sitten lempeällä vastauksellaan: ”Poika, minusta on ikävää, että luovut noin hienosta urasta, mutta olen ollut musiikkialalla koko ikäni ja oppinut, että elämässä on muutakin. Jumala siunatkoon sinua.” Muistan vieläkin, miten ajoin kotiin ilon kyyneleet silmissä tajutessani, että saatoin nyt vapaasti käyttää elämäni Jehovan palveluksessa.

”Missä sinun uskosi on?”

Aloitin palvelukseni toverini Joe Triffin kanssa Iowassa Strawberry Pointissa, jossa oli noin 1200 asukasta. Shirley tuli käymään, ja keskustelimme naimisiinmenosta. Kummallakaan ei ollut säästöjä. Ansaitsemani rahat olivat isäni takana. Sanoin: ”Haluaisin mennä naimisiin kanssasi, mutta millä me elämme? Minulla ei ole muita tuloja kuin erikoistienraivaajan määräraha, 40 dollaria kuussa.” Hän totesi luonteenomaiseen rauhalliseen, suoraan ja asialliseen tapaansa: ”Mutta Charles, missä sinun uskosi on? Jeesus sanoi, että jos etsimme ensin Valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, hän lisää meille sen, mitä tarvitsemme.” (Matteus 6:33.) Asia oli sillä selvä. Meidät vihittiin 16. marraskuuta 1957.

Tutkin Raamattua Strawberry Pointin liepeillä asuvan maanviljelijän kanssa, jolla oli metsätontillaan 13 neliömetrin mökki. Siinä ei ollut sähköjä, juoksevaa vettä eikä vessaa. Saisimme kuitenkin asua siinä ilmaiseksi, jos halusimme. Se oli alkeellinen, mutta arvelimme, että olisimme palveluksessa kaiket päivät, joten tarvitsisimme vain yöpaikan.

Noudin veden lähellä olevasta lähteestä. Lämmitimme mökin puilla ja luimme öljylampun valossa. Ruoan Shirley teki öljykeittimellä, ja peseytymistä varten meillä oli vanha pesusoikko. Öisin kuuntelimme susien ulvontaa ja olimme äärettömän  onnellisia toisistamme ja mahdollisuudesta palvella Jehovaa yhdessä alueella, missä kristityistä sananpalvelijoista oli tarvetta. Bill ja Sandra Malenfant, jotka nykyään palvelevat maailmankeskuksessa Brooklynissa, olivat silloin erikoistienraivaajina sadan kilometrin päässä Decorahissa samassa osavaltiossa. He tulivat silloin tällöin viettämään kanssamme päivän kenttäpalveluksessa. Aikanaan Strawberry Pointiin syntyi noin 25 julistajan pieni seurakunta.

Matkatyöhön

Toukokuussa 1960 meidät kutsuttiin matkatyöhön kiertämään seurakunnasta toiseen. Ensimmäinen kierroksemme oli Pohjois-Carolinassa, ja siihen kuuluivat Raleigh, Greensboro ja Durham sekä monia pieniä maaseutukaupunkeja. Asuinolomme paranivat, sillä majoituimme perheiden luo, joiden asunnossa oli usein sähköt ja jopa sisävessa. Vähemmän mukavilta kuulostivat kuitenkin varoitukset, joita kuulimme niiltä, joilla oli ulkokäymälä: pihalla piti varoa kuparipääkäärmeitä ja kalkkarokäärmeitä!

Alkuvuodesta 1963 meidät siirrettiin Floridan kierrokselle, missä sain sydänpussin tulehduksen ja olin vähällä kuolla. Olisin luultavasti kuollutkin ilman Tampassa asuvia Bob ja Ginny Mackeyta. * He veivät minut oman lääkärinsä luo ja jopa maksoivat kaikki kulut.

Vanhat taidot jälleen käytössä

Kesällä 1963 minut kutsuttiin New Yorkiin valmistelemaan Jehovan todistajien suurta konventtia. Menin todistajia edustavan Milton Henschelin mukana Larry Kingin haastateltavaksi radioon. King on edelleen merkittävä talk show -ohjelmien isäntä televisiossa. Hän suhtautui meihin hyvin kunnioittavasti ja kyseli haastattelun jälkeen vielä tunnin verran työstämme.

Samana kesänä todistajien maailmankeskuksessa vieraili lähetystyöntekijä Harold King, joka oli juuri päässyt vapaaksi kommunistien vankilasta Kiinasta. Eräänä iltana hän kertoi noin 700 kuulijalle kokemuksiaan ja selitti, miten runsaat neljä vuotta eristyssellissä olivat vahvistaneet hänen uskoaan. Hän oli vankilassa sepittänyt lauluja Raamattuun ja kristilliseen palvelukseen liittyvistä aiheista.

Tuona ikimuistoisena iltana lauloin Audrey Knorrin, Karl Kleinin sekä pitkäaikaisen todistajan ja koulutetun tenorin Fred Franzin kanssa laulun ”Huone huoneelta”, joka myöhemmin otettiin mukaan Jehovan todistajien laulukirjaan. Nathan Knorr, joka siihen aikaan johti todistajien työtä, pyysi minua laulamaan sen seuraavalla viikolla ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa Yankee-stadionilla, ja niin sitten teinkin.

Kokemuksia matkatyöstä

Palvellessamme Chicagossa Illinoisissa sattui kaksi unohtumatonta tapausta. Ensiksikin Shirley näki eräässä kierroskonventissa Vera Stewartin, joka oli todistanut hänelle ja hänen äidilleen Kanadassa 1940-luvun puolivälissä. Tuolloin 11-vuotias Shirley oli ollut innoissaan Raamatun sisältämistä Jumalan lupauksista. Hän oli kysynyt Veralta: ”Luuletko, että minäkin voisin päästä uuteen maailmaan?” Vera oli vastannut: ”En näe sille mitään estettä.” Kumpikaan heistä ei unohtanut noita sanoja. Tuosta ensitapaamisesta lähtien Shirley tiesi, mitä hän halusi tehdä: palvella Jehovaa.

 Toiseksi eräs todistaja kysyi, muistinko parinkymmenen kilon perunasäkin, joka oli ilmestynyt kuistillemme talvella 1958. Kyllä totisesti muistin. Olimme löytäneet sen eräänä iltana tarvottuamme kotiin lumimyrskyssä. Emme tienneet, kuka sen oli tuonut, mutta luimme sen tietysti Jehovan ansioksi. Myrsky piti meidät sisällä viisi päivää, mutta me herkuttelimme perunaletuilla, uuniperunoilla, paistetuilla perunoilla, perunamuusilla ja perunasopalla! Muuta ruokaa ei ollut. Todistaja ei tuntenut meitä eikä tiennyt asuinpaikkaamme, mutta hän oli kuullut, että jossain lähistöllä oli tienraivaajia, jotka olivat tiukoilla. Hän kertoi, että jokin pani hänet kyselemään, missä se nuoripari asui. Maalla tiedetään naapureiden asiat tarkoin, joten ei mennyt kauan, kun hänelle neuvottiin tie mökillemme ja hän toi sinne perunat läpi lumituiskun.

Kiitollinen menneistä

Palveltuamme 33 vuotta matkatyössä terveyteni oli heikentynyt sen verran, että minun täytyi luopua tuosta tehtävästä vuonna 1993. Meistä tuli Shirleyn kanssa niin sanottuja kunnoltaan heikentyneitä erikoistienraivaajia, ja kuulumme tähän ryhmään vieläkin. Tuntuu haikealta, etten enää jaksa tehdä matkatyötä, mutta toisaalta olen iloinen siitä, miten käytin voimani.

Kolme veljeäni tekivät toisenlaisia valintoja. He päättivät aikanaan keskittyä aineellisen varallisuuden hankkimiseen, eikä kukaan heistä palvele Jehovaa tätä nykyä. Isä kävi kasteella vuonna 1958. Hän ja äiti auttoivat lukemattomia ihmisiä tuntemaan Jehovan, vihkiytymään Hänelle ja menemään kasteelle. He kuolivat vuonna 1999. Päätökseni kieltäytyä kuuluisuudesta ja rikkauksista merkitsi siis todennäköisesti elämää isälleni sekä monille niille, joille hän äidin kanssa opetti Raamatun totuuden. Mietin usein, olisinko palvellut Jehovaa jatkuvasti, jos olisin valinnut toisin.

Viitisen vuotta kierrostyön lopettamisen jälkeen terveyteni koheni, ja pystyin laajentamaan palvelustani. Toimin nyt seurakunnan esivalvojana Desert Hot Springsissä Kaliforniassa. Palvelen myös kierrosvalvojan sijaisena, erikoiskomiteoissa sekä silloin tällöin tienraivaajien palveluskoulun opettajana.

Shirley on yhä paras ystäväni ja kaikkein mieluisinta seuraa minulle. Meillä on säännöllisesti antoisia hengellisiä keskusteluja, sillä me molemmat olemme innoissamme Raamatun totuuksista. Muistan vieläkin kiitollisena hänen levollisen kysymyksensä 47 vuoden takaa: ”Mutta Charles, missä sinun uskosi on?” Jos nuoret kristityt avioparit esittäisivät samanlaisen kysymyksen toisilleen, niin kuinkahan monet heistä saisivat kokea saman ilon ja siunaukset kuin me olemme saaneet kokea kokoaikaisessa palveluksessa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 20]

John-setä vuonna 1935, jolloin hän kävi kasteella

[Kuva s. 22]

Metsämökkimme

[Kuva s. 23]

Kuva vanhemmistani vuodelta 1975. He pysyivät uskollisina kuolemaansa saakka

[Kuva s. 23]

Shirleyn kanssa nykyään