Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Elämää sirkuksessa

Elämää sirkuksessa

Elämää sirkuksessa

KERTONUT JOHN SMALLEY

”Hyvät naiset ja herrat, kaikenikäiset lapset, tervetuloa maailman suurimpaan show’hun!” Useimmille ihmisille nämä sirkustirehtöörin sanat merkitsevät johdantoa jännittävään näytökseen, jossa on mukana eläimiä, klovneja ja akrobaatteja. Minun perheelleni ne kuitenkin merkitsivät uuden työrupeaman alkamista Ringling Brothers and Barnum & Bailey -sirkuksen pääteltassa.

SYNNYIN vuonna 1951. Voitaisiin sanoa, että olen syntynyt ”sahanpurua kengissä”. Tällä ilmauksella viitataan sahanpuruun, jota sirkuksessa levitetään maahan suurissa teltoissa. Osallistuimme veljeni kanssa tavalla tai toisella sirkuselämään siitä lähtien, kun opimme kävelemään.

Vanhempani Harry ja Beatriz liittyivät Clyde Beatty -sirkukseen ennen kuin synnyin. Äiti oli laulaja ja esitti espanjankielisiä lauluja perinteisessä meksikolaisessa kansanpuvussa. Muusikkoisäni oli soittanut kapellimestari ja säveltäjä John Philip Sousan kanssa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sitten 50-luvulla isä palkattiin soittamaan tuubaa maineikkaassa Ringling Brothers Bandissa, ehkäpä sen vuoksi, että hän oli soittanut Sousan kanssa.

Vuosien mittaan työskentelimme eri sirkuksissa, kunnes päädyimme Al G. Kelly & Miller Brothers -sirkukseen, joka myös oli hyvin suosittu Yhdysvalloissa. Tässä sirkuksessa ohjelmaa oli kolmessa suuressa teltassa. Yhdessä niistä oli esillä leijonia, tiikereitä, norsuja, hyeenoja ja muita eksoottisia eläimiä.

Toisessa teltassa oli niin sanottua lisäohjelmaa, ja esiintyjinä siellä oli tavallisesti miekannielijä, niin sanottu miesnainen, kääpiöitä, jättiläinen ja muita fyysisesti poikkeuksellisia ihmisiä. Meille lapsille oli hyvin opettavaa elää ihmisten kanssa, jotka olivat erilaisia. Jotkut käyttivät heistä pilkkanimiä, mutta meille he olivat perheenjäseniä. Me teimme työtä, söimme ja asuimme heidän kanssaan suurimman osan vuotta.

Kolmas teltta oli päänäyttämö, jonka kolmella areenalla esitettiin ohjelmaa samanaikaisesti. Yleensä kaikkein vaarallisimmat tai hämmästyttävimmät numerot nähtiin keskimmäisellä areenalla.

Päivä sirkuksessa

Minä ja veljeni olimme akrobaatteja jo hyvin pienestä pitäen. Olimme mukana myös Villin lännen numerossa, jossa esitimme pieniä intiaanipoikia. Eräs choctawin heimoon kuuluva intiaaniperhe, joka esiintyi ohjelmassa, opetti meille intiaanitansseja.

Päivä alkoi tavallisesti aamukuudelta, jolloin valmistauduimme lähtemään seuraavaan kaupunkiin. Kaikki esiintyjät osallistuivat sirkuksen purkamiseen, siirtämiseen ja pystyttämiseen. Esimerkiksi isäni ajoi myös suurta rekka-autoa, jonka kyydissä kulki seitsemän norsua. Toisinaan äiti ja me pojat teimme matkaa hänen autossaan.

Yleensä vaihdoimme kaupunkia päivittäin ja annoimme kussakin kaksi näytöstä. Poikkeuksena oli sunnuntai, jolloin meillä oli vain päivänäytös ja loppupäivän saimme levätä perheemme parissa. Isä teki silloin kanssamme aina jotain erikoista. Saatoimme lähteä kaupunkiin pirtelölle tai mennä illalla drive-in-elokuvaan.

Sirkuksen pystyttämisessä oli kova työ, ja siinä norsutkin valjastettiin apuun. Niiden tehtävänä oli vetää kolmen teltan pitkät paalut pystyyn. Paalun toinen pää kiinnitettiin maahan, ja sitten norsu veti toista päätä, kunnes paalu nousi pystyyn. Kun kaikki paalut olivat pystyssä ja sähkögeneraattorit paikoillaan valoja varten, aloimme valmistautua iltapäivänäytökseen.

Uusia temppuja

Iltapäivä- ja iltanäytöksen välillä sirkuksen lukuisat lapset opettelivat tekemään voltteja, kävelemään nuoralla, heittelemään jonglöörin palloja ja keinumaan trapetsilla. Opettajina toimivat vanhat veteraanit, joiden suku oli yleensä jo monen polven ajan esiintynyt sirkuksissa. Muistan italialaisen miehen, jonka ohjauksessa tein ensimmäisen volttini noin nelivuotiaana. Ensin hän kiinnitti minuun harjoituksen ajaksi turvavyön, sitten hän tuki minua pelkillä käsillään juosten rinnallani, ja lopulta hän veti kätensä pois, niin että tein voltin omin avuin.

Loukkaannuin yhden ainoan kerran, ja se tapahtui suuressa paraatissa pääteltan ratsastusradalla. Minut oli veljeni kanssa sijoitettu norsulauman eteen ja klovnin taakse, jolla oli kaksi apinaa. Siinä kävellessäni ja käsiä heilutellessani minä ilmeisesti säikäytin toisen apinoista, ja se tarttui käteeni ja puraisi sitä pahasti. Onneksi purema ei tulehtunut, mutta vasemmassa kädessäni on yhä heikosti näkyvä arpi vakavana muistutuksena siitä, että villieläinten kanssa pitää aina olla varovainen, näyttivätpä ne kuinka suloisilta tai kesyiltä tahansa.

Arvokkaita opetuksia

Sirkuselämä ei haitannut perhe-elämäämme. Vanhempani varasivat aikaa opettaakseen meille viisaita periaatteita ja hyvää moraalia. Muistan vieläkin, miten isä nosti minut polvelleen ja neuvoi, ettei koskaan pitänyt suhtautua ennakkoluuloisesti ihmisiin, jotka olivat eri rotua tai erilaisista oloista. Se oli arvokas opetus, sillä elin paitsi fyysisesti erilaisten myös eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa.

Äitikin opetti meille hyviä asioita. Joskus pääteltta oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, joskus taas yleisöä oli harvakseen. Äidillä oli tapana sanoa: ”Te esiinnytte ihmisten iloksi [taputtaen käsiään], ette rahasta. Olipa yleisöä satapäin tai vain muutama, tehkää aina parhaanne.” Tämä ajatus syöpyi mieleeni. Se oli hänen tapansa sanoa, että meidän pitäisi olla henkilökohtaisesti kiinnostuneita niistä, jotka tulivat paikalle, riippumatta heidän määrästään.

Esitysten lisäksi meidän täytyi veljeni kanssa osallistua siivoukseen näytösten jälkeen ja kerätä teltasta roskat. Se oli hyvin opettavaa.

Sirkus kiersi paikasta toiseen huhtikuusta syyskuuhun, joten emme voineet käydä koulua normaaliin tapaan. Vietimme talven Hugon kaupungissa Oklahoman osavaltiossa, ja silloin kävimme koulua viitisen kuukautta. Sinne tuli talveksi muitakin sirkuksia, joten meidänlaisia lapsia oli paljon. Kaupungin koululaitos otti tilanteemme huomioon ja teki meitä varten oman lukujärjestyksen.

Päivä joka muutti elämämme

Syyskuun 16. päivän aamuna 1960 isä heräsi viiden aikaan ja alkoi valmistautua ajomatkalle. Tuona aamuna äiti päätti, ettemme matkustaisi isän kanssa norsuautossa vaan sirkuksen tavallisilla ajoneuvoilla.

Perillä lähdimme veljeni kanssa tutustumaan uuteen paikkaan. Silloin kuulimme huudon: ”Tiellä on sattunut paha onnettomuus. Smalley ja sirkustirehtööri ovat kuolleet.” Ensin en tietenkään uskonut sitä todeksi. Ajattelin, että kyseessä oli jokin erehdys. Myöhemmin huomasin, että äiti oli jo lähtenyt onnettomuuspaikalle. Isä oli ajanut vuorenrinnettä laskeutuvaa tietä pitkin Placervillen lähellä Kaliforniassa, kun jarrut olivat ilmeisesti pettäneet. Perävaunu oli norsujen painosta luisunut linkkuun, jolloin auton suuri bensatankki oli puristunut kasaan ja räjähtänyt. Isä ja hänen vieressään matkustanut tirehtööri olivat kuolleet heti. Olin poissa tolaltani. Isä oli ollut minulle hyvin läheinen – todellinen ystävä.

Kun isä oli haudattu kotikaupunkiinsa Rich Hilliin Missourin osavaltioon, matkustimme takaisin talvipaikkaamme Hugoon. Sirkus jatkoi kiertuettaan kauden loppuun, ja me pojat kävimme tavallista koulua. Se oli uusi kokemus. Odotimme silti malttamattomasti seuraavaa kautta, jolloin pääsisimme taas mukaan Kelly Millerin show’hun. Mutta elämässämme tapahtui kiinnostava käänne.

Raamattu astuu elämäämme

Kun eräänä päivänä tulin koulusta kotiin, äiti esitteli minut naiselle, joka oli tullut tutkimaan kanssamme Raamattua. Hänen nimensä oli Jimmie Brown, ja hän oli Jehovan todistaja. Raamatun tutkiminen oli vihoviimeinen asia, joka minua olisi kiinnostanut. Halusin palata sirkukseen, sillä minulla oli vuosien ajan ollut tavoitteena ja haaveena tulla trapetsitaiteilijaksi. Olimme veljeni kanssa jopa kyhänneet kahden puun väliin omatekoisen trapetsin, jolla harjoittelimme temppuja. Aloimme kuitenkin kaikki tutkia Raamattua ja käydä kokouksissa seurakunnasta erillään toimivassa ryhmässä, johon kuului kahdeksan Hugossa asuvaa todistajaa. Myöhemmin äiti päätti vetäytyä sirkuselämästä ja jatkaa Raamatun tutkimista. Hyväksyin hänen päätöksensä kyyneleet silmissä. Erityisen vaikeita hetkiä olivat ne, jolloin sirkusperheemme jäsenet kävivät meillä ja kyselivät, miksi emme palanneet heidän joukkoonsa.

Sirkus oli ollut koko elämäni. Jossain vaiheessa minusta tuntui kuin olisimme kääntäneet selkämme isän muistolle. Toisaalta juuri hänen kuolemansa sai minut tutkimaan Raamattua, sillä ylösnousemustoivo antoi minulle siihen voimakkaan motiivin. Tuo toivo on minulle yhä hyvin todellinen. Haluan olla ensimmäisten joukossa ottamassa isän vastaan, kun hän herää luvattuun maanpäälliseen paratiisiin. (Ilmestys 20:12–14.)

Reederin pariskunta auttoi meitä näkemään, että Jehovan järjestön sisällä on suuri perhe. Miten totta se onkaan! Hugon pienestä Jehovan todistajien ryhmästä kasvoi seurakunta, jonka yhteydessä monta perhettä palvoi Jumalaa rinta rinnan. En voi olla mainitsematta myös Robert ja Carol Engelhardtia, jotka ottivat minut hengelliseksi pojakseen. He neuvoivat ja ohjasivat minua nuoruusvuosinani rakkaudellisesti mutta lujasti.

Kypsien kristittyjen rakkaus täytti suuren tyhjiön elämässämme. Olen kokenut tämän eri tavoin läpi koko elämäni kristittynä. Asuin vuosien mittaan sekä Oklahomassa että Texasissa, ja jokaisessa seurakunnassa tapasin monia rakkaudellisia kristittyjä veljiä ja sisaria. Jotkut vanhemmat veljet ohjasivat ja kannustivat minua isällisesti. He olivat minulle todellisia hengellisiä isiä.

Uudestaan kiertämään

Äiti nukahti kuolemaan vain muutama vuosi sitten. Hän oli loppuun asti innokas Raamatun tutkija ja uskollinen kristitty. Tiedän, että hän tulee iloitsemaan, kun Jumala herättää kuolleista uskolliset palvelijansa. Odottaessani tuota päivää saan lohtua siitä, että Jehovan järjestö on antanut minulle perheen useammalla kuin yhdellä tavalla.

Koin suurena siunauksena erityisesti sen, että löysin Jumalan kansan keskuudesta itselleni vaimon, Ednan. Naimisiin mentyämme järjestimme elämämme siten, että saatoimme tehdä raamatullista opetustyötä kokoaikaisesti. Elätin meidät työskentelemällä harjoittelijana television uutistoimituksessa. Minulla ei ollut alan kokemusta eikä koulutusta, mutta valmennus, jota sain opettamista varten Jehovan todistajien seurakunnassa, antoi tarvittavaa pätevyyttä toimittajan työhön. Aikanaan minusta tuli erään radioaseman uutispäällikkö. En kuitenkaan koskaan ottanut tavoitteeksi menestyä media-alalla. Halusimme Ednan kanssa tarjoutua opettamaan Raamatun totuuksia siellä, missä tällaisia opettajia tarvittiin.

Vuonna 1987 minut pyydettiin kierrosvalvojaksi vierailemaan Jehovan todistajien seurakunnissa. Vapaaehtoisena matkavalvojana vierailen joka viikko eri seurakunnassa ja kannustan ja opetan hengellisiä veljiäni ja sisariani raamatullisessa opetustyössämme. Nykyään perheeni on hengellisessä mielessä entistä suurempi. Vaikka meillä ei ole omia lapsia, olemme saaneet monia hengellisiä poikia ja tyttäriä Jehovan järjestön piiristä.

On hauska yhteensattuma, että nyt monien vuosien jälkeen kierrän taas kaupungista kaupunkiin. Sirkustyöstä kierrostyöhön! Joskus mietin, olisinko menestynyt trapetsitaiteilijana. Olisinko jossain vaiheessa toteuttanut lapsuuden unelmani ja oppinut tekemään kolmoisvoltin? Nämä ajatukset haihtuvat kuitenkin saman tien, kun mietin Jumalan lupausta maanpäällisestä paratiisista (Ilmestys 21:4).

Olen tosiaan syntynyt ”sahanpurua kengissä”, mutta Raamattu muistuttaa: ”Kuinka miellyttävät ovatkaan niiden jalat, jotka julistavat hyvää uutista hyvistä asioista!” (Roomalaisille 10:15.) Mahdollisuus auttaa ihmisiä tuntemaan Jumala on paljon suuriarvoisempi kuin mikään, mitä olisin voinut saavuttaa sirkustaiteilijana. Jehovan siunaus on tehnyt elämästäni rikasta!

[Kuvat s. 19]

Osa sirkusperhettämme sekä isäni ja tuuba

[Kuva s. 21]

Vaimoni Ednan kanssa nykyään