”Jehova, sinä löysit minut!”

Kertonut Nelly Lenz

”Oletteko te Jehovan todistajia?” kysyin kahdelta mieheltä, jotka olivat tulleet kotiovellemme. Kun sain myöntävän vastauksen, huudahdin: ”Niin minäkin!” Olin vasta 13-vuotias enkä käynyt valtakunnansalilla kokouksissa. Vanhempani eivät olleet todistajia. Miksi minä sitten sanoin olevani?

EN OLISI koskaan ehkä edes syntynyt, ellei Jehovan todistajia olisi ollut. Äitini alkoi odottaa minua 17-vuotiaana asuessaan Montrealissa Kanadassa. Hänen perheensä painosti häntä voimakkaasti tekemään abortin, ja hän taipui.

Äiti pyysi töistä vapaata käydäkseen toimenpiteessä. Hänen esimiehensä, joka oli Jehovan todistaja, sai ilmeisesti tietää, miksi äiti halusi vapaapäivän. Tuo nainen selitti äidille lyhyesti, miten kallisarvoinen lahja elämä on (Psalmit 139:13–16). Matkalla sairaalaan äiti mietti hänen sanojaan ja päätti jättää abortin tekemättä. Kun synnyin vuonna 1964, äiti antoi minut orpokotiin.

Ensikosketus Raamatun totuuteen

Ollessani parivuotias äiti ja hänen tuore aviomiehensä ottivat minut orpokodista luokseen. Asuessamme Sainte-Marguerite-du-Lac-Massonin kaupungissa he alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja käydä seurakunnan kokouksissa. Pian muutimme kuitenkin Boisbriandiin, ja he lakkasivat tutkimasta.

Muutaman vuoden kuluttua tutkistelu jatkui. Kuuntelin sivusta, mitä sen aikana sanottiin paratiisimaata koskevasta Raamatun toivosta (Luukas 23:43). Aloin rakastaa syvästi Jehovaa.

Eräänä päivänä äiti kuitenkin sanoi, että he olivat lopettaneet tutkimisen todistajien kanssa emmekä enää kävisi valtakunnansalilla. Ensin olin iloinen; kokoukset tuntuivat kahdeksanvuotiaasta lapsesta joskus aika pitkiltä. Mutta kun samana iltana halusin puhua Jehovalle rukouksessa, pelkäsin, ettei hän kuuntelisikaan minua.

Seuraavana sunnuntaina näin naapurissa asuvien Jehovan todistajien lähtevän iltapäivällä kokoukseen valtakunnansalille. Purskahdin itkuun ja kysyin Jumalalta, miksi heidän lapsensa saivat käydä kokouksissa mutta minä en. Psalmin 33:18 sanat pitivät kuitenkin paikkansa, kuten tulin näkemään: ”Katso! Jehovan silmä tarkkaa häntä pelkääviä, hänen rakkaudellista huomaavaisuuttaan odottavia.”

Uudelleen valtakunnansalille

Kolmen viikon kuluttua piipahdin naapurissa ja sanoin perheen äidille Liliannelle, että halusin tulla kokouksiin. Hän selitti, ettei se käynyt päinsä, koska äitini ei halunnut olla missään tekemisissä Jehovan todistajien kanssa. Mutta minä en antanut periksi. Niinpä hän toi minut kotiin ja kysyi äidiltä, saisinko käydä kokouksissa heidän perheensä kanssa. Ihme kyllä äiti suostui. Hän sanoi, että oppisin kokouksissa hyviä periaatteita. Sen jälkeen kävin kokouksessa joka sunnuntai.

 Näin jatkui kolmisen vuotta, mutta kun täytin 11 vuotta, vanhempani erosivat ja äiti ja minä muutimme muualle. Jälleen kerran menetin yhteyden todistajiin.

Odottamaton tapaaminen

Eräänä päivänä istuskelin kotitalomme etuportailla, kun kaksi Jehovan todistajaa – Eddie Besson ja Don Fisher – tuli luokseni ja kysyi, olivatko vanhempani kotona. Vastasin kieltävästi, ja miehet lähtivät menemään pois. Mutta juoksin heidän peräänsä ja kävimme keskustelun, josta kerroin johdannossa.

Miehet olivat tietysti yllättyneitä, kun sanoin olevani todistaja. Kerroin tilanteestani ja pyysin heitä hartaasti tulemaan uudelleen illalla. Kun sanoin äidille, että todistajat tulisivat käymään meillä, hän suuttui ja sanoi, ettei päästäisi heitä sisään. Hän aikoi jopa lähteä ulos siksi aikaa. Pyysin äitiä itku silmässä jäämään. Juuri kun hän oli lähdössä, ovikello soi ja Eddie Besson seisoi kynnyksellä. Olin riemuissani, kun äiti suostui raamatuntutkisteluun!

Vihdoin ja viimein pääsin taas seurakunnan kokouksiin! Mutta vajaan vuoden kuluttua äiti lopetti jälleen tutkimisen. Tällä kertaa hän kielsi minua pitämästä yhteyttä todistajiin ja heitti pois kaikki heidän julkaisunsa, jotka vain löysi. Onnistuin piilottamaan Raamatun, laulukirjan, kaksi Vartiotornin sidottua vuosikertaa, kaksi Jehovan todistajien vuosikirjaa ja kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. * Viimeisellä tutkistelukerralla kysyin Eddie Bessonilta, mitä minun oikein pitäisi tehdä, sillä rakastin Jehovaa koko sydämestäni. Hän neuvoi minua tutkimaan itsekseni ja rukoilemaan paljon. Hän vakuutti, että Jehova pitäisi minusta huolen. Olin vasta 14-vuotias.

Omat ”kokoukset”

Siitä pitäen menin joka sunnuntai huoneeseeni ja leikin olevani kokouksessa. Lauloin aluksi ja lopuksi laulun ”Katso aina palkintoon!”, sillä se oli ainoa valtakunnanlaulu, jonka muistin. En vielä nykyäänkään pysty laulamaan sitä liikuttumatta. Lisäksi tutkin yhden Vartiotornin kirjoituksen vuosikerrastani. ”Kokoukseni” lopuksi pidin rukouksen. Vaikken enää ollut todistajien yhteydessä, tunsin Jehovan olevan lähellä.

Ollessani 17-vuotias muutimme äidin kanssa Montrealiin. Ne olivat vaikeita vuosia, sillä kotimme oli kaikkea muuta kuin lämminhenkinen turvasatama.

Jehova löytää minut

Eräänä päivänä äiti otti Jehovan todistajilta vastaan kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. Näin sen pöydällä kotiin tullessani ja aloin selailla sitä. Nähdessäni, että siinä käytettiin Jumalan nimeä Jehova, vedet tulvahtivat silmiini ja sanoin äänettömässä rukouksessa: ”Jehova, sinä löysit minut!”

Minun piti saada yhteys kristittyihin veljiini ja sisariini, mutta miten? Äiti sanoi, että naapurissa taisi asua joku todistaja. Niinpä poikkesin työmatkalla soittamassa naapurin ovikelloa. Ovelle tuli unenpöpperöinen mies, joka yllättyi täysin, kun sanoin olevani Jehovan todistaja ja haluavani päästä kasteelle! Hän järjesti kristityn sisaren Josée Mironin tutkimaan kanssani Raamattua. Mutta jälleen äiti alkoi vastustaa tutkimista. Hän sanoi, että minun piti odottaa, kunnes täyttäisin 18 vuotta, ennen kuin minusta voisi tulla todistaja.

Perhe-elämä kovaan hintaan?

Työnantajani pani merkille, että kotioloni pahenivat koko ajan. Hän kutsui minut usein viettämään viikonloppuja vaimonsa kanssa. Kävimme monesti yhdessä ratsastamassa, sillä rakastan hevosia. He olivat minulle kuin omat vanhemmat.

Kerran työnantajani sanoi, että hän ja hänen vaimonsa pitivät minusta kovasti ja toivoivat, että muuttaisin heille asumaan. Minulle tarjottiin sitä, mitä olin aina halunnut: saisin rakastavan perheen. Ehtona  oli kuitenkin se, että katkaisisin yhteydet Jehovan todistajiin. Sain viikon miettimisaikaa, mutten tarvinnut päivääkään. Annoin vastaukseni heti. Jehova ei ollut koskaan hylännyt minua, joten minäkään en voinut hylätä häntä.

Jumalan palveluksessa

Kotona jatkuvien ongelmien vuoksi muutin isäpuoleni luokse. Hän kannusti minua jatkamaan tutkimista, ja ollessani 19-vuotias kävin kasteella 17. joulukuuta 1983. Oli ihanaa nähdä Eddie Besson tuona päivänä. Nyt hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, että olin Jehovan todistaja!

Isäpuoleni käytös muuttui kasteen jälkeen. Aina kun hän näki minun rukoilevan, hän puhui kovaan ääneen ja jopa heitteli minua tavaroilla. Hän myös vaati minua hankkimaan sellaista koulutusta, joka olisi estänyt minua ryhtymästä tienraivaajaksi eli kokoaikaiseksi evankelistaksi, mikä oli tavoitteenani. Lopulta hän käski minun lähteä kotoa. Hän antoi minulle sadan dollarin sekin ja sanoi, että sinä päivänä kun lunastaisin sen, tietäisin, että Jehova ei pitänyt minusta huolta.

Aloitin tienraivauksen 1. syyskuuta 1986, ja minulla on vieläkin tuo sekki tallella! Toisinaan oli hankalaa palvella tienraivaajana maaseudulla ilman autoa, mutta paikallisen seurakunnan jäsenet tukivat ja auttoivat minua auliisti.

Aikanaan tapasin miellyttävän kristityn miehen, Ruben Lenzin, ja menimme naimisiin vuonna 1989. Nykyään Ruben palvelee seurakunnan vanhimpana Ontarion osavaltiossa Miltonissa, jossa olemme asuneet vuodesta 2002. Avioliittomme on ollut suurimpia siunauksia, mitä olen Jehovalta saanut. Jatkoin kokoaikaista palvelusta siihen asti, kun esikoisemme Erika syntyi vuonna 1993. Vähän yli kolme vuotta myöhemmin saimme Mika-pojan. Pitkien yksinäisten vuosien jälkeen Jehova Jumala on siunannut minua ylenpalttisesti antamalla minulle perheen, joka rakastaa häntä yhtä paljon kuin minä itsekin.

Vaikka jouduin kasvuvuosinani olemaan aika ajoin erossa Jehovan kansasta, en koskaan lakannut luottamasta Jumalaan enkä hellittänyt toivosta elää ikuisesti paratiisissa (Johannes 3:36). Olen syvästi kiitollinen siitä, että Jehova ”löysi” minut!

[Alaviite]

[Kuva s. 15]

Työnantajalleni kuuluvan hevosen selässä

[Kuva s. 15]

Mieheni Rubenin ja lastemme Erikan ja Mikan kanssa