Jatkuva taistelu vesiä vastaan

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ALANKOMAISTA

”Meri vyöryy valtavalla voimalla kahdesti päivässä suunnattoman suuren maan yli, niin ettei ole selvää, onko maankamara mannerta vai merenpohjaa. Säälittävä kansa elää siellä korkeilla kukkuloilla, jotka he ovat itse kasanneet korkeammiksi kuin mihin asti vesi heidän kokemuksensa mukaan nousee.”

NÄIN kuvaili ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen kirjailija Plinius vanhempi taistelua, jota ihmiset kävivät vettä vastaan Pohjanmeren rannikon alavilla mailla. Taistelu jatkuu vielä tänäkin päivänä. Likimain puolet alueen runsaasta 16 miljoonasta asukkaasta elää ja työskentelee merenpinnan alapuolella.

Yhä jatkuvasta taistelusta huolimatta nämä Alankomaiden asukkaat eivät pidä itseään säälittävinä. Onhan heidän kotimaansa toki alava ja pieni *, mutta se kuuluu myös maailman rikkaimpiin valtioihin. Ja yllättävää kyllä sen vauraus perustuu suurelta osin veteen ja sitä vastaan käytävään taisteluun.

Yksi tärkeä syy siihen, että hollantilaiset päättivät jäädä tälle alueelle, on hedelmällinen maaperä. Se sopii hyvin maanviljelyyn, puutarhanviljelyyn ja karjanhoitoon. Lisäksi maa sijaitsee taloudellisesti  strategisessa paikassa, sillä eräät Euroopan tärkeimmistä joista laskevat täällä mereen. Ei ihme, että Alankomaita – ja maailman suurinta satamaa Rotterdamissa – sanotaan Euroopan portiksi!

Valleja rakennettu kautta aikojen

Hyvinvointi ei ole tullut itsestään. Hollantilaiset ovat 900 vuoden ajan rakentaneet suojakseen valleja niin alueen halki virtaavien jokien kuin merenkin vesiä vastaan. Niitä onkin nykyään Alankomaissa tuhansien kilometrien pituudelta, mikä on vaikuttava saavutus.

Valleja on muissakin maissa, mutta täällä ne ovat ratkaisevan tärkeitä muun muassa maanpinnan alavuuden vuoksi. Kirjan Dijken (Vallit) toinen tekijä Koos Groen sanoo: ”Jos Sveitsin koko väestö päättäisi lähteä vuodeksi lomalle ulkomaille, kotimaa olisi heidän palatessaan ennallaan. Jos hollantilaiset tekisivät samalla tavalla, puolet maasta ja 75 prosenttia taloista olisi heidän palatessaan kadonnut.” *

Nykyään miljoonat merenpinnan alapuolella elävät hollantilaiset saavat pidettyä jalkansa kuivina ja nukkuvat yönsä rauhassa sen ansiosta, että taistelua käydään tauotta. Katsotaanpa, miten hiekkarantoja ja dyynejä oikein ylläpidetään.

Rantojen ja dyynien ylläpito

Vuosituhansien kuluessa rannikolle muodostui hiekkarantoja ja dyynejä luonnolliseksi esteeksi maan ja meren väliin. Tätä estettä nakertaa kuitenkin jatkuvasti eroosio. Häviön korvaamiseksi on merellä noin 9–20 kilometrin päässä rannikolta aluksia, jotka ruoppaavat merenpohjaa ja kuljettavat hiekkaa sitten rannalle tai vesirajaan. Hiekkaa on vuodesta 1970 lähtien siirretty yli 85 miljoonaa kuutiometriä, jotta dyynit pysyisivät muodossaan.

Dyynien ylläpito ei hyödytä pelkästään ihmisiä. ”Vaikka dyynit muodostavat vain prosentin Alankomaiden maa-alasta”  hollantilaisen sanomalehden NRC Handelsblad mukaan, ”niillä elää kolme neljäsosaa kaikista lintulajeista ja kaksi kolmasosaa kaikista monimutkaisemmista kasvilajeista.”

Puolustuslinja lyhenee

Vuonna 1932 rakennettiin 32 kilometrin pituinen Afsluitdijkin sulkupato. Se muutti yhdellä kertaa Zuiderzeen sisämeren IJsselmeerin järveksi. Samalla maan rannikkoviiva lyheni noin 1900 kilometristä runsaaseen 1300 kilometriin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1953, kun 1835 ihmistä oli kuollut tuhoisassa tulvassa, padonrakentajat ryhtyivät vielä suurempaan urakkaan. Tavoitteena oli sulkea kaikki merenlahdet maan lounaisosassa lukuun ottamatta Rotterdamin ja Antwerpenin satamiin johtavia väyliä. Kun tämä Delta-suunnitelma oli toteutunut, rantaviiva oli lyhentynyt 622 kilometriin.

Suoja jokia vastaan

Vedet eivät uhkaa ainoastaan mereltä päin, vaan vaarana ovat myös joet, jotka virtaavat Alankomaiden läpi ennen kuin laskevat mereen. Lopputalvesta, kun sateista aikaa on kestänyt pitkään ja lumi sulaa vuorilla, näitä jokia pitkin vyöryy Alankomaihin valtavat määrät vettä Sveitsistä, Saksasta, Ranskasta ja Belgiasta.

Suuret vesimassat voivat aiheuttaa vakavia ongelmia. Esimerkiksi helmikuussa 1995 jokien pinta alkoi maan keskiosassa kohota siinä määrin, että vallien pelättiin murtuvan. Jos niihin olisi tullut aukko, vesi olisi peittänyt niiden takana olevan maan monen metrin syvyydeltä. Edellä mainittu Groen kirjoittaa: ”Harva tajuaa, mitä olisi voinut tapahtua, jos jokivallit olisivat pettäneet.”

”Kylpyamme” ilman kattoa

Alankomaat tunnetaan paremmin kuin mikään muu maa poldereistaan, vallien  reunustamasta ”uudesta maasta”, joka on merenpinnan alapuolella. Vedenkorkeutta säädeltiin näillä alueilla 1800-luvun lopulle asti tuulimyllyjen avulla. Nykyään saman työn tekevät tietokoneohjauksiset pumppuasemat. Peter Nowak, joka hoitaa tällaista asemaa Amsterdamin lähellä, kertoo, miten se toimii.

”Polderi on kuin kylpyamme”, Nowak selittää. ”Se sijaitsee usein monta metriä merenpinnan alapuolella, ja ympärillä oleva valli estää sitä joutumasta veden valtaan. Valli ei kuitenkaan korvaa kattoa. Runsaat sateet voivat täyttää ’ammeen’ vedellä, ja siksi vettä on pumpattava siitä pois vakavien vahinkojen ehkäisemiseksi. Mutta mihin vesi johdetaan?”

Polderissa on kanavaverkosto, joka ohjaa veden pumppuasemalle. Maanviljelijöiden vastuulla on pitää kanavat puhtaina omilla maillaan, niin etteivät ne mene tukkoon. Pumppuasemalta ylimääräinen vesi kulkee polderin ulkopuolelle nerokkaaseen boezem-järjestelmään, joka koostuu järvistä ja kanavista ja johon vesi varastoidaan. Liika vesi päästetään järjestelmästä mereen laskuveden aikana.

”Oikean vedenkorkeuden ylläpitäminen poldereissa on olennaisen tärkeää Alankomaiden taloudelle”, jatkaa Nowak. ”Kuivina kesinä vettä päästetään takaisin, koska viljelijät tarvitsevat sitä pelloilleen voidakseen kasvattaa rehua tai viljaa. Joissakin poldereissa kasvatetaan maan kuuluisaa vientituotetta: kukkia.”

Asuminen entisellä merenpohjalla

1900-luvulla polderien asema muuttui: niitä ei enää pidetty pelkästään maatalousalueena vaan ne tarjosivat myös lisää asuintilaa. Kun kaupunkisuunnittelijat alkoivat 50 vuotta sitten suunnitella poldereihin kaupunkeja, heillä ei ollut paljon kokemusta uusien asuinalueiden organisoimisesta. Nykyään poldereissa voi nähdä, että he onnistuivat rakentamaan entiselle merenpohjalle asuinkelpoisia yhdyskuntia. Haluaisitko tulla katsomaan niitä itse?

Tuntuuko sinusta hieman epäilyttävältä laskeutua merenpinnan alapuolelle? Sen voi hyvin ymmärtää, mutta monet ovat yllättyneet kuultuaan, että he ovat jo tietämättään tehneet niin. Jos esimerkiksi olet joskus vaihtanut konetta Schipholin lentoasemalla Amsterdamin lähellä, koneesi laskeutui entisen järven pohjalle. Et ehkä edes huomannut olevasi nelisen metriä merenpinnan alapuolella, ja se todistaa, että Alankomaiden vallit ja padot ovat yhä hyvässä kunnossa!

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuvat s. 18]

Kokoontumisia MERENPINNAN ALAPUOLELLA

Toinen Alankomaiden Jehovan todistajien kahdesta konventtisalista sijaitsee viisi metriä merenpinnan alapuolella. Eräs todistaja kertoo: ”Kun kaksi kertaa vuodessa matkustamme konventtiin, muistelemme usein, mitä Jumala sanoo Jobin 38:8, 11:ssä: ’Kuka sulki ovilla meren – – [ja sanoi]: ”Tähän asti saat tulla mutta et pitemmälle, ja tähän sinun ylväät aaltosi rajoittuvat”?’ Nämä sanat muistuttavat meitä siitä, että Jehova pitää veden valtavan voiman hallinnassaan ylivertaisella tavalla siihen nähden, mitä vesirakennusinsinöörit saavat aikaan, niin taitavia kuin he ovatkin.”

[Tekstiruutu s. 19]

Ketkä huolehtivat VALLEISTA?

Vallit ja kuivatuskanavat vaativat huoltoa ja toisinaan korjaamista. Tästä tehtävästä ovat keskiajalta lähtien pitäneet huolta paikalliset ja alueelliset vesiviranomaiset, niin sanotut vesipiirit. Toiminta on perustunut kolmeen näkökohtaan: hyötyyn, maksuun ja sananvaltaan. Sen joka hyötyy suojavalleista, on maksettava niiden hoitamisesta ja ylläpidosta. Mutta hänellä on myös sananvaltaa, kun etuja valvova elin tekee päätöksiä ja kun mietitään, miten saadut varat käytetään.

Vesipiirit ovat toimineet Alankomaissa 1100-luvulta lähtien, ja niitä on nykyään runsaat kolmekymmentä. Niiden perustamisesta, lakkauttamisesta ja valvonnasta vastaavat provinssien viranomaiset. He päättävät ”valliarmeijan” koosta ja koostumuksesta. Tämän armeijan jäsenet asuvat alueella, jota heidän on määrä suojella. Heillä on hyvä motivaatio: kyseessä on oman perheen ja kotipaikkakunnan turvallisuus. Korkean veden aikana he partioivat vallilla valmiina ryhtymään toimiin – muun muassa kasaamaan hiekkasäkkejä – jos pato uhkaa murtua. Tämä ikivanha järjestelmä takaa sen, että vallit pysyvät hyvässä kunnossa.

[Kartat s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

Ilman dyynejä, valleja ja patoja sininen alue olisi veden peitossa suurimman osan aikaa

[Kuva s. 16, 17]

Rannikolle on rakennettu valtavia valleja niiden takana olevan alangon suojaksi

[Kuva s. 17]

Hiekkatäydennystä tarvitaan vuosittain miljoonia kuutiometrejä

[Kuva s. 18]

Ei ole harvinaista, että autot kulkevat matalammalla kuin laivat

[Kuva s. 18]

Valli murtui vuonna 1953

[Kuvien lähdemerkintä s. 17]

Kuvat: Met vriendelijke toestemming van het Nederlandse Ministerie van Verkeer en Waterstaat

[Kuvien lähdemerkintä s. 18]

Yläkuvat: Met vriendelijke toestemming van het Nederlandse Ministerie van Verkeer en Waterstaat