Rakkaus Jumalaan juurrutettiin minuun jo lapsena

KERTONUT ANATOLI MELNIK

Monet sanovat minua hellästi vaariksi. Tuo sana koskettaa minua syvältä, sillä se tuo mieleeni oman isoisäni, jota rakastin koko sydämestäni ja jolle olen suuressa kiitollisuudenvelassa. Aion nyt kertoa hänestä ja siitä, miten hän ja isoäiti vaikuttivat syvällisesti perheensä ja monien muiden ihmisten elämään.

OLEN syntynyt Hlinan kylässä Pohjois-Moldovassa *. Kauniille, kumpuilevalle kotiseudullemme tuli 1920-luvulla Romaniasta rajan yli matkustavia evankelistoja, joita sanottiin saarnaajaveljiksi. Äitini vanhemmat osoittivat heti vastakaikua Raamatun hyvälle uutiselle. Heistä tuli vuonna 1927 raamatuntutkijoita, joina Jehovan todistajat silloin tunnettiin. Toisen maailmansodan syttyessä vuonna 1939 pienessä kylässämme toimi jo Jehovan todistajien seurakunta.

Kun synnyin vuonna 1936, kaikki sukulaiseni olivat todistajia lukuun ottamatta isääni, joka edelleen kävi ortodoksisessa kirkossa. Toisen maailmansodan aikana hän alkoi pohtia elämän tarkoitusta ja vihkiytyi lopulta Luojallemme, Jehova Jumalalle, minkä vertauskuvaksi hän kävi vesikasteella. Isoisä vaikutti merkittävästi perheemme hengelliseen kasvuun. Hän rakasti Raamattua ja osasi ulkoa satoja jakeita. Hän pystyi ohjaamaan minkä tahansa keskustelun Raamattuun.

Istuin usein vaarin sylissä kuuntelemassa, kun hän kertoi Raamatun kertomuksia. Hän juurrutti minuun rakkauden Jumalaan. Miten kiitollinen olenkaan hänelle siitä! Kahdeksanvuotiaana lähdin hänen kanssaan ensi kertaa saarnaamaan. Näytimme kyläläisille Raamatusta, kuka Jehova on ja miten häneen voi saada läheisen suhteen.

Kommunistien sortamina

Vuonna 1947 viranomaiset alkoivat vainota Moldovan Jehovan todistajia kommunistisen politiikan ja ortodoksisen kirkon vaikutuksesta. KGB:nä sittemmin tunnetuksi tulleen turvallisuuskomitean agentit sekä paikalliset poliisit kävivät meillä kysymässä, ketkä johtivat saarnaamistyötämme, mistä kirjallisuutemme tuli ja missä kokoonnuimme palvomaan. He sanoivat aikovansa tehdä  lopun Jehovan todistajien toiminnasta, koska me heidän mielestään estimme kommunistisen kehityksen Moldovassa.

Tässä vaiheessa isäkin, joka oli sivistynyt mies, oli oppinut rakastamaan Raamatun totuutta syvästi. Hän ja isoisä tiesivät kumpikin, miten kuulustelijoille piti vastata kavaltamatta kristittyjä veljiämme ja sisariamme. He olivat molemmat rohkeita ja rakkaudellisia miehiä, joille toisten uskovien hyvinvointi oli tärkeä asia. Heidän tavallaan myös äiti pysyi aina rauhallisena ja tyynenä.

Vuonna 1948 isä pidätettiin ja vietiin pois. Meille ei koskaan ilmoitettu, mistä häntä syytettiin. Hänet tuomittiin seitsemäksi vuodeksi erittäin tarkasti vartioituun vankilaan, ja lisäksi hän sai kahden vuoden karkotustuomion. Lopulta hänet lähetettiin Magadanin alueelle kauas Koillis-Venäjälle yli 7000 kilometrin päähän kotoa. Emme nähneet häntä yhdeksään vuoteen. Oli vaikea elää ilman isää, mutta minulla oli vaari tukenani.

Karkotus

Kesäkuun 6. päivän yönä vuonna 1949 kaksi sotilasta ja yksi upseeri tunkeutui taloomme. He ilmoittivat, että meillä oli kaksi tuntia aikaa kerätä tavaramme ja nousta heidän autoonsa. Muita selityksiä ei annettu. Meille vain sanottiin, että meidät karkotettaisiin emmekä palaisi koskaan takaisin. Niin meidät lähetettiin Siperiaan – äiti, isoisä, isoäiti ja minut sekä muita uskonveljiä. Olin vasta 13-vuotias. Muutaman viikon kuluttua seisoimme taigan soilla läpipääsemättömät metsät ympärillämme. Miten erilaista siellä olikaan kuin kotiseudullamme, jota rakastin niin paljon! Välillä itkimme, mutta olimme varmoja siitä, ettei Jehova koskaan hylkäisi meitä.

Meidät vietiin pieneen kylään, joka koostui kymmenestä hirsimökistä. Toiset todistajat karkotettiin muihin kyliin eri puolille taigaa. Viranomaiset pelottelivat paikkakuntalaisia ja herättivät heissä ennakkoluuloja todistajia kohtaan sanomalla, että olimme kannibaaleja. Pian ihmiset kuitenkin tajusivat, että se oli valhe eikä meitä tarvinnut pelätä.

Asuimme kaksi ensimmäistä kuukautta vanhassa mökissä. Meidän piti kuitenkin rakentaa sopivampi asumus ennen ankarien talvipakkasten tuloa. Isovanhemmat auttoivat äitiä ja minua, kun kyhäsimme kokoon alkeellisen suojan, joka oli puoliksi maan alla. Asuimme siinä yli kolme vuotta. Emme saaneet poistua kylästä ilman lupaa, ja lupaa taas ei ikinä myönnetty.

Jonkin ajan kuluttua minun annettiin käydä koulua. Uskonnolliset näkemykseni erosivat muiden näkemyksistä, joten opettajat ja muut oppilaat esittivät minulle usein kysymyksiä. Isoisän silmät loistivat, kun kotona kerroin hänelle, miten olin selittänyt uskonkäsityksiämme.

Hieman enemmän vapautta

Diktaattori Stalinin kuoltua vuonna 1953 olosuhteemme kohenivat hiukan. Saimme poistua kylästä, joten pääsimme tapaamaan toisia uskovia ja käymään kokouksissa muissa kylissä, joihin todistajia oli karkotettu. Kokoonnuimme pienissä ryhmissä, jottemme olisi herättäneet huomiota. Kokousmatka saattoi olla jopa 30 kilometriä, ja taitoimme sen jalan. Joskus lunta oli polven syvyydeltä ja pakkasta 40 astetta. Seuraavana päivänä kävelimme pitkän matkan takaisin kotiin. Eväinä meillä oli suolakurkkuja ja muutama sokeripala. Olimme kuitenkin hyvin onnellisia, niin kuin Daavid muinoin (Psalmit 122:1).

Vuonna 1955 menin kasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Olin vähän aikaisemmin tavannut nöyrän, tummahiuksisen Lidijan seurakunnan kokouksessa naapurikylässä. Hän ja hänen perheensä olivat meidän perheemme tavoin Moldovasta karkotettuja  Jehovan todistajia. Hänellä oli kaunis lauluääni, ja hän osasi ulkoa lähes kaikki silloisen laulukirjamme 337 laulua. Se teki minuun vaikutuksen, sillä minäkin rakastin musiikkiamme ja laulujamme. Vuonna 1956 päätimme mennä naimisiin.

Kirjoitin isälle kirjeen (olimme saaneet tietää, että hänet oli karkotettu Magadaniin), ja lykkäsimme avioitumista, kunnes saimme hänen siunauksensa. Pian sen jälkeen isä pääsi vapaaksi ja muutti luoksemme. Hän kertoi, miten hän ja muut kristityt olivat Jumalan avulla selviytyneet työleirien hirvittävissä olosuhteissa. Nuo kertomukset vahvistivat uskoamme.

Pian isän paluun jälkeen sattui hirveä onnettomuus, kun äiti oli valmistamassa öljyä, jota tarvitsimme maaleihin ja lakkoihin. Suuri öljypata keikahti jostain syystä kumoon, ja sen kiehuva sisältö kaatui äidin päälle. Hän kuoli sairaalassa vammoihinsa. Surumme oli pohjaton. Ajan myötä isän ikävä hellitti jonkin verran, ja myöhemmin hän avioitui naapurikylässä asuneen todistajan Tatjanan kanssa.

Laajennamme palvelustamme

Vuonna 1958 Lidija ja minä muutimme Kizakin kylästä noin sadan kilometrin päähän Lebjažeen, joka oli paljon suurempi kylä. Olimme lukeneet, että muissa maissa kristityt saarnasivat talosta taloon, joten yritimme uudella paikkakunnalla toimia samoin. Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet olivat tietysti kiellettyjä, mutta niitä salakuljetettiin meille muualta. Olimme saaneet niitä moldaviankielisinä, mutta nyt kuulimme, että niitä tulisi vain venäjänkielisinä. Niinpä ryhdyimme parantamaan venäjän taitoamme. Muistan vieläkin paitsi kirjoitusten otsikkoja myös niissä olleita ajatuksia.

Elannon hankkimiseksi Lidija työskenteli eräässä viljasiilossa ja minä purin junista puutavaraa. Työ oli raskasta ja palkka olematon. Todistajia arvostettiin tunnollisina työntekijöinä, mutta emme saaneet mitään etuuksia tai ylimääräisiä palkkioita. Viranomaiset sanoivat avoimesti: ”Jehovan todistajilla ei ole sijaa kommunistisessa yhteiskunnassa.” Mutta me iloitsimme siitä, että se, mitä Jeesus sanoi seuraajistaan, piti meidän kohdallamme paikkansa: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16.)

Uusia haasteita

Vuonna 1959 meille syntyi tytär, Valentina. Vähän sen jälkeen alkoi uusi vainon aalto. The Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa sanotaan: ”Pääministeri Nikita Hruštšev käynnisti uuden uskonnonvastaisen kampanjan, joka kesti vuodesta 1959 vuoteen 1964.” Valtion turvallisuuskomitea sanoi, että neuvostohallituksen päämääränä oli eliminoida kaikki uskonnot ja erityisesti Jehovan todistajat.

Kun Valentina oli melkein vuoden vanha, minut kutsuttiin asepalvelukseen. Kieltäydyin siitä, joten minut passitettiin puolueettomuuteni takia vankilaan viideksi vuodeksi. Kun Lidija kerran tuli katsomaan minua, KGB:n eversti sanoi hänelle: ”Olemme saaneet Kremlistä ilmoituksen, että Neuvostoliitossa ei kahden vuoden kuluttua ole jäljellä enää yhtään Jehovan todistajaa.” Sitten hän varoitti: ”Sinun on kiellettävä uskosi tai muuten joudut vankilaan.” Eversti arveli tällaisten uhkausten saavan naiset hiljaisiksi, hän kun uskoi, että nämä olivat ”heikkoa väkeä”.

Suurin osa todistajamiehistä oli ennen pitkää telkien takana tai työleireillä, mutta rohkeat kristityt naiset jatkoivat saarnaamistyötä. Lisäksi he saattoivat itsensä suureen vaaraan salakuljettaessaan kirjallisuutta vankiloihin ja työleireille. Lidijakin  kohtasi tällaisia koetuksia, ja monesti häntä yrittivät lähennellä miehet, jotka halusivat hyötyä poissaolostani. Hänelle myös sanottiin, etten koskaan pääsisi vapaaksi. Mutta pääsin kuitenkin!

Vapautus ja muutto Kazakstaniin

Asiani käsiteltiin uudestaan vuonna 1963, ja myöhemmin minut vapautettiin oltuani kolme vuotta vankilassa. Meille ei kuitenkaan myönnetty asumislupaa missään kaupungissa, joten en saanut työtäkään. Lain mukaan työtä ei nimittäin saanut, ellei ollut vakituista asuinpaikkaa. Rukoilimme Jehovalta palavasti apua. Sitten päätimme muuttaa Petropavlovskiin Pohjois-Kazakstaniin. Sikäläiset viranomaiset olivat kuitenkin jo saaneet meistä tiedon eivätkä antaneet meidän jäädä sinne asumaan tai tekemään töitä. Samanlaista vainoa kohtasi tuossa kaupungissa noin 50 todistajaa.

Siirryimme erään toisen todistajapariskunnan kanssa etelämmäksi pieneen Štšutšinskin kaupunkiin. Siellä ei ollut muita todistajia, eivätkä viranomaiset tienneet saarnaamistyöstämme. Etsimme viikon ajan Ivanin, toisen veljen, kanssa töitä vaimojemme odottaessa rautatieasemalla, jossa nukuimme yöt. Viimein saimme työtä lasitehtaalta. Vuokrasimme yhdessä pienen huoneen, johon mahtui kaksi sänkyä ja vähän muuta, mutta olimme silti tyytyväisiä.

Ivan ja minä paneuduimme työhömme, ja työnantaja oli hyvin tyytyväinen. Kun jouduin taas kutsuntoihin, tehtaan esimies oli jo saanut tietää, että Raamatun avulla valmennettu omatuntoni ei sallinut minun osallistua sotilaskoulutukseen. Yllättäen hän otti yhteyttä vastaavaan upseeriin ja sanoi, että Ivan ja minä olimme taitavia työntekijöitä, joita ilman tehdas ei tulisi toimeen. Saimme jäädä siviiliin.

Kasvatamme lapsia ja palvelemme toisia

Toinen tyttäremme Lilja syntyi vuonna 1966. Vuoden kuluttua muutimme Etelä-Kazakstaniin Uzbekistanin rajan tuntumaan Belye Vodyyn, jossa oli pieni todistajien ryhmä. Pian sinne perustettiin seurakunta, ja minut nimitettiin esivalvojaksi. Vuonna 1969 meille syntyi poika, Oleg, ja kahden vuoden kuluttua vielä kuopuksemme Nataša. Emme Lidijan kanssa milloinkaan unohtaneet, että lapset ovat perintö Jehovalta (Psalmit 127:3). Keskustelimme yhdessä siitä, miten heitä piti kasvattaa, jotta he oppisivat rakastamaan Jehovaa.

Useimmat todistajamiehet olivat vielä 1970-luvun alkupuolella työleireissä. Monissa seurakunnissa kaivattiin kypsää valvontaa ja ohjausta. Sen vuoksi minä aloin palvella matkavalvojana, ja Lidija otti enemmän vastuuta lastenkasvatuksesta ja toimi ajoittain sekä äitinä että isänä. Vierailin seurakunnissa Kazakstanissa sekä naapuritasavalloissa Tadžikistanissa, Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa. Sen lisäksi kävin ansiotyössä, ja Lidija ja lapset olivat auliisti yhteistoiminnallisia.

Vaikka olin joskus poissa useita viikkoja kerralla, yritin ilmaista lapsia kohtaan isällistä rakkautta ja auttaa heitä kasvamaan hengellisesti. Rukoilimme Lidijan kanssa palavasti, että Jehova auttaisi lapsiamme, ja keskustelimme heidän kanssaan siitä, miten voittaa ihmispelko ja luoda läheinen suhde Jumalaan. En olisi pystynyt hoitamaan matkavalvojan velvollisuuksiani ilman rakkaan vaimoni epäitsekästä tukea. Lidija ja muut sisaret eivät totisesti olleet mitään ”heikkoa väkeä”, kuten upseeri oli väittänyt. He olivat vahvoja – todellisia hengen jättiläisiä! (Filippiläisille 4:13.)

Kun kaikki lapsemme olivat kasvaneet aikuisiksi, minut nimitettiin vuonna 1988 vakituiseksi matkavalvojaksi. Kierrokseeni kuului suurin osa Keski-Aasian maista. Kun Jehovan todistajien työ rekisteröitiin entisen Neuvostoliiton alueella virallisesti vuonna 1991, Aasian tasavalloissa alkoi palvella joukko muita päteviä, hengellisesti kypsiä miehiä. Nykyään näissä maissa on 14 matkavalvojaa, ja viime vuonna Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli niissä läsnä yli 50000 henkeä!

 Odottamaton kutsu

Alkuvuodesta 1998 sain yllättävän puhelun Jehovan todistajien Venäjän-haaratoimistosta. ”Anatoli, oletteko te Lidijan kanssa harkinneet kokoaikaista palvelusta?” minulta kysyttiin. Olimme tietysti miettineet sitä lastemme mahdollisuutena. Poikamme Oleg olikin palvellut haaratoimistossa jo viiden vuoden ajan.

Kun kerroin Lidijalle kutsusta, hän kysyi: ”Mutta entä talo ja puutarha ja kaikki tavarat?” Rukoiltuamme ja keskusteltuamme asiasta päätimme asettua käytettäväksi. Myöhemmin meidät kutsuttiin palvelemaan Jehovan todistajien uskonnolliseen keskukseen Jesikiin, joka sijaitsee Almatyn (Alma-Atan) lähellä Kazakstanissa. Täällä raamatullista kirjallisuuttamme käännetään paikallisille kielille.

Perheemme nykyään

Miten kiitollisia olemmekaan Jumalalle siitä, että hän auttoi meitä opettamaan lapsillemme Raamatun totuutta! Esikoisemme Valentina meni naimisiin ja muutti vuonna 1993 miehensä kanssa Ingelheimiin Saksaan. Heillä on kolme lasta, jotka kaikki ovat kastettuja Jehovan todistajia.

Toiseksi vanhimmalla Liljallakin on jo perhe. Hän ja hänen miehensä, joka palvelee vanhimpana Belye Vodyn seurakunnassa, kasvattavat kahta lastaan rakastamaan Jumalaa. Oleg on naimisissa moskovalaisen kristityn sisaren Natašan kanssa, ja he palvelevat yhdessä Venäjän haaratoimistossa Pietarin lähellä. Nuorimmaisemme Nataša avioitui vuonna 1995 ja palvelee miehensä kanssa Saksassa venäjänkielisessä seurakunnassa.

Kokoonnumme aina silloin tällöin koko perhe yhteen. Lapsemme kertovat omille lapsilleen, miten ”mama” ja ”papa” kuuntelivat Jehovaa ja kasvattivat lapsensa rakastamaan ja palvelemaan tosi Jumalaa Jehovaa. Nämä keskustelut auttavat lapsenlapsiamme selvästikin kasvamaan hengellisesti. Nuorin tyttärenpoikamme on samannäköinen kuin minä hänen iässään. Joskus hän kiipeää syliini ja pyytää minua kertomaan jonkin kertomuksen Raamatusta. Silmäni kostuvat, kun muistelen lämpimin tuntein, miten itse istuin usein vaarin sylissä ja hän opetti minua rakastamaan ja palvelemaan Suurta Luojaamme.

[Alaviite]

[Kuva s. 11]

Vanhempieni kanssa kotitalon edessä Moldovassa vähän ennen isän vangitsemista

[Kuva s. 12]

Lidijan kanssa karkotettuina vuonna 1959

[Kuva s. 13]

Lidija tyttäremme Valentinan kanssa, kun olin vankilassa

[Kuva s. 15]

Lidija ja minä nykyään

[Kuva s. 15]

Lastemme ja lastenlastemme kanssa, jotka kaikki palvelevat Jehovaa!