On kirjoitettu: näen hänet jälleen

Kertonut Rosalía Phillips

”Sinusta tulee kuuluisa! Sinä olet kyky!” Näillä sanoilla kannusti johtajamme minua pianonsa äärestä hetkeä ennen kuin esirippu nousi ylös. Yhtyeen neljä muuta jäsentä ottivat minut lämpimästi vastaan. Olin ryhmän uusin laulaja, ja esiintymisjännitys valtasi minut. Seisoin punaisessa paljettimekossani Méxicon tärkeimpiin kuuluvassa teatterissa, ja edessäni oli ensiesiintyminen viihdemaailmassa! Oli maaliskuu 1976, ja täyttäisin kuukauden kuluttua 18 vuotta.

ISÄNI oli kuollut kolme vuotta aiemmin, ja muistot hänestä täyttivät yhä mieleni ja sydämeni. Yleisökin muisti hänet hyvin. Hän oli Meksikon rakastetuimpia ja ihailluimpia koomikkoja ja oli esiintynyt yli 120 elokuvassa Meksikon elokuvataiteen kulta-aikana. Hänen nimensä, Germán Valdés eli ”Tin-Tán”, näkyi teattereiden pääsisäänkäyntien mainoksissa joka puolella Keski- ja Etelä-Amerikkaa sekä Yhdysvaltojen ja Euroopan espanjankielisillä alueilla. Hänen elokuviaan näytetään säännöllisesti televisiossa vielä nykyäänkin, yli 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kotiimme kokoontui kuuluisuuksia jo silloin kun olin pikkutyttö. Äiti lauloi sisartensa kanssa triossa nimeltä Las Hermanitas Julián (Juliánin siskokset). Hänen veljensä Julio Julián oli tunnettu tenori Euroopan oopperalavoilla, ja Julion espanjalainen vaimo Conchita Domínguez oli sopraano. Isän veljet Manuel ”Loco” (”Hullu”) Valdés ja Ramón Valdés eli Don Ramón olivat puolestaan kuuluisia televisiokoomikkoja.

Elokuvastudiot, revyyteatterit ja äänitysstudiot tulivat tutuiksi veljelleni Carlosille ja minulle, sillä isä otti meidät usein mukaansa työhön ja kiertueille, koska hän halusi perheen olevan yhdessä. Miten jyrkkä ero vallitsikaan tuon pinnallisen maailman ja kotimme välillä, jossa vallitsi todellinen sopusointu ja rakkaus! Muistan isän hyvin lämpimänä ja elinvoimaisena miehenä, joka rakasti elämää. Hän oli äärettömän antelias, joskus vähän liiaksikin. Hän opetti minulle, että onnellisuus ei riipu siitä, mitä omistaa, vaan se tulee antamisesta.

 Musertava menetys

Loppuvuodesta 1971 äiti kertoi veljelleni ja minulle järkyttävän uutisen: isällä oli todettu parantumaton tauti. Seurasin puolentoista vuoden ajan hänen kärsimyksiään, kun hän kamppaili vahvan lääkityksen vaikutuksen alaisena.

Muistan vieläkin päivän, jona ambulanssi haki isän kotoa sairaalaan. Tiesin, ettei hän palaisi enää koskaan. Tuskani oli sanoin kuvaamaton. Ajattelin, että koska hän joutui kärsimään, minunkin pitäisi kärsiä. Sammutin palavan savukkeen kämmenpohjaani vasten ja itkin lohduttomasti. Isä kuoli 29. kesäkuuta 1973. Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Miksi ihmisen, joka oli niin hyvä ja niin suureksi iloksi muille, piti jättää meidät? Missä hän oli nyt? Kuulisiko hän, jos puhuisin hänelle? Mitä mieltä elämässäni oli nyt ilman häntä?

Ura ilman tarkoitusta

Kun pahin tuska helpotti, aloin opiskella sisustussuunnittelua. Minussa oli kuitenkin annos kapinallisuutta, ja jätin opinnot kesken. Päätimme äidin kanssa osallistua enemmän seuraelämään. Kävimme hienoissa viihdemaailman juhlissa. Monesti tilaisuuden isäntä pyysi minua illan päätteeksi laulamaan. Äänestäni ja tulkinnoistani pidettiin, ja minun sanottiin perineen lahjani vanhemmiltani.

Eräissä juhlissa ”Arturo Castro ja hänen Castronsa 76” -orkesterin säveltäjä ja johtaja kuuli minun laulavan ja pyysi minua ryhmäänsä. En aluksi innostunut ajatuksesta lainkaan. Rakastin musiikkia ja olin 14-vuotiaasta asti soittanut kitaraa ja säveltänyt, mutta en halunnut ammattilaiseksi. Äiti kuitenkin kehotti minua suostumaan, ja koska perheemme tarvitsi tuloja elintasomme ylläpitämiseen, otin kutsun lopulta vastaan. Se johti alussa kuvailemaani ensiesiintymiseen.

Sain töitä tasaiseen tahtiin urani alusta asti. Ryhmämme kiersi Meksikoa, ja meillä oli aina kaksi esiintymistä illassa. Soitimme Guatemalassa, Venezuelassa, New Yorkissa ja Las Vegasissa. Lauloin yhtyeessä kaksi vuotta. Sitten minulle tarjottiin mahdollisuutta näytellä elokuvissa. Näyttelin kaksi sivuosaa ja yhden pääosan, joista sain kaksi merkittävää tunnustuspalkintoa.

Eräänä päivänä minulle soitettiin maan tärkeimmästä televisioyhtiöstä. Minulle tarjottiin tähtinäyttelijöiden huippusopimusta sekä pääosaa eräässä saippuasarjassa, joka nimettäisiin minun mukaani. Pääsisin viihdemaailman huipulle. Saisin loistavan palkkion, vaikken edes työskentelisi säännöllisesti. Tunsin, etten ollut ansainnut kaikkea tätä, ja pelkäsin menettäväni vapauteni, joten hylkäsin tarjouksen. Suostuin kuitenkin esiintymään saippuasarjassa, mutta vain siinä määrin, että voisin jatkaa teatterialan opintojani yliopistossa. En kuitenkaan ollut onnellinen. Minua vaivasi se, että toiset näyttelijät joutuivat puurtamaan vuosikausia saadakseen jonkin tärkeän roolin samaan aikaan kun minä sain näytellä pääosassa – lähinnä siksi että olin Tin-Tánin tytär.

Sitten tulivat levytykset. Ensimmäinen levy sisälsi saippuasarjan musiikin, jonka olin itse säveltänyt ja sanoittanut. Myöhemmin levytin eräässä kuuluisassa studiossa Lontoossa. Levytykset, elokuvat ja saippuasarjat seurasivat toisiaan. Lehtien kulttuurisivujen parhailla paikoilla alkoi ilmestyä minusta juttuja, joten voitaisiin sanoa, että olin saavuttanut menestyksen huipun. Jotain kuitenkin puuttui. Näin, miten turhamaisia ja kilpailuhenkisiä monet artistit olivat, ja heidän piirissään oli valtavasti moraalittomuutta ja epärehellisyyttä. Menetin luottamukseni ihmisiin.

Syksyllä 1980 tapasin sukujuhlissa enoni Julion. Hän oli päättänyt jättää oopperan, ja kuuntelin, kun hän puhui Jumalan lupaamasta paratiisista. Hän sanoi, että epäoikeudenmukaisuus ja suru häviäisivät maailmasta ja rakkaus tulisi vallitsemaan. Hän kertoi, että tosi Jumalan nimi on Jehova. Eniten minuun vetosi se, että rakkaat omaisemme herätettäisiin paratiisissa kuolleista. Mahdollisuus nähdä jälleen isä sykähdytti minua. Minulla oli yhä ikävä häntä, ja kaipasin hänen  tukeaan ja rakkauttaan. Miten ihanaa olisikaan saada hänet takaisin! Mutta syvällä sisimmässäni se tuntui mahdottomalta. Julio-eno antoi minulle Raamatun ja kutsui äidin ja minut Jehovan todistajien konventtiin, joka pidettäisiin muutaman viikon kuluttua. Sanoimme hänelle, että saattaisimme vaikka tullakin.

Päätän vaihtaa suuntaa elämässäni

Eräänä iltana luin enon antamaa Raamattua sängyssä tupakka kädessä. Sananlaskujen kirjasta tajusin, että valo, ymmärrys ja elämä olivat lähtöisin Jumalasta mutta pimeys, epäselvyys ja kuolema vastakkaisesta lähteestä. Sammutin elämäni viimeisen savukkeen ja aloin odottaa äitiä kotiin. Kun hän tuli, pyysin häntä itkien tukemaan minua suurissa ratkaisuissa, joita aioin tehdä. Seuraavaksi menin teatteriin, jossa olin harjoitellut Cordelian roolia Shakespearen näytelmässä Kuningas Lear. Luovuin osastani ja katkaisin siteet poikaystävääni, joka näytteli yhtä pääosaa.

En ollut kuitenkaan vielä oppinut palvelemaan Jumalaa, joten jäin tyhjän päälle. Vajosin syvään masennukseen. Rukoilin Jumalalta, että saisin tuntea kuuluvani johonkin omana itsenäni, riippumatta peritystä lahjakkuudesta tai kuuluisasta nimestä. Jätin taakseni kaikki entiset tuttavani ja toimeni.

Kohti todellista menestystä

Keskellä tätä kriisiä muistin enoni kutsun konventtiin. Soitin hänelle, ja hän otti minut mukaansa stadionille. Se mitä näin siellä, kosketti minua. Konventissa oli rauhallisia ihmisiä, jotka eivät käyttäneet siivotonta kieltä, tupakoineet tai yrittäneet tehdä keneenkään vaikutusta. Raamattua käsittelevät puheet toivat mieleeni sen, mitä olin lukenut kirjasta Onko Raamattu todella Jumalan sana? *, jonka olin löytänyt kotoa vähän isän kuoleman jälkeen.

Näihin aikoihin minulle tarjottiin uutta pääosaa eräästä saippuasarjasta. Rooli miellytti minua, sillä se tuntui olevan sopusoinnussa niiden jumalisten arvojen kanssa, joita olin oppinut konventissa. Otin työn vastaan. Toisaalta mielessäni soi Raamatun kehotus: ”Älkää iestykö epäsuhtaisesti yhteen ei-uskovien kanssa. Sillä – – mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä?” (2. Korinttilaisille 6:14.)

Halu miellyttää Jumalaa kasvoi sisälläni. Halusin lähteä kokoukseen enoni ja hänen vaimonsa kanssa. Sille valtakunnansalille, jossa heidän seurakuntansa kokoontui, oli meiltä tunnin matka, mutta kävin siellä kolmena seuraavana sunnuntaina. Eno päätti viedä minut sen seurakunnan kokoukseen, jonka alueella asuin. Kokous oli loppumassa, kun saavuimme paikalle, ja tapasin ikäiseni nuoren naisen nimeltä Isabel. Hän oli mutkaton ja ystävällinen. Kun eno esitteli minut hänelle, hän ei kiinnittänyt nimeeni mitään erityishuomiota. Se tuntui minusta hienolta. Hän tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua kotonani.

Käytimme tutkistelussa kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään *. Isabel mukautui auliisti aikatauluuni. Joskus hänen täytyi odottaa iltamyöhään, kunnes saippuasarjan filmaukset päättyivät. Miten kiitollinen olinkaan siitä, että joku oli kiinnostunut minusta vain siksi, että halusin oppia Raamatun totuuksia! Hän oli aito, rehellinen ja sivistynyt, vaikka olin kuvitellut, että tällaisia ominaisuuksia kehittyi vain ihmisissä, jotka opiskelivat filosofiaa ja taiteita. Tutkistelukerrat kestivät pitkään, ja niitä oli joskus useita viikossa.

Minun oli aluksi vaikea luopua joistakin vääristä ajattelutavoistani,  mutta vähitellen Raamatun totuudet asettuivat niiden tilalle. Minua kosketti syvästi Jumalan lupaus: ”Vain hetkinen vielä, niin jumalatonta ei enää ole, ja sinä luot katseesi hänen paikkaansa, eikä häntä ole. Mutta sävyisät saavat omistaa maan, ja he iloitsevat suuresti rauhan runsaudesta.” (Psalmit 37:10, 11.) Myös toivo nähdä jälleen isä paratiisissa alkoi tuntua todelliselta. Mietin usein Jeesuksen sanoja: ”Älkää ihmetelkö tätä, sillä tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen.” (Johannes 5:28, 29.)

Saippuasarjan kuvaukset päättyivät, ja sain heti uusia työtarjouksia. Roolit olisivat todennäköisesti tehneet minusta vielä kuuluisamman, mutta olisin niiden välityksellä ilmaissut hyväksyväni moraalittomuuden, epäjumalanpalvonnan ja muut väärät asiat. Olin oppinut, että Saatana on todellinen eikä halua meidän palvelevan Jehovaa. Kieltäydyin tarjouksista ja aloin käydä kaikissa kokouksissa. Äiti ja veljeni eivät tietenkään ymmärtäneet, miksi luovuin niin monista mahdollisuuksista ja niin suurista tuloista. Samaan aikaan he näkivät minussa muutoksen. Olin ollut onneton ja innoton, mutta nyt minussa alkoi olla elämäniloa. Elämälläni oli vihdoinkin tarkoitus!

Halusin kertoa oppimistani asioista toisillekin, ja pian minusta tuli Jumalan valtakunnan suurenmoisen sanoman julistaja. Toisinaan kenttäpalveluksessa oli vaikea saada pidettyä puhuteltavan huomio asiassamme, sillä monet tunnistivat minut. Ei ollut harvinaista, että saavuimme palvelustoverini kanssa ovelle juuri kun televisiosta tuli saippuasarja, jossa näyttelin. Ovenavaajat eivät olleet uskoa silmiään nähdessään minut omalla kynnyksellään!

Kävin kasteella 11. syyskuuta 1982 sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Elämälläni oli nyt todellinen tarkoitus, ja eteeni aukeni aivan erilainen ura. Isabelin palvelusinto tarttui minuunkin. Hän toimi vakituisena tienraivaajana, joksi Jehovan todistajien kokoaikaisia evankelistoja kutsutaan. Pian olin hänen toverinaan, kun hän tutki Raamattua muiden kanssa. Hänestä tuli paras ystäväni.

Olin jättänyt esiintymiset lähes kokonaan, joten äidin ja minun piti tyytyä pienempiin tuloihin. Samaan aikaan sävelsin musiikkia neljättä albumiani varten, ja mukana oli muutamia uusista arvoistani ja näkemyksistäni kertovia lauluja. Tein laulun varmasta toivostani nähdä isäni jälleen. Annoin laululle nimeksi ”On kirjoitettu: näen hänet jälleen”. Kun lauloin sen ensimmäisen kerran äidille, hän liikuttui syvästi. Hän tajusi, miten aito vakaumukseni oli. Olin haltioissani, kun hän sanoi haluavansa tutkia Raamattua. Kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli Jehovan kastettu palvelija, ja hän on edelleen aktiivinen palveluksessa.

Ajan mittaan minulle oli yhä helpompaa kieltäytyä työtarjouksista. Ja kun kohtasin jonkin koetuksen tai kiusauksen, näin silmieni edessä isän kanssamme kauniissa paratiisissa, ja tämä ihana kuva vahvisti luottamustani ja päätöstäni jatkaa Jehovan palvelemista.

Eräänä päivänä minua pyydettiin näyttelemään ”Seesamikatu”-nimisen lastenohjelman espanjankieliseen versioon. En katsonut voivani tehdä sitä ja sanoin tuottajalle, etten halunnut edistää pyhäpäivien ja syntymäpäivien viettoa, koska noudatin Raamatun periaatteita. Hän vastasi, että jos ottaisin työn vastaan, hän kunnioittaisi uskonkäsityksiäni ja voisimme laatia sopimuksen, jossa ehtoni tarkennettaisiin. Suostuin tähän ja näyttelin sitten 200 jaksossa. Se oli viimeinen työni näyttelijänä.

Jäljellä oli enää sopimus levy-yhtiön kanssa, joten äänitin sille kymmenen sävellystäni, muun muassa laulun isästä ja ylösnousemuksesta. Sain laulaa sen televisiossa ja omissa esiintymisissäni, joissa aina mainitsin uskonkäsityksistäni. Levy-yhtiö alkoi kuitenkin painostaa minua luomaan aistillisempaa imagoa, joten sanoin sopimukseni irti.

 Siunauksia Jehovan palveluksessa

Joulukuussa 1983 olimme Isabelin kanssa kiertokäynnillä Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Siellä tapasin miehen, josta myöhemmin tuli aviomieheni. Hänen nimensä oli Russell Phillips, ja olimme kirjeenvaihdossa lähes kaksi vuotta. Mieleeni on painunut lähtemättömästi päivä, jona aloitin vakituisen tienraivauksen: Russell lähetti minulle New Yorkista asti ruusuja!

Olin vuoden tienraivaajana Isabelin kanssa. Sitten hänet kutsuttiin Jehovan todistajien Meksikon-haaratoimistoon. Se mitä hän kertoi uudesta tehtävästään, sytytti minussakin halun laajentaa palvelustani ja – jos se olisi Jehovan tahto – palvella Betelissä.

Russell on ollut yksi elämäni siunauksista. Hänen rakkautensa Jehovaa ja Hänen järjestöään kohtaan on syventänyt arvostustani kokoaikaista palvelusta kohtaan. Hän oli palvellut Brooklynin Betelissä kolme vuotta ja rakasti tuota palvelusmuotoa. Mentyämme naimisiin toimimme yhdessä vakituisina tienraivaajina Coloradossa Yhdysvalloissa. Myöhemmin meidät kutsuttiin kansainväliseen palvelijaryhmään rakentamaan uusia haaratoimistotiloja eri maihin. Koimme iloisen yllätyksen, kun meidät määrättiin Meksikoon. Huhtikuussa 1990 meistä tuli Meksikon Betel-perheen jäseniä, mikä oli meille suuri siunaus. Russellin esimerkki rohkaisi minua valtavasti. Ihailin hänen uhrautuvuuttaan, kun hän oli valmis jättämään kotimaansa ja perheensä edistääkseen Valtakunnan asiaa Meksikossa.

Nautimme suuresti palveluksestamme Meksikon haaratoimistossa. Tilanne kuitenkin muuttui yhtäkkiä, kun aloin odottaa lasta. Se oli meille yllätys. Olimme kuitenkin aina ihailleet vanhempia, jotka kasvattivat lapsiaan totuuteen, ja pidimme tätä uutena tehtävämääräyksenämme, jonka otimme kiitollisina vastaan. Evan syntyi lokakuussa 1993 ja Gianna kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Vaikka lasten kasvattaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua, tunnemme saavamme palkinnon joka kerta kun yksitoistavuotias poikamme tai kahdeksanvuotias tyttömme ilmaisee uskonsa kenttäpalveluksessa.

Russell palvelee nyt valtakunnansalien alueellisessa rakennuskomiteassa, ja minä aloitin hiljattain uudelleen kokoaikaisen palveluksen vakituisena tienraivaajana. Olen viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana saanut opettaa Raamatun totuutta 12 sukulaiselleni ja 8 muulle ja auttaa heitä tulemaan Jehovan palvelijoiksi.

Kun lapset kysyvät minulta, oliko minun vaikea jättää viihdemaailma taakseni, lainaan apostoli Paavalin sanoja: ”Pidänkin kaikkea tappiona Herrani Kristuksen Jeesuksen tuntemuksen verrattoman arvon vuoksi. Hänen takiaan olen menettänyt kaiken ja pidän sitä paljona roskana, jotta voittaisin Kristuksen.” (Filippiläisille 3:8.) Miten kiitollinen olenkaan siitä, että Jehova pelasti minut tyhjältä, tarkoituksettomalta elämältä ja salli minun päästä suurenmoisen kansansa joukkoon! En koskaan väsy kiittämään häntä niistä lukemattomista siunauksista, joita hän on vuodattanut Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, välityksellä. Laulan usein iloisena laulua isästäni. Uskon lujasti siihen, että näen hänet jälleen.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 10]

Yksivuotiaana vanhempieni ja veljeni kanssa

[Kuva s. 12, 13]

”Arturo Castro ja hänen Castronsa 76” -yhtyeen laulajana

[Lähdemerkintä]

Angel Otero

[Kuva s. 14]

Perheeni kanssa nykyään

[Kuvan lähdemerkintä s. 10]

Activa, 1979