Hupenevat luonnonvarat

”Luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, ja joudumme nyt kantamaan vastuun menneistä virheistämme.” (African Wildlife -lehti)

MITTARIA, jonka avulla arvioidaan luonnonvarojen kulutusta suhteessa luonnon uusiutumiskykyyn, sanotaan ekologiseksi jalanjäljeksi. Maailman Luonnon Säätiön (WWF) mukaan maailman ekologinen jalanjälki osoittaa, että luonnonvaroja on 1980-luvulta lähtien hyödynnetty nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. * Tämä on kuitenkin vain yksi merkki ympäristöön kohdistuvasta suunnattomasta paineesta.

Toinen mittari on ekosysteemien tila. Ekosysteemi tarkoittaa jonkin eliöyhteisön ja sen ympäristön – elollisen ja elottoman luonnon – muodostamaa kokonaisuutta monimutkaisine vuorovaikutussuhteineen. WWF mittaa ekosysteemien yleistä tilaa – jota kuvastavat metsien, makeiden vesien ja merien ekosysteemeissä elävien eläinten lajikohtaiset määrät – niin sanotulla Living Planet -indeksillä (LPI). Vuosina 1970–2000 tämä indeksi laski noin 37 prosenttia.

Riittääkö kaikille?

Länsimaissa, missä kauppojen hyllyt notkuvat tavaroita ja ostoksilla voi mahdollisesti käydä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, on vaikea kuvitella, että luonnonvarat uhkaisivat ehtyä. Kuitenkin vain vähemmistö maailman väestöstä nauttii hyvinvoinnista. Enemmistö käy päivittäistä kamppailua leivästä. On esimerkiksi arvioitu, että runsaat kaksi miljardia ihmistä elää enintään 2,50 eurolla päivässä ja kahdella miljardilla ei ole varaa käyttää kaupallisia energialähteitä.

Kehitysmaiden köyhyydestä on syytetty vauraiden maiden kauppapolitiikkaa. Vital Signs 2003 -raportissa sanotaan: ”Maailmantalous toimii monin tavoin köyhien ihmisten etujen vastaisesti.” Kun entistä useammat ihmiset yrittävät kahmia itselleen osan alati pienenevästä ja kallistuvasta luonnonvarojen kakusta, taloudellisesti heikommassa asemassa olevat eivät kestä mukana kilpailussa vaan  menettävät heille kuuluvan osan. Näin luonnonvaroja jää enemmän niiden käyttöön, joilla on niihin varaa – eli varakkaille.

Metsien häviäminen

Arviolta 80 prosenttia Afrikan väestöstä käyttää ruoanlaitossa polttoaineena puuta. Lisäksi tuossa maanosassa ”väestönkasvu – – [ja] kaupunkien kasvu on maailman nopeinta”, sanotaan eteläafrikkalaisessa Getaway-lehdessä. Tämä on vaikuttanut siihen, että joidenkin suurten kaupunkien ympäristö on hakattu puuttomaksi sadan kilometrin säteellä Sahelissa, Saharan eteläreunalla olevalla leveällä puolikuivalla vyöhykkeellä. Puita ei ole kaadettu pelkästä mielijohteesta. Professori Samuel Nana-Sinkamin mukaan valtaenemmistö afrikkalaisista joutuu hävittämään omaa elinympäristöään yksinkertaisesti pysyäkseen hengissä.

Tilanne on hyvin erilainen Etelä-Amerikassa. Esimerkiksi Brasilian sademetsissä toimii lähes 7600 rekisteröityä metsänhakkuuyritystä. Monet niistä kuuluvat vakavaraisiin kansainvälisiin monialayhtymiin. Yksi mahonkipuu on noin 25 euron arvoinen hakkuuyritykselle, mutta kun välittäjät, kauppiaat ja valmistajat ovat lisänneet siihen kukin oman osansa, samaisen puun arvo voi olla jopa yli 110000 euroa ennen kuin se jossain muodossa päätyy huonekaluliikkeeseen. Mahonkia on syystäkin sanottu vihreäksi kullaksi.

Brasilian sademetsien hävittämisestä on kirjoitettu paljon. Satelliittikuvien perusteella niitä kaadettiin vuosina 1995–2000 lähes 20000 neliökilometrin vuosivauhtia. ”Tällä pelottavalla hävitysvauhdilla metsää katosi jalkapallokentän kokoinen alue joka kahdeksas sekunti”, havainnollistaa brasilialainen Veja-lehti. Vuonna 2000 pelkästään  Yhdysvaltoihin meni yli 70 prosenttia Brasilian mahonkipuusta.

Metsiä hävitetään samaan tapaan muuallakin maailmassa. Esimerkiksi Meksikossa puolet metsistä ja viidakoista on kadonnut 50 viime vuoden aikana. Filippiineillä metsä on kutistunut vielä näkyvämmin. Siellä sitä hävitetään noin satatuhatta hehtaaria vuosittain, ja vuonna 1999 arvioitiin, että tällä vauhdilla maan metsistä katoaa lähes kaksi kolmannesta kymmenen vuoden kuluessa.

Lehtipuun kasvu täyteen mittaansa saattaa kestää 60–100 vuotta, mutta sen kaataminen vie vain muutaman minuutin. Onko ihme, jos maapallon metsät eivät pysy tahdissa mukana?

Maa-alan kutistuminen

Kun kasvillisuus häviää, paljas maanpinta kuivuu nopeasti, jolloin tuulet pääsevät puhaltamaan maata pois tai vesi huuhtomaan sitä mennessään. Tätä ilmiötä sanotaan eroosioksi.

Eroosiota esiintyy luonnostaan, eikä se yleensä ole vakava ongelma – ellei ihminen nopeuta sitä hoitamalla maata huonosti. China Today -lehden mukaan esimerkiksi hiekkamyrskyt ovat metsien hävittämisen, liikalaiduntamisen ja muiden tekijöiden ohella nopeuttaneet aavikoitumista. Viime vuosien poikkeuksellinen kuivuus on jättänyt Kiinan länsi- ja luoteisprovinssit alttiiksi Siperiasta puhaltaville kylmille tuulille. Ne ovat lennättäneet miljoonia tonneja keltaista hiekkaa ja tomua maan yli aina Koreaan ja Japaniin saakka. Noin neljännes Kiinan maa-alasta on nykyään autiomaata.

Afrikassa maaperä on heikentynyt samanlaisista syistä. ”Raivaamalla metsää viljapelloiksi – – viljelijät ovat auttamattomasti horjuttaneet maaperän ohuen pintakerroksen vakautta”, kirjoittaa Africa Geographic -lehti. Pensaikosta raivatun palstan viljavuus putoaa kolmessa vuodessa arviolta jopa puoleen. Lehti jatkaa: ”Maaperä on muuttunut hedelmättömäksi jo miljoonien hehtaarien alalta, ja suuntaus on sama laajoilla alueilla, missä sadot pienenevät vuosi vuodelta.”

Brasilia menettää arviolta 500 miljoonaa tonnia maata joka vuosi eroosion takia. Meksikossa ympäristöministeriön mukaan 53 prosenttia pensastoista, 59 prosenttia viidakoista ja 72 prosenttia metsistä on alttiina maaperän heikentymiselle. Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman raportissa todetaan: ”Maapallon viljelymaasta kenties jopa kaksi kolmasosaa on heikentynyt. Tämän johdosta maatalouden tuottavuus vähenee jyrkästi samaan aikaan kun ruokittavien suiden määrä jatkaa kasvuaan.”

Vesi – ilmaista ja silti mittaamattoman arvokasta

Ihminen elää noin kuukauden ilman ruokaa mutta kuolee viikossa, ellei saa vettä. Asiantuntijat arvelevatkin, että makean veden väheneminen aiheuttaa tulevina vuosina yhä enemmän jännitteitä. Time-lehti raportoi vuonna 2002, että maailmassa on yli miljardi ihmistä, joiden ei ole helppo saada puhdasta juomavettä.

Vesipulaa esiintyy eri syistä. Ranskassa siihen on vaikuttanut saastuminen, ja tämä on kasvavan huolen aihe. ”Ranskan joet ovat surkeassa kunnossa”, sanoo Le Figaro -lehti. Tutkimuksissa ongelman syyksi ovat paljastuneet pääosin maatalouden lannoitteista peräisin olevat nitraatit, joita pääsee valumaan  runsaasti vesistöihin. ”Vuonna 1999 Ranskan jokien mukana kulkeutui Atlanttiin 375000 tonnia nitraatteja, mikä oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1985”, lehti raportoi.

Tilanne on samanlainen Japanissa. Jotta elintarviketuotanto pysyisi siellä tasaisena, ”viljelijöillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin turvautua kemiallisiin lannoitteisiin ja torjunta-aineisiin voidakseen vastata kysyntään”, sanoo erään turvallista maataloutta edistävän ei-kaupallisen järjestön johtaja Yutaka Une. Seurauksena on ollut pohjavesien saastuminen, joka on Tokiossa ilmestyvän IHT Asahi Shimbun -lehden sanoin ”vaikea ongelma kaikkialla Japanissa”.

Meksikossa 35 prosenttia sairauksista johtuu Reforma-lehden mukaan ympäristötekijöistä. Terveysministeriön tekemässä tutkimuksessa kävi ilmi, että joka neljänneltä asukkaalta puuttuu viemäri, yli 8 miljoonaa saa talousveden esimerkiksi joista tai järvistä ja runsaalle miljoonalle vesi kuljetetaan säiliöautoilla. Ei ihme, että 90 prosenttia Meksikon ripulitapauksista luetaan saastuneen veden tiliin.

”Rion hiekkarannat tarjoavat muutakin kuin auringonpaistetta, valkoista hiekkaa ja sinistä merta”, kirjoittaa brasilialainen Veja-lehti. ”Niillä muhii myös suuret määrät ulosteperäisiä kolibakteereja, ja silloin tällöin niiden tuntumassa sattuu öljyvahinkoja.” Kolibakteerien määrään on syynä se, että yli puolet maan jätevesistä johdetaan puhdistamatta suoraan jokiin, järviin ja mereen. Puhtaasta vedestä on jatkuva pula. Maan suurimman kaupungin São Paulon lähimmät joet ovat niin saastuneita, että kaupunkiin tuodaan juomavesi sadan kilometrin päästä.

Maapallon toisella puolella Australiassa vesipula johtuu pitkälti maaperän suolaantumisesta. Maanomistajia neuvottiin kymmenien vuosien ajan raivaamaan maata pelloiksi. Kun pohjavettä imevien puiden ja pensaiden määrä väheni, sen pinta alkoi kohota, ja veden mukana maaperästä nousi ylempiin kerroksiin tuhansia tonneja suolaa. ”Noin 2,5 miljoonaa hehtaaria maata on jo hyvin suolapitoista”, sanoo Australian liittovaltion tutkimuskeskus CSIRO. ”Suuri osa siitä on Australian tuottoisinta viljelymaata.”

Jotkut uskovat, että jos Australian lainsäätäjät olisivat valinneet voittojen sijasta yhteisen hyvän, suolaongelmalta olisi ehkä vältytty. ”Hallituksille kerrottiin jo vuodesta 1917 lähtien, että etenkin vehnänviljelyalueella maaperän suolapitoisuus nousee herkästi”, sanoo Edith Cowanin yliopistossa Perthissä toimiva Hugo Bekle. ”Tieto kasvillisuuden  raivaamisen vaikutuksesta jokien suolapitoisuuteen julkaistiin 1920-luvulla, ja raivaamisen vaikutus pohjaveden pinnan korkeuteen tunnustettiin maatalousministeriössä 1930-luvulla. CSIRO teki [Australian] hallitukselle asiasta laajan selvityksen vuonna 1950 – –. Hallitukset sivuuttivat kuitenkin toistuvasti nämä varoitukset ja pitivät tiedemiehiä harhaluuloisina.”

Elämä uhattuna

Ihmisten toiminnalla on epäilemättä monesti ollut hyvä tarkoitus. Mutta kuten usein muulloinkin käy, emme yksinkertaisesti tiedä ympäristöstä tarpeeksi nähdäksemme selvästi, mitä toiminnastamme seuraa. Vahingot ovat olleet mittavia. ”Olemme järkyttäneet elämän tasapainoa niin suuresti, että maa, josta saamme elantomme, on uhattuna ja sen johdosta myös oma olemassaolomme”, sanoo Etelä-Australian museon johtaja Tim Flannery.

Mikä ratkaisuksi? Oppivatko ihmiset koskaan elämään tasapainossa ympäristön kanssa? Voidaanko maapallo pelastaa?

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 6]

Jokainen tippa on tärkeä

Vettä voidaan säästää suuria määriä yksinkertaisin keinoin.

● Korjaa vuotavat hanat.

● Älä viivy suihkussa pitkään.

● Sulje vesihana parranajon tai hampaiden pesun ajaksi.

● Pese pyykkiä täysinä koneellisina. (Sama pätee tiskikoneisiin.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 7]

Säästäväisellä ei puutetta

● Australia on maapallon kuivin manner, mutta silti yli 90 prosenttia viljelysten kasteluvedestä käytetään siellä ”yksinkertaiseen tulva- ja vakokasteluun”, kertoo The Canberra Times -lehti. ”Samoja menetelmiä käytettiin jo silloin kun faraot rakensivat pyramideja.”

● Vedenkulutus on maailmassa noin 550000 litraa vuodessa henkeä kohti. Pohjois-Amerikassa keskivertoasukas käyttää kuitenkin vuodessa lähes 1,6 miljoonaa litraa vettä. Eräässä entisessä neuvostotasavallassa kulutus on maailman suurin: keskimäärin yli 5,3 miljoonaa litraa vuodessa henkeä kohti.

● Africa Geographic -lehden mukaan ”eteläafrikkalainen kuluttaa keskimäärin 4,0 hehtaaria vuodessa, vaikka Etelä-Afrikalla olisi varaa vain 2,4 hehtaariin henkeä kohti vuodessa”.

[Kuva s. 5]

Paljaaksi hakattua Sahelia Burkina Fasossa. Alueella kasvoi 15 vuotta sitten paljon puita

[Lähdemerkintä]

© Jeremy Hartley/Panos Pictures

 [Kuva s. 8]

Kaskeaminen tuhoaa sademetsiä Kamerunissa

[Lähdemerkintä]

© Fred Hoogervorst/Panos Pictures

[Kuva s. 8]

Autojen pakokaasut ovat edelleen ongelma Yhdysvalloissa

[Kuva s. 8, 9]

Brasiliassa kaadettiin metsää vuosina 1995–2000 lähes 20000 neliökilometrin vuosivauhtia

[Lähdemerkintä]

© Ricardo Funari/SocialPhotos.com

[Kuva s. 9]

Yli kaksi miljardia ihmistä elää enintään 2,50 eurolla päivässä

[Lähdemerkintä]

© Giacomo Pirozzi/Panos Pictures

[Kuva s. 9]

Paikalliset katkarapulammikot ovat saastuttaneet pohjaveden ja pilanneet siten tämän intialaisen kyläkaivon

[Lähdemerkintä]

© Caroline Penn/Panos Pictures