On ollut ilo kulkea ”ylimääräinen kilometri”

KERTONUT CLAIRE VAVY

MADAGASKARIN saari on noin 400 kilometrin päässä Itä-Afrikassa sijaitsevasta Mosambikista. Saari on vuoristoinen, ja siellä on tiheitä sademetsiä. Synnyin saaren itäpuolella Betoko II -nimisessä pienessä kylässä. Vuonna 1987, jolloin olin 15-vuotias, muutin Mahanoron rannikkokaupunkiin käydäkseni siellä koulua.

Asuin Mahanorossa vanhemman veljeni Celestinin kanssa, joka oli alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli todistaja. Olin päättänyt palvella Jehova Jumalaa niin täysipainoisesti kuin mahdollista.

Yritän saavuttaa tavoitteitani

Ensimmäisiä tavoitteitani oli auttaa Betoko II:ssa asuvaa perhettäni, ja puhuin halustani säännöllisesti Jehovalle rukouksessa. Saatoin kuitenkin palata kotikylääni vain silloin, kun minulla oli lomaa koulusta. Sinne oli hankala sadan kilometrin matka. Ensimmäiset 40 kilometriä pääsi moottoriajoneuvolla, mutta loput 60 kilometriä oli kapeaa vuoristopolkua, jota oli kuljettava jalan.

Minun oli kiivettävä monien jyrkkärinteisten kukkuloiden yli, ja jotkin vaikeakulkuisen polun osuudet eivät olleet jalkaterääni leveämpiä. Jos lähdin liikkeelle varhain aamulla ja kävelin iltahämärään asti, kykenin yleensä kävelemään noin 40 kilometriä. Tavallisesti minulla oli mukanani ainakin 15 kiloa tarvikkeita, joista osan kannoin pääni päällä, osan selässäni ja loput käsissäni. Kannoin pääasiassa raamatullista kirjallisuutta, jota annoin sukulaisilleni ja muille kiinnostuneille. Minusta alettiin käyttää reitillä nimitystä ”se jolla on paljon matkatavaroita”.

Innostuksestani huolimatta perheeni ei aluksi halunnut kuulla uusista uskonkäsityksistäni. Pian he kuitenkin muuttuivat ja alkoivat esittää niin paljon kysymyksiä, että toisinaan pääsin nukkumaan vasta kahdelta aamulla.

 Ikimuistoinen vierailu

Tullessani lomalla kotiin Betoko II:een 24. joulukuuta 1990 perheeni jäsenet olivat iloisia nähdessään minut, koska he ajattelivat, että olin tullut viettämään heidän kanssaan joulua. Heidän ilonsa vaihtui pettymykseksi, kun selitin, etten voinut osallistua joulunviettoon. Koska heillä on kiinteä kyläyhteisö, he joutuisivat selittämään asiaa muille, ja se olisi heistä kiusallista. Niinpä minusta tuntui, että minun oli tehtävä se itse. Mutta miten?

Olin epävarma, varsinkin siksi, että oli hyvin nuori. Mietin, olisiko minun sopivaa kertoa uskonkäsityksistäni kirkossa, kun kylä kokoontuisi sinne seuraavana päivänä. Esitin pitkän, hartaan rukouksen Jehovalle ja anoin häneltä ohjausta. Vanhempi veljeni Paul toimi opettajana kirkossa, ja kysyin häneltä, voisinko selittää kirkkoväelle, miksi en vietä joulua. Hän puhui asiasta muille, ja he suostuivat ehdotukseen.

Seuraavana päivänä minut kutsuttiin paikalle, kun jumalanpalvelus oli ohi. Rukoilin jälleen Jehovaa ja otin mukaani raamatullista kirjallisuutta. Alkusanojen jälkeen kiitin kaikkia siitä, että he olivat auttaneet minua arvostamaan syvästi Raamattua. Selitin, että olin jatkanut Raamatun tutkimista muutettuani kaupunkiin. Sanoin, että olin löytänyt monia Raamatun totuuksia, joita minulle ei ollut opetettu aiemmin.

Tartuin tilaisuuteen ja kerroin Raamatun esittämästä toivosta elää ikuisesti paratiisimaassa (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4) sekä selitin, miksi jotkut uskolliset otetaan maan päältä taivaaseen (Johannes 14:2, 3; Ilmestys 5:9, 10; 14:1, 3). Kerroin myös, että Raamattu opettaa kuolleiden olevan tiedottomia unenkaltaisessa tilassa ja että he eivät siksi voi kärsiä (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 11:11–14, 38–44). Osoitin lisäksi, että varhaiskristityt eivät viettäneet joulua ja että tämä juhla on peräisin pakanuudesta.

Esityksen päätyttyä monet läsnäolijat myönsivät sanojeni pitävän paikkansa. Jotkut jopa esittivät kysymyksiä. Jälkeenpäin näytin heille mukanani olevia julkaisuja ja selitin, että ne olivat Jehovan todistajien valmistamia Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Sanoin, että olin valmis auttamaan niitä, jotka halusivat tutkia Raamattua. Monet ottivat raamatullista kirjallisuutta.

Yllättävä tieto

Muuan nainen, jota en ollut tavannut aiemmin, lähestyi minua ja sanoi: ”Sisareni, joka asuu eräässä toisessa kylässä, kuuluu teikäläisiin.” Kysyin yllättyneenä, missä hän asuu.

”Andranomafanassa”, hän vastasi. Kylä on noin 30 kilometrin päässä Betoko II:sta.

Sanoin naiselle, että hänen sisarensa kuuluu luultavasti johonkin muuhun uskontokuntaan, sillä tuon alueen todistajat tuntevat toisensa. Mutta nainen väitti kivenkovaan, että hänen sisarensa on opettanut hänelle juuri niitä asioita, joista puhuin kirkossa. Pyysin hänen sisarensa nimen ja osoitteen, koska halusin kovasti lähteä heti tuohon kylään. Äitini kehotti minua kuitenkin odottamaan pari päivää, sillä sinne olisi tehtävä vaivalloinen matka jalkapatikassa. Kahden päivän kuluttua lähdin veljeni Charlesin kanssa Andranomafanaan.

 Saavuttuamme perille kysyimme heti kyläläisiltä, asuiko siellä Jehovan todistajia. Pettymyksekseni minulle vastattiin, että siellä oli vain katolilaisia, helluntailaisia ja riippumattomien kirkkojen jäseniä.

Sitten muuan nainen sanoi: ”Jos etsitte Jehovan todistajia, tarkoitatte varmaan Marcelinea ja hänen sukulaisiaan.” Tämä oli juuri se nimi, jonka olin saanut!

Joku lähti hakemaan Marcelinea. Hän saapui pian, mutta vaikutti hieman pelokkaalta. Koko kylä kerääntyi paikalle, koska he luulivat, että olimme jonkinlaisia viranomaisia, jotka olivat tulleet kuulustelemaan häntä. Sain jälkeenpäin tietää, että kyläläiset olivat vainonneet häntä ja hänen sukulaisiaan ”harhaoppisuuden” vuoksi.

Marceline vei meidät sivuun väkijoukosta, jotta olisimme voineet puhua. Kun kysyin häneltä, oliko hän Jehovan todistaja, hän vastasi myöntävästi. Sitten hän haki kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jonka avulla Jehovan todistajat aiemmin tutkivat Raamattua ihmisten kanssa, sekä vanhoja Vartiotorni-lehtiä. Ne olivat kaikki repaleisia. Kysyin, mitä lehteä he tutkivat viime sunnuntaina.

”Nämä ovat ainoat lehdet, mitä meillä on, ja tutkimme niitä yhä uudestaan”, hän vastasi. Vasta tällöin kerroin Marcelinelle, että minäkin olin todistaja. Hän oli riemuissaan! Kun kerroin haluavani tavata miehen, joka johti heidän kokouksiaan, hän selitti, että mies asui toisella alueella, joka oli vielä kauempana.

Jälleen ilahduttava tapaaminen

Seuraavana päivänä lähdimme Marcelinen kanssa tapaamaan tuota miestä. Kun saavuimme perille, hän oli hyvin yllättynyt ja ilahtunut. Kävi ilmi, että hän oli todistaja ja että hän oli muuttanut Toamasinan rannikkokaupungista, joka sijaitsee noin 200 kilometrin päässä koillisessa. Vuosia sitten hänen oli täytynyt palata perheensä kanssa tänne, koska hän oli joutunut yllättäen työttömäksi. Palattuaan hän oli alkanut saarnata, johtaa raamatuntutkisteluja ja pitää kokouksia.

Hän ja hänen perheensä olivat haltioissaan, kun he näkivät tuoreimmat Vartiotorni-lehdet, jotka olin tuonut mukanani. Näytin heille myös kirjaa Voit elää ikuisesti  paratiisissa maan päällä, joka oli tuolloin ensisijainen apuväline raamatuntutkistelujen johtamisessa. He eivät olleet koskaan aiemmin nähneet sitä. Palasin Andranomafanaan seuraavana sunnuntaina osallistuakseni heidän kokoukseensa. Kannustin heitä ottamaan yhteyttä todistajien haaratoimistoon, joka sijaitsee pääkaupungissa Antananarivossa, koska toimistossa ei tiedetty tämän pienen ryhmän olemassaolosta.

Tammikuusta 1991 lähtien kuljin Mahanorosta Andranomafanaan lähes joka kuukausi ja vein heille tuoreimmat Vartiotorni-lehdet ja muita julkaisuja. Matkaa oli yhteen suuntaan 130 kilometriä, ja kuljin tuosta matkasta noin 90 kilometriä jalan. Kapusin ylös ja alas jyrkkiä, kallioisia mäenrinteitä ja vaelsin tiheiden metsien läpi. Kun satoi, tarvoin paksussa, liukkaassa mudassa.

Matkatavarani tulivat painavammiksi sitä mukaa kuin kirjoja ja lehtiä tarvitsevien määrä kasvoi. Kunkin matkan jälkeen tunsin kuitenkin syvää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta, mikä korvasi ylenpalttisesti uupumukseni ja lihassäryt. Oli ilo nähdä, miten innoissaan ryhmä oli aina kun se sai uuden julkaisun, ja miten se reagoi Raamatun totuuksiin.

Kokoaikainen palvelus

Minut nimitettiin 1. syyskuuta 1992 tienraivaajaksi, joksi todistajat sanovat kokoaikaista sananpalvelijaa. Olin tienraivaajana Mahanorossa mutta pidin kirjeitse yhteyttä Betoko II:ssa asuviin sukulaisiini. Aikanaan he alkoivat tutkia kanssani kirjeitse ja tiedustelivat, voisinko palata sinne auttamaan heitä. Halusin tehdä niin, mutta halusin myös varmistua siitä, että he olivat päättäneet tutkia Raamattua tosissaan ja edistyä hengellisesti. Jatkoin siksi jonkin aikaa tienraivausta Mahanorossa.

Vuoden 1993 loppupuolella minulle avautui mahdollisuus osallistua kaksiviikkoiseen tienraivaajien kouluun Antananarivossa. Sen jälkeen minua kehotettiin anomaan erikoistienraivaajaksi, mikä merkitsi sitä, että minut voitaisiin lähettää mihin tahansa osaan maata. En kuitenkaan noudattanut kehotusta, koska halusin auttaa sukulaisiani, jotka asuivat kaukana lähimmästä seurakunnasta. Jatkoin siis tienraivausta Mahanorossa.

Kysyin lopulta eräältä Jehovan todistajien matkavalvojalta hänen vierailunsa aikana, pitäisikö minun palata auttamaan sukulaisiani. Siihen mennessä Andranomafanaan oli perustettu seurakunta, ja hän neuvoi minua muuttamaan sinne, jotta voisin olla tuon seurakunnan yhteydessä ja saarnata Betoko II:n alueella. Aloin toimia siellä tienraivaajana 1. syyskuuta 1994. Samassa kuussa veljeni Paul, joka oli opettanut uskontoa kirkossa, tuli kanssani piirikonventtiin. Pian Andranomafanassa osallistui saarnaamistyöhön 30 henkeä ja kokouksissa oli sunnuntaisin läsnä keskimäärin 65 henkeä.

Käveleminen ei loppunut

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin palannut Betoko II:een, neljä lihallista veljeäni ja sisartani pätevöityi sananpalvelukseen Jehovan todistajina, ja pian heidät kastettiin. Muutettuani sinne takaisin kävin säännöllisesti Anosibe An’alassa hakemassa kirjoja ja lehtiä. Yhteen suuntaan oli 50 kilometrin kävelymatka. Vaikka matka oli uuvuttava, se kannatti tehdä siitä ilosta, että sain nähdä alueella hengellistä kasvua.

Nykyään Betoko II:ssa on kukoistava seurakunta ja kokouksissa käy sunnuntaisin keskimäärin 45 henkeä. Kaikki tuolla alueella asuvat lähiomaiseni ovat nykyään todistajia ja useimmat vakituisia tienraivaajia. Yksi nuoremmista veljistäni on erikoistienraivaaja. Minutkin nimitettiin erikoistienraivaajaksi 1. marraskuuta 2001, ja minut lähetettiin Antanambao-Manampotsyn kylään. Lähdin Betoko II:sta iloisin sydämin.

Kun aloin saada tietoa Raamatun totuuksista vuonna 1987, Madagaskarissa oli alle 3000 todistajaa. Nyt heitä on yli 14000. Kuten monet heistä, minäkin olen kiitollinen siitä, että olen voinut kuluttaa voimiani toisten hyväksi kulkemalla ”ylimääräisen kilometrin”, ja kiitän Jehovaa siitä, että hän on siunannut ponnistelujani.

[Kuvat s. 24, 25]

Kannoin usein kotikylääni yli 15 kiloa tarvikkeita 60 kilometrin matkan

[Kuva s. 25]

Vanhempi veljeni Paul

[Kuva s. 26]

Veljeni Charles

[Kuva s. 26]

Joidenkin perheeni jäsenten kanssa. Kaikki nämä ovat nyt Jehovan todistajia