Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Ruokkimista ja hoivaamista eläinmaailmassa

Ruokkimista ja hoivaamista eläinmaailmassa

Ruokkimista ja hoivaamista eläinmaailmassa

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Espanjasta

IHMISVANHEMMAT käyttävät lastensa kasvattamiseen usein parikymmentä vuotta. Toisaalta monien eläinten on selviydyttävä ravitsemis- ja valmennusohjelmasta muutaman lyhyen kesäkuukauden kuluessa. Jokunen esimerkki valaisee sitä, miten valtaisan työn jotkin eläinvanhemmat tekevät joka vuosi.

1. Kattohaikara. Oheisessa kuvassa näkyvällä haikaralla ei ole aikaa kesälomaan. Sillä on ruokittavanaan nälkäisiä jälkeläisiä, joten sen täytyy lentää ahkerasti pesän ja läheisen järven väliä etsimässä sammakoita, pikkukaloja, liskoja tai heinäsirkkoja. Lisäksi sen on aika ajoin korjailtava pesää. Molemmat vanhemmat puurtavat herkeämättä aamusta iltaan. Poikasten ruokahalu on pohjaton: muutaman ensimmäisen viikon kuluessa ne voivat syödä niin paljon, että päivittäinen ruokamäärä vastaa puolta niiden ruumiinpainosta! Vielä senkin jälkeen kun poikaset ovat oppineet lentämään, ne ovat riippuvaisia vanhemmistaan useiden viikkojen ajan.

2. Gepardi. Gepardiperheet ovat poikkeuksetta yksinhuoltajaperheitä, ja huoltajana on pentujen emo. Emon on löydettävä saalista lähes päivittäin, jotta se pysyisi kunnossa imettäessään pentuettaan, johon kuuluu tavallisesti kolmesta viiteen poikasta. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä useimmat metsästysretket jäävät tuloksettomiksi. Lisäksi emon on muutaman päivän välein siirrettävä perheensä toiseen pesään, koska leijonat väijyvät suojattomia poikasia herkeämättä. Kun pennut ovat seitsemän kuukauden ikäisiä, emo alkaa opettaa niille metsästystä, mikä on aikaa vievää puuhaa. Siihen voi kulua noin vuoden verran. Pennut pysyvät emonsa kanssa yleensä vuodesta puoleentoista vuotta.

3. Pikku-uikku. Uikut ja niiden poikaset ovat käytännössä erottamattomia. Heti kuoriuduttuaan poikanen jättää kelluvan pesän ja valitsee mukavamman paikan: se kapuaa jommankumman vanhempansa selkään selkähöyhenten suojaan. Siellä sillä on lämpimät ja turvalliset oltavat äidin tai isän uiskennellessa. Vanhemmat vuorottelevat ruoan sukeltamisessa ja poikasten kanniskelussa. Vaikka poikaset oppivatkin melko pian sukeltamaan ja etsimään syötävää omin neuvoin, ne pysyttelevät vanhempiensa kanssa vielä jonkin aikaa.

4. Kirahvi. Kirahvi synnyttää tavallisesti vain yhden jälkeläisen kerrallaan, mikä on aivan ymmärrettävää. Vastasyntynyt kirahvi, jollainen on oheisessa kuvassa, voi painaa 60 kiloa ja olla kahden metrin korkuinen! Tunnin ikäisenä poikanen jo seisoo omilla jaloillaan, ja pian se alkaa imeä emonsa maitoa. Imetys jatkuu yhdeksän kuukautta, vaikka poikanen alkaakin syödä ruohoa melko pian syntymänsä jälkeen. Kun nuorta kirahvia uhkaa vaara, se asettuu emonsa jalkojen väliin, sillä tämän voimakkaat potkut ovat tehokas suoja useimpia saalistajia vastaan.

5. Kuningaskalastaja. Kuningaskalastajan on oltava paitsi tehokas myös valikoiva, kun se pyydystää kalaa jälkeläisilleen. Lintutieteilijät ovat huomanneet, että molemmat vanhemmat ruokkivat vastakuoriutuneita poikasiaan suunnilleen kahden senttimetrin mittaisilla pikkukaloilla. Ne kantavat kalaa varovasti nokassaan ja antavat sen nälkäisen poikasen suuhun pää edellä, niin että se on helppo niellä. Poikasten kasvaessa vanhempien tuomien kalojen koko hiukan suurenee. Myös ruokintavälit vähitellen tihenevät. Aluksi kukin poikanen ruokitaan noin 45 minuutin välein, mutta suunnilleen 18 päivän iässä niiden ruokahalu on melkoinen, ja ne saavat kala-aterian peräti joka neljännestunti. Kuvassa näkyvä nuori yksilö on jo lähtenyt pesästä, ja pian se kalastelee omin päin. Voisi kuvitella, että tässä vaiheessa vanhemmat nauttisivat tervetulleesta hengähdystauosta. Mutta eivät kuningaskalastajat! Monesti ne aloittavat kaiken alusta jo samana kesänä uuden poikueen kanssa.

Luonnollisestikin monet niistä yksityiskohdista, jotka liittyvät eläinten huolenpitoon poikasistaan, ovat vielä hämärän peitossa. Mutta mitä enemmän luonnontieteilijät saavat selville, sitä selvemmäksi käy, että isän- ja äidinvaistot ovat eläinmaailmassa hyvin voimakkaat. Jos Jumala siis on varustanut eläimet tällaisilla vaistoilla, hän toivoo varmasti myös ihmisvanhempien antavan jälkeläisilleen näiden ansaitsemaa hoivaa.