Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Kun verta vuodatettiin Kristuksen nimessä

Kun verta vuodatettiin Kristuksen nimessä

Kun verta vuodatettiin Kristuksen nimessä

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Meksikosta

”Papit huusivat messussa saarnastuoleista: ’Pyhän äitikirkon pojat, tarttukaa aseisiin! Hallitus haluaa ottaa haltuunsa kirkot!’” (Silminnäkijä Pedro Rosales Vargas)

MIKÄ saa uskovaiset tarttumaan aseisiin uskonsa tähden? Mitä voi tapahtua, kun ihmiset alkavat puolustaa uskontoaan voimakeinoin? Näihin kysymyksiin luo valoa Meksikon cristero-kapina, joka sai nimensä siihen osallistuneiden kapinallisten mukaan.

Eräässä tietosanakirjassa selitetään: ”Cristero on niille Meksikon katolilaisille annettu nimi, jotka kapinoivat presidentti Plutarco Elías Callesia vastaan vuonna 1926, kun tämä ryhtyi kirkonvastaisiin toimiin ja muun muassa sulki uskonnollisia keskuksia ja rakennuksia.” (Enciclopedia Hispánica.) Nimen antoi kapinallisille hallitus heidän taisteluhuutonsa vuoksi, joka kuului: ”Viva Cristo Rey!” (Eläköön Kristus-Kuningas!) Konfliktin juuret juonsivat kuitenkin kauempaa menneisyydestä.

Konfliktin juuret

Meksikossa oli säädetty 1850-luvulla reformilakeja, jotka ratifioitiin viimein vuonna 1917. Niiden välityksellä oli tarkoitus muun muassa ”valtiollistaa kirkon kiinteää omaisuutta” (Historia de México). Säädöksillä pyrittiin rajoittamaan katolisen kirkon rikkauksien ja maaomistusten kasvua. Ratifioinnin jälkeen papit esittivät viipymättä voimakkaita protesteja. Hallitus vastasi pidättämällä heistä joitakuita.

Yksi Meksikon vallankumouksen (1910–20) tavoitteista oli saada maata köyhille. Uudet lait viitoittivat maareformin, jonka mukaan suurmaanomistajilta otettaisiin pois maata ja se jaettaisiin köyhille. Papisto halusi puuttua asiaan, koskettivathan säädökset vaikutusvaltaisia pappeja, jotka omistivat mittavia maa-alueita. Kirkko ilmoitti, ettei se vastustanut maan uudelleen jakamista mutta että se halusi noudattaa toisenlaista toimintasuunnitelmaa.

Jotkut kuitenkin uskoivat, että kirkko pyrki vain suojelemaan suurmaanomistajien etuja, sillä näihin kuului myös rikkaita papiston jäseniä. Toisaalta osa papeista kannatti maareformia. Kirkon sisäiset erimielisyydet vain pahensivat kirkon ja hallituksen välirikkoa.

Alkuvuodesta 1925 presidentti Plutarco Elías Calles, joka oli juuri astunut virkaansa, alkoi soveltaa kirkkoa koskevia uuden perustuslain säädöksiä ankaralla kädellä. Hän esimerkiksi karkotti maasta monia ulkomaisia katolisia pappeja. Meksikon arkkipiispa pidätettiin hänen ilmoitettuaan, että papisto ryhtyisi taisteluun perustuslain kirkonvastaisia säädöksiä vastaan. Kirkolle kuuluvia rakennuksia suljettiin. Monet arvelivat, että näiden toimien tarkoituksena oli ehkäistä suurten rahasummien virtaaminen Meksikosta Roomaan.

Heinäkuussa 1926 piispat itse keskeyttivät toistaiseksi jumalanpalvelusten pitämisen. Hallitus tulkitsi sen poliittiseksi juoneksi, jonka avulla kansaa nostatettiin hallitusta vastaan. Jumalanpalvelusten lakkauttaminen oli joka tapauksessa kipinä, joka sai traagisen cristero-kapinan puhkeamaan ilmiliekkeihin.

Sota syttyy

Tuhannet katolilaiset taistelivat pappiensa yllyttäminä uskontonsa puolesta. Taistelumerkkinä heillä oli Guadalupen Neitsyen kuva. Osa cristeroista odotti papiston nousevan puolustamaan kirkkoa, mutta valtaenemmistö piispoista ja papeista pidättyi sekaantumasta konfliktiin hallituksen kostotoimien pelosta. Useimmat heistä pakenivat turvaan rikkaiden perheiden luo pois taistelujen melskeestä, ja tavallinen kansa jatkoi väkivaltaista uskonnollista kapinaa.

Jotkut papit tukivat kuitenkin aktiivisesti jompaakumpaa osapuolta. Erään historiateoksen mukaan cristeroja vastusti jopa 100 katolista pappia, kun taas 40 kannatti aktiivisesti aseellista nousua. Viisi muuta pappia osallistui taisteluihin. (La cristiada – La guerra de los cristeros, osa 1.)

Kapinan seuraukset olivat tuhoisat. Monilla alueilla kansa vajosi äärimmäiseen köyhyyteen. Cristerot ottivat lukuisia nuoria miehiä väkisin riveihinsä. Niin cristerot kuin hallituksen joukotkin kävivät jatkuvasti vaatimassa taloista ruokaa. Molemmat osapuolet raiskasivat ja tappoivat vastapuoleen kuuluvia.

Sekä cristerot että hallituksen sotilaat syyllistyivät julmuuksiin ja tappoivat monia sivullisia, joilla ei ollut mitään tekemistä konfliktin kanssa. Luvut puhuvat karua kieltään: kolme vuotta kestäneissä väkivaltaisuuksissa kuoli ainakin 70000 henkeä.

Sotatoimet taukoavat

Kesäkuussa 1929 katolinen kirkko ja hallitus pääsivät muodolliseen sopimukseen, ja vihollisuudet taukosivat. Elokuuhun mennessä kaikki taistelut olivat loppuneet. Neuvotteluihin ei kuitenkaan ollut kutsuttu cristeroja, eivätkä he voineet ymmärtää, miten kirkko saattoi alistua valtion edessä, joka monien silmissä oli jumalallista valtaa edustavan kirkon vihollinen. Pettyneinä mutta pappien käskyille kuuliaisina cristerot antautuivat viimein ja palasivat koteihinsa. Hallitus lupasi olla suvaitsevampi ja sallia messujen jatkuvan. Uskonnollista toimintaa rajoittavat lait pysyivät kuitenkin ennallaan.

Cristero-kapinaa on joskus luonnehdittu joidenkin katolisen kirkon edustajien yritykseksi saada takaisin se valta, joka kirkolla oli ennen reformilakeja. Sodasta huolimatta nämä lait olivat voimassa vuoteen 1992 saakka, jolloin säädettiin uskonnollisia yhdyskuntia koskeva laki. Uskontokuntia kohtaan tunnetaan yhä huomattavassa määrin epäluottamusta. Papit ja muut uskonnollisissa tehtävissä toimivat henkilöt eivät edelleenkään saa osallistua politiikkaan, ja vaikka uskonnollisilla järjestöillä voi nykyään olla omaisuutta, ennen vuotta 1992 hankittu kirkon omaisuus kuuluu yhä valtiolle. Laki ei kuitenkaan ole estänyt monia pappeja puuttumasta poliittisiin asioihin.

Mitä saavutettiin?

Toiko aseisiin tarttuminen noille uskoaan puolustaneille cristeroille jotain pysyvää hyötyä? Tuona kuohuvana aikana elänyt María Valadez sanoo: ”Minusta koko teurastus oli turhaa. Se oli järjetöntä.” Johdannossa mainittu Pedro Rosales Vargas totesi sodan surullisista seurauksista: ”Ihmiset tappoivat lähimmäisiään, jopa samaan uskontoon kuuluvia. Siksi minusta tuli orpo; minun isäni murhattiin.”

Cristero-kapinan kovat opetukset eivät ole estäneet uskonnollista paloa leimahtamasta väkivallan liekkeihin Pohjois-Irlannissa, entisessä Jugoslaviassa ja muualla. Tällaisen murhenäytelmän kykenee ehkäisemään ainoastaan puhdas kristillinen uskonto. Jeesus käski seuraajiaan pysymään erossa politiikasta sanoessaan heistä: ”He eivät ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16; 18:36.) Kun apostoli Pietari yritti voimakeinoin estää Jeesuksen pidätyksen, tämä sanoi hänelle: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Matteus 26:52.)

Miten kristityt suhtautuvat sortoon?

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että jos tosi kristittyjen palvontavapaus on uhattuna, heidän ei pidä tehdä asialle mitään. Kun ensimmäisen vuosisadan kristittyjä vainottiin, he puolustautuivat usein lain suomin keinoin ja vetosivat tuomioistuimiin. Vaikka he joskus joutuivat vankilaan, he eivät koskaan luopuneet uskostaan eivätkä tinkineet poliittisesta puolueettomuudestaan (Apostolien teot 5:27–42).

Varhaiskristityt eivät missään olosuhteissa tarttuneet aseisiin puolustaakseen uskonnonvapauttaan. Tosi kristityt eivät tapa minkään uskonnollisen ryhmän jäseniä, saati omia uskontovereitaan. He noudattavat Herransa opetusta: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Johannes 13:35.)

[Kuva s. 12]

Pappi rinnallaan kaksi cristero-taistelijaa

[Lähdemerkintä]

© (Inventory image number: 422036) SINAFO-Fototeca Nacional

[Kuva s. 13]

Presidentti Plutarco E. Calles

[Lähdemerkintä]

© (Inventory image number: 66027) SINAFO-Fototeca Nacional

[Kuva s. 13]

Cristero-johtajia

[Lähdemerkintä]

© (Inventory image number: 451110) SINAFO-Fototeca Nacional