Lehmähaikara – ihmisten ja eläinten ystävä

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA ESPANJASTA

SE OLI varmasti kaikkien aikojen rauhanomaisimpia kolonisaatioita. Laukaustakaan ei ammuttu, eikä pisaraakaan verta vuodatettu. Alkuperäiskansoja ei riistetty, eikä minkään maan rikkauksia ryöstetty. Siitä huolimatta uudet asukkaat valtasivat vastustamattomalla voimalla maan toisensa jälkeen.

Valloitus tapahtui 1900-luvulla. Se jäi kuitenkin monilta huomaamatta, sillä valloittajat olivat lintuja. Nuo neuvokkaat siivekkäät, joita nykyään elää viidessä maanosassa, ovat lehmähaikaroita, latinalaiselta nimeltään Bubulcus ibis.

Ennennäkemätön kolonisaatio

Lehmähaikaroita oli satojen vuosien ajan pelkästään trooppisessa Afrikassa, mutta satakunta vuotta sitten ne levittäytyivät Etelä-Afrikkaan. Joidenkin lähteiden mukaan niitä lensi 1930-luvulla Atlantin yli sen verran suuri määrä, että ne saivat jalansijaa Etelä-Amerikassa. 50-luvulla ne saapuivat Floridaan, ja kymmenen vuotta myöhemmin niiden elinalue ulottui Kanadasta Argentiinaan. ”Jos lehmähaikara tuli Uuteen maailmaan omin siivin tuulen mukana, se on tiettävästi ainoa Vanhan maailman lintu, joka on muuttanut Amerikan kaksoismantereelle ilman ihmisen apua”, kirjoitti Roger Tory Peterson vuonna 1954 National Geographic -lehdessä.

Lintutieteilijät ovat nykyään sitä mieltä, että haikarat tosiaan tekivät tuon uroteon. On laskettu, että ne voivat pasaatituulten puhaltaessa ylittää Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan välisen meren noin 40 tunnissa. Atlantti ei ole ainoa este, jonka nuo linnut ovat ylittäneet. Toiset lehmähaikarat lensivät itään päin aina Uuteen-Seelantiin saakka. Samaan aikaan laji levisi suureen osaan Euraasiaa, missä sen elinalue ulottuu nykyään Pyreneiden niemimaalta aina Japaniin saakka.

Lehmähaikara on paikkalintu niissä maissa, missä ilmasto on suotuisa, mutta siellä, missä talvet ovat kylmiä, se muuttaa lämpimämmille seuduille pesimäajan jälkeen. Kaukomatkat ovat jatkuneet: se ilmaantuu säännöllisesti Tyynenmeren ja jopa Etelämantereen yksinäisille saarille.

Menestyksen salaisuus

Keskeisiä tekijöitä lehmähaikaran leviämisessä ovat olleet sen sopeutumiskyky sekä suhde ihmiseen, erityisesti karjankasvattajiin. Vaikka useimmat sen lähisukulaiset syövät vesieläimiä, se itse syö mieluiten hyönteisiä. Se viihtyy yleensä karjan lähettyvillä mutta voi seurata myös norsuja, kenguruita, traktoreita ja jopa metsäpaloja – mitä tahansa mikä saa hyönteiset liikkeelle.

Lehmähaikarat löytävät ruokaa tietysti ilman apuakin, mutta karja palvelee ihanteellisena ”ajomiehenä” noille siivekkäille metsästäjille. Tallustellessaan hiljakseen laitumella karja panee liikettä heinäsirkkoihin, kärpäsiin ja kovakuoriaisiin. Vierellä valppaina tepastelevat lehmähaikarat napsivat suihinsa kohdalleen osuvat hyönteiset. Karja siis auttaa noita lintuja sekä löytämään ravintoa että saamaan  sitä kiinni – erään laskelman mukaan peräti pari kolme hyönteistä minuutissa. Lintutieteilijät ovat arvioineet, että karjan läheisyys voi vähentää lehmähaikaran energiankulutusta 30 prosenttia ja lisätä ravinnon määrää 50 prosenttia.

Hyödyllisen pyyntikumppanin löytäminen ei ollut ainoa syy lehmähaikaran menestykseen maailman valloituksessa. Tuossa linnussa on myös sisua. Sen lento saattaa näyttää hieman työläältä verrattuna sorsien tai kyyhkysten virtaviivaiseen, vahvaan lentoon. Silti lehmähaikarat pystyvät ylittämään Saharan, ja kuten edellä mainittiin, ne ovat suoriutuneet neljäntuhannen kilometrin lentomatkasta Länsi-Afrikasta Etelä-Amerikkaan.

Lehmähaikaroilla näyttää olevan hieman levoton luonne, ja tämä vaellushalukin on edesauttanut niiden leviämistä. Mikäpä muu hyönteisiä syövä lintu uskaltautuisi niin pitkälle etelään kuin karulle Etelämantereelle, kaikesta päättäen silkasta uteliaisuudesta?

Levittäytyessään joka suuntaan lehmähaikarat löysivät ihanteellisia elinympäristöjä melkeinpä kaikkialta. Maanviljelijät olivat joka mantereella muuttaneet laajoja maa-aloja karjatiloiksi tai keinokastelluiksi pelloiksi, jotka kuhisivat hyönteisiä. Haikarat asettuivat aloilleen ja kukoistivat.

Hyödyllisiä ihmisille ja eläimille

Täysvalkoinen höyhenpuku, parveutumistaipumus ja viihtyminen karjan seurassa tekevät lehmähaikaroista helppoja tarkkailukohteita. Lennellessään peltojen yläpuolella lumenvalkoisina muodostelmina ne paitsi kaunistavat maisemaa myös tekevät korvaamattoman palveluksen pitämällä tuholaiset aisoissa. Tansaniassa nähtiin kerran 40000 yksilön parvi syömässä heinäsirkkoja, joita alueella oli pilvin pimein. Jotkut viljelijät pitävät lehmähaikaroita niin hyödyllisinä lintuina, että he ovat hankkineet niitä tiloilleen torjumaan viljelmiensä tuhohyönteisiä. Yksi lintu voi syödä päivässä yli 600 heinäsirkkaa ja sirkkaa.

Karjakin hyötyy haikaroista, sillä kärpäset ja muut hyönteiset ovat naudoille jatkuvana kiusana. Nämä tuntuvat tietävän, että haikarat ovat niiden ystäviä, ja sietävät kiltisti sen, että linnut silloin tällöin matkustavat lupaa pyytämättä niiden selässä.

Seurankipeitä

Lehmähaikarat viihtyvät muiden seurassa niin pesimäaikana kuin ruokaillessaankin. Pesäpuun ne jakavat auliisti muiden haikaralajien kanssa. Tällaisesta yhteispesimisestä hyötyvät kaikki lajit, sillä saalistajat on näin helpompi pitää loitolla. Pesivät yhdyskunnat ovat poikkeuksetta äänekkäitä ja täynnä vilkasta toimintaa. Lehmähaikarat eivät arkaile näpistää risuja naapuripesistä, ja tämä tuottaa jatkuvaa nahistelua. Jotkin niistä kyyristyvät oman pesänsä ylle, toiset taas etsivät touhukkaasti puun alta maahan pudonneita risuja. Niiden serkut, jotka ovat rakentaneet suuret pesänsä paksummille oksille, eivät yleensä ole huomaavinaankaan kuritonta käytöstä ympärillään.

Näyttävien soidinmenojensa aikana lehmähaikarat ojentautuvat pitkäksi, naksuttelevat nokkaansa ja esittelevät monimutkaisin liikkein kellertävää pukuaan, jota koiraat röyhistelevät lisääntymisaikana. Kun toinen pariskunnasta saapuu pesään, toinen tervehtii sitä seremonialla, johon sisältyy selkäsulkien pöyhistelyä. Näitä esityksiä on helppo päästä seuraamaan, sillä lehmähaikarat eivät juuri pelkää ihmisiä.

Kauniita lehmähaikaroita voi hyvinkin nähdä safarilla Afrikassa, karjanhoitoalueilla Pohjois-Amerikassa tai vaikkapa riisipelloilla Aasiassa. Ne saattavat kävellä norsujen jaloissa, ratsastaa tärkeinä härkien selässä tai olla vain lentämässä kotipesälleen auringon laskiessa. Näkyipä niitä missä tahansa, ne tuovat maaseudun kauneuteen oman lisänsä ja tekevät samalla palveluksen niin ihmisille kuin eläimillekin. Niiden vaikuttava kolonisaatio on osoittautunut yhdeksi hyväntahtoisimmista valloituksista, mitä maailma on koskaan nähnyt.

[Kuvat s. 14, 15]

 Lehmähaikarat ovat valloittaneet viisi maanosaa, ja ne ovat kuin kotonaan niin norsujen kuin karjankin seurassa

Guyana

Australia

Kenia

Yhdysvallat

Espanja

[Lähdemerkintä]

© Joe McDonald