Varo ”valkoista lohikäärmettä”!

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA SVEITSISTÄ

Mikä lentää ilman siipiä, lyö ilman käsiä ja näkee ilman silmiä? (Valkoisesta lohikäärmeestä esitettävä arvoitus, joka on peräisin keskiajalta)

LUMIVYÖRY, ”valkoinen lohikäärme”, voi silmänräpäyksessä nielaista vuorikiipeilijän tai jopa haudata alleen kokonaisen kylän. Siksi lumivyöryjä on sanottu myös ”valkoiseksi kuolemaksi”. Mikä aiheuttaa tämän pelottavan luonnonilmiön? Ne joiden asuinseudulla on lumihuippuisia vuoria, tietävät vastauksen. Mutta jos koti on tropiikissa tai alavalla maalla, kysymys tuskin on vaivannut mieltä, koska syytä huoleen on ehkä vain silloin kun matkustaa ”valkoisten lohikäärmeiden” alueelle.

Lumivyöryjä eli laviineja syntyy korkeilla vuorilla, joilla sataa lunta paljon ja usein. Ne saavat alkunsa yhtäkkiä, kun suuri määrä lunta, jäätä, maata, kiviä ja esimerkiksi puita syöksyy nopeasti alas vuorenrinnettä tai jyrkänteen yli tuhoten usein kaiken tielleen osuvan. Tuhoa aiheuttaa lumivyöryn massan ja voiman lisäksi myös sitä edeltävä ilmanpaine, joka voi kaataa tiheitä metsikköjä ja vahingoittaa mitä tahansa muuta, mitä sen eteen tulee, kuten siltoja, teitä tai rautateitä.

Miten syntyvät?

Tämän valkoisen jättiläisen suunnaton massa koostuu suurimmaksi osaksi pienen pienistä lumihiutaleista. Miten taivaalta sateleva kaunis lumi voi muuttua eteenpäin rymistäväksi, tappavaksi lumivyöryksi? Selitys löytyy lumen rakenteesta. Lumi on kiteistä, raemaista tai hiukkasmaista. Kiteet ovat aina kuusisakaraisia tähtiä, jotka muodostavat loputtomasti erilaisia kuvioita. Jokainen lumikide on jo sinänsä ihme! Maahan pudottuaan ne voivat muuttaa muotoaan. Ilman lämpötilan ja paineen väliset erot saavat lumipeitteen kristallimaiset kiteet pienenemään. 30 senttimetrin paksuinen kerros tuoretta lunta voi tiivistyä vain 10 senttimetrin kerrokseksi yhden ainoan vuorokauden aikana.

Lumen rakenne vaikuttaa lumikerroksen lujuuteen. Kuusisakaraiset kiteet kiinnittyvät toisiinsa, mutta hiukkaset ja rakeet vierivät toistensa yli ja muodostavat huteria kerroksia. Nämä voivat helposti lähteä liukumaan allaan olevaa kiinteämpää lumikerrosta pitkin. Lumen rakenne ja määrä, maaston jyrkkyys, lämpötilan vaihtelut ja tuulen voimakkuus vaikuttavat siis kaikki lumivyöryn syntyyn. Vyöryn voi panna liikkeelle myös syvässä hangessa liikkuvan ihmisen tai eläimen ruumiinpaino, mutta muunkinlaisia lumivyöryjä esiintyy.

Irtolumivyöry syntyy, kun voimakas tuulenpuuska pölläyttää ilmaan hiukkasmaista ja kiteistä tuoretta lunta – juuri sellaista puuterilunta, josta laskettelijat pitävät. Tuuli lähtee kuljettamaan tätä kevyttä lunta ja voi pyyhkäistä sen alas laaksoon yli 300 kilometrin tuntivauhdilla. Tällöin lumivyöryn edellä liikkuvan ilmamassan paine kohoaa niin suureksi, että se voi vain muutamassa sekunnissa irrottaa rakennusten kattoja ja hajottaa talojakin.

Tuhoisimpia vyöryjä ovat laattalumivyöryt.  Ne aiheuttaa kerrostuma vanhaa lunta, joka on ajan mittaan painunut ja tiivistynyt. Kun päällimmäinen lumikerros rikkoutuu, suuret jäälohkareet voivat lähteä luisumaan vuorenrinnettä alas 50–80 kilometrin tuntinopeudella. Tällaiset kovat lumikasaumat voivat myös muodostaa jyrkänteiden yli ulottuvia kielekkeitä. Ne ovat erittäin vaarallisia laskettelijalle, sillä vain yhden ihmisen paino riittää rikkomaan tällaisen lumilipan ja tyrkkäämään vauhtiin vyöryn, joka hautaa laskettelijan alleen muutamassa sekunnissa.

Lumivyöryjen vaara lisääntyy keväällä. Sade tai kirkas auringonpaiste tekee lumesta sohjoa, josta myös muodostuu usein laattavyöryjä, niin sanottuja märkälumivyöryjä. Ne liikkuvat hitaammin mutta saattavat temmata mukaansa kokonaisen rinteen. Liukuessaan alaspäin lumimassa kahmaisee mukaansa suuria kivenlohkareita, puita ja maata, joista kasautuu moskaa vyöryn päätepisteeseen.

Lumivyöryä muistuttava ilmiö on jäävyöry. Jäätiköt muodostuvat valtavista jäälaatoista, joita syntyy erittäin kylmillä alueilla: syvänteissä tai varjoisilla rinteillä, joissa lumi ei koskaan sula vaan ajan mittaan jäätyy. Jäätiköt liikkuvat alaspäin hyvin verkkaisesti. Niiden liike on usein ennakoitavissa, joten ne eivät yleensä aiheuta paljon vahinkoa.

Missä lumivyöryjä esiintyy?

Lumivyöryjä ei esiinny maapallon kaikilla lumisilla seuduilla. Sen lisäksi että sääolojen on oltava sellaiset, että lumi ja jää pysyvät, vuorten täytyy olla tietyn korkuisia. Tilastojen mukaan eri puolilla maailmaa tapahtuu joka vuosi noin miljoona lumivyöryä. Vaarallisia alueita on Etelä-Amerikan Andeilla, Pohjois-Amerikan Kalliovuorilla, Aasiassa Himalajan vuoristossa ja tietenkin Euroopassa Alpeilla, jotka levittäytyvät Ranskasta  koilliseen Sveitsiin, Saksaan ja Itävaltaan. Näiden seutujen asutuissa osissa lumivyöryjen vuoksi kuolee joka vuosi keskimäärin 200 ihmistä; näistä keskimäärin 26 Sveitsissä.

Perun Andeilla on sattunut kaksi poikkeuksellisen tuhoisaa lumivyöryä. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1962, jolloin 6768 metrin korkuisen Huascaránin 50 metriä paksusta jäähuipusta irtosi noin kilometrin pituinen jäälohkare. Tuo neljä miljoonaa tonnia painava järkäle oli neljä kertaa suurempi kuin New Yorkin Empire State Building! Jää- ja lumimassa vyöryi 18 kilometriä 15 minuutissa ja hautasi alleen seitsemän kylää. Vyöryvä massa, joka oli 13 metrin paksuinen, peitti lähes kahden kilometrin levyisen alueen ja nielaisi 3000–4000 ihmistä. Vuonna 1970 samalla vuorella sattui vastaava onnettomuus. Tällä kertaa maanjäristys ravisti paikoiltaan vuoren pohjoishuipun jääpeitteen. Itse vuori romahti kasaan. Tuhansia tonneja lunta, kiviä ja jäätä liikkui 300 kilometrin tuntivauhdilla kapean solan läpi raastaen mukaansa suuria kivenjärkäleitä ja taloja. Arviolta 25000 ihmistä kuoli. Miten vuoristoseuduilla asuvia ihmisiä voidaan suojella tällaisilta traagisilta tapahtumilta?

Voidaanko lumivyöryjä estää?

Joitakin lumivyöryjä voidaan estää, toisia ei. Säänvaihtelujen aiheuttamat vyöryt eivät ole estettävissä; ne ovat yhtä normaaleja kuin räystäästä valuva vesi. Ne ovat luonnollinen seuraus vuodenaikojen vaihtelusta. Seuduilla, joilla lumivyöryjä sattuu, viranomaiset kuitenkin kieltävät talojen pystyttämisen vaaravyöhykkeelle ja suojelevat liikenneväyliä rakentamalla syvä- tai pintatunneleita. Sen sijaan ajattelemattomien ihmisten, kuten uhkarohkeiden, varoituksista ja kielloista piittaamattomien hiihtäjien, aiheuttamat lumivyöryt olisivat estettävissä.

Sveitsissä aikaisemmat kokemukset ovat saaneet viranomaiset ryhtymään varotoimiin. Vuonna 1931 perustettiin tutkimuskomitea, ja vuonna 1936 ensimmäinen rohkeiden asiantuntijoiden joukko aloitti tieteellisen tutkimuksen Davosin kaupungin yläpuolella sijaitsevalla Weissfluhjochin alueella 2690 metrin korkeudessa. Vuonna 1942 perustettiin Sveitsin liittovaltion lumen- ja lumivyöryjentutkimuslaitos. Eri puolilla vuoristoseutuja aloitti toimintansa useita muitakin nykyaikaisia havaintoasemia. Näiden keskusten ansiosta sään muutokset voidaan ennustaa, ja lisäksi ne tiedottavat säännöllisesti lumivyöryille alttiiden rinteiden tilanteesta.

Odottamattomat säänvaihtelut ovat silti mahdollisia, eikä lumivyöryjen vaaraa voida kokonaan eliminoida. Siksi jokaisen vaaravyöhykkeellä asuvan tai talvella vuoristoon lomaa tai viikonloppua viettämään tulleen täytyy tuntea vastuunsa olla aiheuttamatta lumivyöryjä. Kiinnostavaa kyllä Ranskassa tehdyt kokeet ovat osoittaneet, etteivät lumivyöryjä aiheuta lentokoneiden synnyttämät ääniaallot eivätkä ihmisten äänet, kuten aiemmin on luultu.

Viranomaisten varotoimet

Pian sen jälkeen kun ihmiset alkoivat asuttaa vuoristoseutuja, he tajusivat lumivyöryjen aiheuttamat vaarat. Jottei lumi olisi haudannut alleen heidän kotejaan, he istuttivat niiden yläpuolelle rinteisiin metsiä, joita ei saanut hakata eikä harventaa. Tästä turvatoimesta oli monesti apua, ja sen vuoksi paikalliset viranomaiset pitävät edelleen huolta näistä metsistä. Ne ovat paras luonnollinen suoja lumivyöryjä vastaan. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että tällaisen  metsän on oltava tiheä: hehtaarilla täytyy kasvaa useita satoja erilaisia sekä nuoria että vanhoja puita.

Viime aikoina on tehty betoniin kiinni valettuja teräsesteitä. Niitä pystytetään lumen lohkeamisvyöhykkeille ensimmäisten suojaavien puiden yläpuolelle. Niistä voidaan tehdä jopa neljän metrin korkuisia, mutta sellaisten rakentaminen joka rinteeseen olisi liian kallista. Lisäksi rinteiden juurelle kasataan kivistä ja irtomaasta valtavia röykkiöitä, jotta lumivyöryt eivät tempaisisi rakennuksia perustuksiltaan. Nämä röykkiöt voivat kääntää lumivyöryjen suunnan ja estää niitä syöksymästä laaksojen kyliin ja koteihin. Lumivyöryjen etenemistä estetään myös V:n muotoon rakennetuilla maavalleilla, jotka ovat kahden metrin paksuisia ja viisi metriä korkeita. V:n kärki osoittaa rinnettä kohti, niin että se voi jakaa lumivyöryn kahtia ja pakottaa sen kääntämään suuntaansa. V:n sakarat tehdään 90–120 metrin pituisiksi, ja ne voivat suojella kokonaisia kaupunkeja. Paras – ja myös kallein – tapa estää lumivyöryjä tuhoamasta laaksojen tärkeitä teitä tai rautateitä on rakentaa niiden suojaksi tunneli puusta, teräksestä tai betonista.

Lumivyöryjä voidaan estää myös hajottamalla suuret lumimassat. Esimerkiksi Kanadan armeija kiertelee joka talvi vartioimassa eri kaupunkeja ja ampuu lumeen räjähteitä. Näin lumimassa hajotetaan, ennen kuin se alkaa vyöryä ja peittää alleen maata halkovan valtaväylän, Trans-Canada Highwayn. Tätä menetelmää käytetään jossain määrin myös Sveitsissä, missä lumivyöryjen estämiseksi räjähteitä ammutaan tai pudotetaan epävakaille rinteille helikoptereista, jotta lumi saadaan liikkeelle.

Lumivyörystä pelastuminen

Hiihtäjien ja vuorikiipeilijöiden on viisasta odottaa, kunnes rinteiden turvallisuus saadaan testattua. Älä koskaan jätä varoituksia huomiotta! Muista, että kaikkein kokeneinkin hiihtäjä voi hautautua lumeen. Jos lumivyöry yllättää, älä joudu paniikkiin! Asiantuntijat neuvovat liikkumaan ikään kuin uisi meressä. Näin voi pysytellä lähellä vyöryn pintaa. Voit myös työntää toisen käden niin korkealle pään yläpuolelle kuin mahdollista. Siten pelastajat voivat löytää sinut. Peitä suu ja nenä toisella kädelläsi. Tilastojen mukaan vain puolet lumivyöryjen uhreista selviää elossa oltuaan hautautuneena yli puoli tuntia. Nykyään jotkut hiihtäjät pitävät mukanaan merkinantolaitteita, kuten paristokäyttöisiä lähettimiä. ”Valkoinen kuolema” on aina läsnä vuoristossa, joten on välttämätöntä ryhtyä ripeisiin toimiin lumivyöryn uhreiksi joutuneiden pelastamiseksi.

Satojen vuosien ajan augustinolaismunkit kasvattivat Sveitsin Alpeilla kuuluisia bernhardinkoiria. Niillä oli voimaa ja kestävyyttä liikkua syvässä hangessa ja sietää viimaa ja pakkasta. Niillä oli hyvä suuntavaisto, ja ne vaistosivat äänet ja liikkeet, jotka ihmisiltä jäivät huomaamatta. Niinpä ne pelastivat satoja ihmisiä, vaikka niiden kaulahihnassa ei pelastusretkillä ollutkaan konjakkinassakkaa, joka niillä on varsin monissa kuvissa. Nykyään pelastuskoirina ovat useimmiten saksanpaimenkoirat, mutta muitakin rotuja koulutetaan samantyyppisiin tehtäviin. Tehokkaita ovat myös elektroniset laitteet, tai hengen voivat pelastaa pelastustyöntekijöiden suorittamat huolelliset etsinnät. Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja koulutetuille koirille.

Se ”mikä lentää ilman siipiä, lyö ilman käsiä ja näkee ilman silmiä”, on siis luonnonilmiö, jolla on mahtavat voimat. ”Valkoiset lohikäärmeet” ansaitsevat kunnioituksemme.

[Huomioteksti s. 19]

Jos lumivyöry yllättää, liiku ikään kuin yrittäisit uida meressä

[Kuva s. 18]

Pelastustyössä käytettävillä bernhardinkoirilla on konjakkinassakka kaulassaan vain kuvissa

[Kuvan lähdemerkintä s. 17]

AP Photo/Matt Hage