Sota joka muutti elämäni

KERTONUT MICHAEL MOLINA

Marylandissa Yhdysvalloissa ilmestyvä armeijan sanomalehti ”Tester” kertoi, että Vietnamin tasavalta oli myöntänyt kersantti Molinalle ansioristin. Lehdessä sanottiin myös, että myöhemmin Molina palkittiin kultaisella tähdellä – II luokan ansiomitalilla – hänen eräässä toisessa ankarassa taistelussa osoittamansa rohkeuden ja sinnikkyyden vuoksi. Kesäkuun 6. päivänä 1968 Molina ansaitsi toisen kultaisen tähden, koska hän esti Vietkongin sissejä saamasta haltuunsa erästä tärkeää etuvartioasemaa.

OLIN mukana kaikkiaan 284 taistelulennolla, ja minulle myönnettiin 29 kunniamerkkiä. Nykyään toimin kristittynä Jumalan palvelijana erilaisessa sodassa, josta Raamattu sanoo: ”Meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia.” (2. Korinttilaisille 10:4.) Minäpä kerron, mikä sai aikaan tämän elämänmuutoksen.

Chicagossa Yhdysvaltojen pohjoisosassa tuulee yleensä aina voimakkaasti Michiganjärveltä. Päivänä jona synnyin, 1. helmikuuta 1947, oli paitsi tuulista myös hyytävän kylmää. Koska isäni oli vain vähän aikaisemmin palvellut toisessa maailmansodassa, kaksi sotilaslääkäriä oli auttamassa äitiä minun saattamisessani maailmaan. Ollessani kymmenvuotias muutimme Los Angelesiin Kaliforniaan, missä isoveljeni, sisareni ja minut lähetettiin katoliseen kouluun.

Poikavuosinani pelasin baseballia ja jalkapalloa kaduilla ja tyhjillä tonteilla mutta leikin myös sotilasta kotitekoisilla puukivääreillä ja -konepistooleilla. 1960-lukua, jolloin aloitin lukion, leimasivat radikaali ajattelu ja muuttuvat asenteet. Tuon ajan tapahtumia olivat yhteiskunnan ja politiikan johtohahmojen salamurhat – esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin ampuminen vuonna 1963 – samoin kuin vastalausemarssit, Amerikan lipun polttamiset ja väkivaltaiset mielenosoitukset. Koulussa minä ja useimmat toverini pelkäsimme kutsuntoja.

Pian sen jälkeen kun pääsin lukiosta vuonna 1966, minut kutsuttiin lääkärintarkastukseen, jonka läpäisin. Mutta sen sijaan että minut olisi kutsuttu armeijaan, liityin itse laivastoon. Koska olin kiinnostunut helikoptereista, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi laivaston uuteen taisteluhelikopterilaivueeseen. Pian peruskoulutuksen jälkeen marraskuussa 1967 olin Vietnamin pääkaupungissa Saigonissa.

 Ensimmäiset sotakokemukset

Vähän ajan kuluttua minut lähetettiin pienelle kiitoradalle, jossa oli neljä Huey-helikopteria. Jotkut osastomme 30 miehestä nukkuivat kiitoradan varressa, ja toiset meistä oli majoitettu erääseen kaksikerroksiseen rakennukseen noin 15 kilometrin päähän. Ensimmäisenä yönä heräsin äkisti siihen, että luodit silpoivat rakennusta. Pyörähdin kenttävuoteelta ja jäin muutamaksi sekunniksi makaamaan maahan. Kuullessani ampumista yläpuolelta lähdin kohti portaita ja kiipesin katolle, missä joku antoi minulle kiväärin. Taistelimme loppuyön paljain jaloin ja alusvaatteisillamme.

Kolme päivää jatkuneen kovan taistelun jälkeen – piiritettyinä ja täysin eristettyinä – meiltä loppuivat ruoka ja vesi sekä lähes kaikki ammukset. Komentava upseeri antoi käskyn, että heti aamun sarastaessa meidän olisi juostava kiitoradalle. Meidän oli juostava pienen kaupungin läpi, joka oli liekeissä, ja kuulimme laukauksia, myös konetuliaseiden äänen. Kaikkialla lojui ruumiita.

Lopulta pääsimme kiitoradalle, missä tilanne ei ollut juuri parempi. Kaivoimme kiitoradan ympärille poteroita ja yritimme puolustaa asemiamme. Vietkong tunkeutui kiitoradan alueelle monta kertaa ja valtasi sen. Moni sai surmansa, myös komentava upseeri. Pysyttelin poterossani monta viikkoa, vaihtamatta vaatteita tai käymättä suihkussa. Sitten helikopteri vei meidät eräälle toiselle vartioasemalle.

Noiden ensimmäisten päivien taistelujen aikana päätin, että minusta tulisi ampuja taisteluhelikopteriin. Minua valmennettiin muutama päivä, ja sitten minusta tuli helikopterin miehistön jäsen. Taistelulennot kuuluivat ohjelmaan, ja toisinaan olin mukana kolmella tai neljällä lennolla päivässä.

Sodan vaikutus

Tappaminen järkytti minua. Muistin, että samaan aikaan kotona osoitettiin mieltä sotaa vastaan. Emmekö taistelleetkin vapauden puolesta ja saattaneet henkemme vaaraan siksi, että toisten elämästä tulisi parempaa? Mutta oliko meillä tosiaan oikeus käydä tätä sotaa? Kuka siitä hyötyisi? Vietnamilaisetko? He olivat joutuneet kestämään sotaa jo monta vuotta ennen kuin me tulimme. Nyt nähtiin vain lisää kuolemaa ja kärsimystä.

Olin nuori enkä ymmärtänyt sodan taustalla vaikuttavaa politiikkaa, eikä minulla ollut edes aikaa sen ajattelemiseen. Tiesin vain, että minun oli oltava mukana lennoilla tekemässä työtäni, koska siihen minut oli koulutettu. Merisotilaiden oli tapana sanoa, että heidät oli koulutettu taistelemaan, ei ajattelemaan. Lupasin kuitenkin itselleni, että jos jäisin henkiin, yrittäisin tosissani saada selville, miksi tätä sotaa käytiin.

Sota altisti minut jollekin muullekin sellaiselle, mitä en ollut valmis hallitsemaan: huumeille. Keskenkasvuisena olin polttanut tupakkaa,  juonut olutta ja viskiä viikonloppuisin ja juhlinut, mutten ollut koskaan käyttänyt huumeita. Vietnamissa tapahtui muutos. Jotkut toverini yllyttivät minua kokeilemaan huumeita. ”Huomenna saat kuitenkin kuulan kalloosi”, he sanoivat. Niinpä aina silloin tällöin annoin periksi.

Taistelussa ei kuitenkaan pidä käyttää hallusinaatioita aiheuttavia huumeita, ja vannoin, etten koskaan ottaisi niitä ennen taistelutehtävää. Mutta kiinnostus huumeisiin seurasi minua kotiin, ja niinpä niistä tuli osa elämääni.

Takaisin kotiin

Palasin Vietnamista kotiin Kaliforniaan lokakuussa 1970. Elämänkatsomukseni oli muuttunut täysin. Olin liittynyt armeijaan ajaakseni rauhan asiaa, mutta nyt minusta tuntui, että minua oli vain käytetty hyväksi. Olin palatessani katkera ja täynnä vihaa. Tunsin itseni epäonnistuneeksi enkä ollut enää mitenkään isänmaallinen.

Päiväni kuluivat siihen, että korjailin moottoripyörää vanhempieni autotallissa samalla kun polttelin marihuanaa ja otin muitakin huumeita. Pohtiessani elämääni ja sitä, mitä Vietnamissa oli tapahtunut, masennuin entisestään. Omatunto alkoi vaivata minua. Haluni tutkia Vietnamin sotaan johtaneita syitä kasvoi.

Valtio tuki taloudellisesti veteraanien koulutusta, joten ilmoittauduin collegeen ja myöhemmin lähdin opiskelemaan Kalifornian valtionyliopistoon Los Angelesiin. Ystävystyin siellä sekä niiden kanssa, jotka olivat osoittaneet mieltään Vietnamin sotaa vastaan, että niiden kanssa, jotka olivat olleet sotimassa. Kävimme pitkiä keskusteluja sodasta ja maailman olosuhteista. Meillä kellään ei ollut tyydyttäviä vastauksia; olimme kaikki aika lailla ymmällämme.

Yritän auttaa ja saada apua

Monilla meistä oli tunneperäisiä ja psyykkisiä ongelmia. Halusin yrittää tehdä jotain tilanteen hyväksi. Niinpä opiskelin pääaineenani psykopatologia. Koska olin ollut mukana sotimassa ja tappamassa, päätin hyvittää tekoni työlläni, ja siksi ryhdyin työskentelemään sairaaloissa henkisesti häiriintyneiden parissa.

Huumeita oli vapaasti saatavana kaikkialla yliopiston kampuksella, ja aloin tajuta, että ne olivat syynä moniin ongelmiin. Halusin edistyä opinnoissani ja auttaa niitä sairaalassa olevia, joilla oli psyykkisiä vaikeuksia. Lopetin sen tähden kokonaan huumeidenkäytön ja omistin elämäni ja energiani opiskeluun ja työhön. Mutta terapeuttina näin, että psyykkisesti sairaiden potilaitteni edistyminen oli vain rajallista.

Koska olin äärimmäisen masentunut vallitsevan tilanteen ja piinaavan omantuntoni vuoksi, ryhdyin etsimään helpotusta ahdistukseeni. Aloin rukoilla ja käydä kirkossa. Katolisen kirkon messussa en oppinut oikeastaan mitään, joten rupesin käymään kirkossa öisin. Menin sisään, sytytin kynttilän ja rukoilin kuvien edessä. Yhdessä kuvassa Jeesus roikkui ristillä, toisessa Marialla oli tikari sydämessään, ja lisäksi oli muita niin sanottujen pyhimysten kuvia.

Kirkko alkoi tuntua kylmältä ja kammottavalta paikalta. Vaikuttiko siellä tosiaan Jumalan henki? Tarvitsin vastauksia ja rohkaisua. Olin nähnyt tarpeeksi kärsimystä. Niinpä eräänä yönä lähdin kirkosta ja menin puistoon rukoilemaan. Katsoin tähtiä, ja luultavasti ensimmäisen kerran elämässäni yritin vilpittömästi puhua Luojalleni.

Opin Raamatun totuuden

Eräänä viikonloppuna pakenin sairaalatyön stressiä vanhan ystäväni Garyn luo. Yhtenä päivänä istuskelimme olohuoneessa katsomassa televisiota. Uutisissa kerrottiin yrityksistä syyttää presidentti Nixonia virkavirheestä. Juttelimme kaikilla elämänaloilla esiintyvästä korruptiosta, ja sanoin, että olin tuntenut itseni petetyksi Vietnamin sodan suhteen.

Ystäväni vaimo Alva sattui kuulemaan keskustelumme ja tuli pois keittiöstä. Hän sanoi, että tapahtumat, joista puhuimme, täyttivät Raamatun ennustuksia. ”Mitä tekemistä presidentin ongelmilla voi olla Raamatun  ennustusten kanssa?” kysyin. Alva selitti, että kaikkien korruptoituneiden hallitusten tilalle tulee pian Kristuksen Jeesuksen käsissä oleva Jumalan valtakunta ja että ihmiset elävät ikuisesti rauhassa maan päällä, joka muutetaan paratiisiksi (Daniel 2:44; Ilmestys 21:3, 4). Alva puhui Isä meidän -rukouksesta, jossa pyydetään, että Jumalan valtakunta tulisi ja Jumalan tahto tapahtuisi myös maan päällä niin kuin taivaassa (Matteus 6:9, 10).

Ymmärsin, että tarvitaan tosiaankin Jumalan ohjausta, jotta saataisiin parempi hallitus ja maan päälle voisi tulla tosi rauha (Saarnaaja 8:9; Jeremia 10:23). Kuullessani mahdollisuudesta elää ikuisesti muistin lukeneeni, että atomit, joista kehomme koostuu, korvautuvat suhteellisen lyhyessä ajassa. Vaikka jotkin Alvan mainitsemat asiat kuulostivatkin utopistisilta, uteliaisuuteni heräsi. Halusin hyvittää aiheuttamani monet vahingot ja auttaa lievittämään toisten kärsimystä. Alva ehdotti, että menisin valtakunnansalille, missä voisin oppia lisää.

Bill Akina toimi seurakunnassa kokoaikaisena sananpalvelijana. Hän oli ollut toisen maailmansodan aikana laivastossa, joten minusta tuntui, että hän ymmärsi minua. Ennen kaikkea hän tunsi Raamatun, ja sen avulla hän ja hänen vaimonsa vastasivat moniin kysymyksiini. Edistyessäni tutkistelussa Billin kanssa aloin nähdä, että vaikka halusinkin vilpittömästi auttaa sairaalan potilaita, saatoin tuoda heille vain väliaikaista helpotusta. Toisaalta ihmisten auttaminen hankkimaan Raamatun täsmällistä tuntemusta merkitsisi heille ikuista elämää, jos heillä olisi uskoa ja he eläisivät sopusoinnussa tuon tiedon kanssa (Johannes 17:3).

Tutkimme Billin kanssa Raamattua kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään avulla. Minut kastettiin Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi heinäkuussa 1974. Puoli vuotta myöhemmin minusta tuli tienraivaaja, joiksi Jehovan todistajat sanovat kokoaikaisia evankelistojaan. Olin lopettanut opiskelun yliopistossa enkä ollut enää töissä sairaalassa. Elätin itseni siivoamalla öisin pankkeja (1. Tessalonikalaisille 4:11). Ystäväni ja sukulaiseni uskoivat minun tulleen hulluksi.

Toimittuani tienraivaajana Kaliforniassa vuoden päivät aloin pohtia, miten minua voitaisiin käyttää Jehovan palveluksessa vielä enemmän. Päätin asettaa tavoitteekseni lähetyspalveluksen ulkomaisella alueella. Palveltuani muutaman vuoden tienraivaajana sain kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka toimi tuolloin Brooklynissa New Yorkissa. Kävin tuon koulun 66. kurssin, jonka päättäjäiset pidettiin 11. maaliskuuta 1979 Long Island Cityssä New Yorkissa.

Työmääräykset muuttuvat

Minut määrättiin Keski-Amerikkaan Guatemalaan, missä palvelin lähetystyöntekijänä noin vuoden. Sitten minut kutsuttiin työskentelemään pieneen painoon Jehovan todistajien haaratoimistoon, joka sijaitsi pääkaupungissa Guatemalassa. Vuonna 1981 menin naimisiin Lupitan, paikallisen tienraivaajan, kanssa, ja hänet kutsuttiin palvelemaan kanssani haaratoimistossa. Vuonna 1996 aloimme saada kaikki julkaisumme Meksikon haaratoimistosta, joten painotyö lakkautettiin Guatemalassa.

Pikku tyttäremme Stephanie syntyi vuonna 1984, mutta saatoin yhä jatkaa palvelusta haaratoimistossa. Työskentelin siellä vielä senkin jälkeen kun poikamme Mitchell syntyi vuonna 1987. Ei ole ollut helppoa asua haaratoimiston ulkopuolella ja lähteä joka päivä kotoa noin kymmenen kilometrin päähän työhön. Mutta on ollut suurenmoista saada palvella tässä työssä, ja perheeni on aina tukenut minua suuresti.

 Lupita ja Stephanie toimivat nykyään tienraivaajina, ja Mitchell on kastettu sananpalvelija. Hän päättää opintonsa ammattikoulussa tänä vuonna, ja hänen tavoitteenaan on kokoaikainen palvelus. Tiedän, ettei meillä ole näitä erikoistehtäviä omien kykyjemme takia vaan Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta. Hän on rakastava Jumala, ja hän käyttää jokaista, joka osoittaa alttiutta ja etsii hänen ohjaustaan.

Toisinaan meiltä kysytään, miten me pystymme perheenä keskittymään niin paljon palvelukseen ja samalla elättämään itsemme. Teemme ansiotyötä loma-aikoina. Sen lisäksi olemme aina yrittäneet pitää ”silmän yksinkertaisena” aineellisen suhteen, turvautua Jehovan apuun, luottaa häneen ja etsiä jatkuvasti ohjausta häneltä (Matteus 6:25–34; Sananlaskut 3:5).

Aseen kantaminen antoi minulle voiman tunteen, joten ymmärrän, että minun on jatkuvasti ponnisteltava nöyryyden kehittämisessä. Saatanan asiainjärjestelmä opetti minut vihaamaan ja tappamaan, olemaan epäluuloinen ja aggressiivinen ja valmis puolustautumaan. Jehova on silti osoittanut minua kohtaan armoa ja rakkaudellista huomaavaisuutta, mistä olen hyvin kiitollinen. Nykyään en enää halua opetella sotaa vaan haluan jatkaa rakkauden ja säälin osoittamista kaikkia kohtaan (Matteus 5:43–45; Jesaja 2:4).

Muutosten tekeminen ei ole ollut minulle helppoa, mutta olen oppinut elämään rauhanomaisemmin. Jumalan avulla olen myös voinut selvitä sotakokemusten aiheuttamista painajaisista. Odotan todella innokkaasti aikaa, jolloin sodat lakkaavat (Psalmit 46:9). Nyt olen kiitollinen siitä, että saan toimia elämää pelastavassa työssä ja auttaa ihmisiä tuntemaan suuren Elämänantajamme, Jehova Jumalan.

[Kuvat s. 12]

Toimin ampujana taisteluhelikopterissa

[Kuva s. 14]

Bill Akinan ja hänen vaimonsa Eloisen kanssa vuonna 1978

[Kuva s. 15]

Töissä painossa Guatemalan haaratoimistossa vuonna 1982

[Kuva s. 15]

Saarnaamassa vaimoni kanssa

[Kuva s. 15]

Lupitan, Mitchellin ja Stephanien kanssa nykyään