Päättäväinen vammaisuudesta huolimatta

Kertonut Kouamé N’Guessan

Työnsimme toverini kanssa polkupyörän kovalla työllä taas yhden mäen laelle. Oli marraskuu 2002, ja Norsunluurannikolla riehui sisällissota. Autiolla tiellä vaani monia vaaroja. Etäällä häämötti jo seuraava sotilaiden tarkastuspiste. Miksi olin lähtenyt näin vaaralliselle matkalle tänä levottomana ajankohtana?

KUN synnyin vuonna 1978, minulla oli asteittain paheneva sairaus. Minulla oli huono kuulo ja jaloissa särkyä, joka vei niistä voiman. Kun kasvoin vähän vanhemmaksi, perheeni sanoi ylenkatseellisesti, että minulla oli jalat tyhjän panttina ja korvat täynnä roskaa. Aikuiset halveksivat minua, ja lapset haukkuivat raajarikoksi.

Aloitin koulunkäynnin kahdeksanvuotiaana ja jouduin heti luokkatoverien ja opettajien silmätikuksi. Monesti toivoin, että maa olisi auennut allani ja nielaissut minut. Kun ihmiset huomasivat, miten peloissani olin, he tekivät minusta pilaa. Poistuin kotoa vain silloin kun menin kouluun.

Mietin usein, miksi olin saanut tämän sairauden. Äidin mukaan joku oli loitsinut minut. Silloin tällöin näin toisia samalla tavalla vammautuneita ja mietin, olivatko hekin joutuneet noituuden kohteeksi.

Vuonna 1992 aloin kärsiä äärimmäisen voimakkaista kivuista kyynärpäissä. Kun tuska hellitti, en saanut käsivarsiani suoriksi. Kahden vuoden kuluttua vasemmasta silmästäni meni näkö. Vanhempani käyttivät minua joillakin ”parantajilla”, mutta turhaan. Terveyteni heikkeni niin, että jouduin lopettamaan koulunkäynnin.

Etsin vastauksia

Eräs uskova luokkatoveri pyysi minua mukaansa kirkkoon. Minut oli kasvatettu animistiksi *, mutta kävin silti vuoden verran jumalanpalveluksissa. En oppinut niissä oikeastaan mitään Raamatusta, joten aloin miettiä, oliko järjestäytyneestä uskonnosta mitään hyötyä.

Jotkin kirkon opetukset pelottivat minua, erityisesti oppi helvetistä. En pitänyt itseäni niin pahana, että olisin ansainnut ikuisen piinan, mutta toisaalta en uskonut olevani niin hyväkään, että olisin päässyt iäksi taivaan autuuteen. Kun en saanut kysymyksiini tyydyttäviä vastauksia, mielenkiintoni uskontoa kohtaan hiipui.

Seuraavana vuonna minut kutsuttiin erääseen ihmeparannustapahtumaan Norsunluurannikon pääkaupunkiin Abidjaniin, joka sijaitsi noin 150 kilometrin päässä pienestä kotikaupungistani Vavouasta.  Ennen lähtöä sanoin kirkon vastuuhenkilöille, ettei minulla ollut rahaa pääsymaksua tai ruokaa varten. He antoivat ymmärtää, että minusta pidettäisiin Abidjanissa huolta, mutta toisin kävi. Ympärilläni oli siellä 40000–50000 hengen valtava väkijoukko, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi ja masentuneeksi. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota.

Palasin Vavouaan yhtä huonossa kunnossa kuin ennen, mutta nyt minulta oli lisäksi riisuttu kaikki harhakuvitelmat. Kirkon paikalliset johtajat sanoivat, ettei Jumala ollut parantanut minua, koska en uskonut tarpeeksi. Katkaisin kaikki yhteydet uskontoon.

Vihdoinkin hengellistä lohtua

Vuonna 1996 kotonamme kävi Jehovan todistaja. En ollut koskaan puhunut todistajien kanssa, mutta nyt kuuntelin salaa isoveljeni ja todistajan käymää vilkasta keskustelua. Veljeni ei ollut kiinnostunut, mutta minä olin. Joka sana, jonka todistaja lausui, meni suoraan sydämeeni.

Todistaja selitti, että ihmisten syntisyys oli seurausta ensimmäisen ihmisen tottelemattomuudesta. Tuo kapina johti siihen, että kaikista ihmisistä tuli epätäydellisiä ja kuolevaisia. Jeesus antoi kuitenkin elämänsä lunnaiksi, jotta voimme saada synnit anteeksi ja meillä on mahdollisuus elää ikuisesti. (Roomalaisille 3:23; 5:12, 17–19.) Todistaja näytti vielä Raamatusta, että pian Jehova Jumala muuttaa Valtakuntansa välityksellä maapallon paratiisiksi ja pyyhkii pois syntisyyden ja kaikki sen ahdistavat seuraukset (Jesaja 33:24; Daniel 2:44; Ilmestys 21:3, 4).

Raamatun opetusten johdonmukaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Sovimme tuon todistajan, Robertin, kanssa, että hän alkaisi tutkia kanssani Raamattua kaksi kertaa viikossa. Muutamassa kuukaudessa Raamatun tuntemukseni kasvoi niin paljon, että saatoin lähteä todistajien rinnalla ovelta-ovelle-työhön. Se oli minulle haaste, sillä minun piti voittaa pelko, jota tunsin sosiaalista kanssakäymistä kohtaan.

Hankaluuksia

Perheeni ei ollut iloinen siitä, että tutkin Raamattua. Isoveljeni kiusasi minua tupakoimalla makuuhuoneessani iltaisin. Aamulla herätessäni minulla oli päänsärkyä ja huono olo. Vaikeuksia aiheutti myös ruoka. Isä oli innokas metsämies, ja hänen saaliinsa muodosti ruokavaliomme perustan. Selitin hänelle, että Raamattu kieltää syömästä sellaisen eläimen lihaa, josta ei ole vuodatettu verta (Apostolien teot 15:28, 29). Hän ei kuitenkaan suostunut laskemaan eläimistä verta pois. Äiti pani joskus pelkkää riisiä sivuun minua varten, mutta sain harvoin syödä kylläkseni.

Vavouan valtakunnansali sijaitsi kaupungin toisella laidalla, mutta en koskaan antanut matkan tai huonon sään estää minua käymästä kokouksissa. Minut kastettiin syyskuussa 1997 ”Usko Jumalan sanaan” -piirikonventissa Norsunluurannikolla. Sittemmin aloin käyttää enemmän aikaa kristillisessä sananpalveluksessa, niin että saatoin palvella tienraivaajana, joksi kokoaikaisia evankelistoja kutsutaan Jehovan todistajien keskuudessa.

Uusia vastoinkäymisiä

Poliittiset levottomuudet kärjistyivät sisällissodaksi syyskuussa 2002. Hallituksen joukot olivat jo muutaman viikon kuluttua lähestymässä Vavouaa. Jotkut pelkäsivät henkensä puolesta, ja he lähtivät pakoon. Näin teki myös suurin osa Jehovan todistajista. Viiden päivän kuluttua sotilaat valtasivat kaupungin ja kaikki sosiaalinen toiminta kiellettiin. Silloin enemmistö asukkaista ja loput todistajat jättivät kaupungin.

Koska julkisia liikennevälineitä ei ollut, heillä oli edessään monen kilometrin kävelymatka  lähikaupunkeihin. Minä en pystynyt kävelemään pitkiä matkoja, joten jäin Vavouaan ainoana todistajana. Jatkoin saarnaamista ja pidin seurakunnan kokoukset, joihin tuli muutamia paikallisia.

Yritys päästä konventtiin

Daloan kaupungissa oli määrä pitää Jehovan todistajien erikoiskonventtipäivä marraskuussa. Kerroin Jehovalle rukouksessa, että halusin päästä sinne. Eräs todistaja, joka oli hiljattain lähtenyt Vavouasta, palasi yllättäen. Kysyin, voisiko hän viedä minut polkupyörällään konventtikaupunkiin 50 kilometrin päähän. Hän suostui mielellään, vaikka hänellä itselläänkin oli vakavia fyysisiä rajoituksia.

Maassa vallitsi jännittynyt ilmapiiri, joten ajankohta ei ollut paras mahdollinen tällaiselle matkalle. Liikenne Vavouan ja Daloan välillä oli kielletty. Tuntemattomaan kulkijaan saatettiin suhtautua epäluuloisesti, ja hän saattoi joutua jommankumman taistelevan osapuolen maalitauluksi. Kaikesta huolimatta lähdimme Vavouasta lauantaiaamuna 9. marraskuuta 2002 polkemaan kohti Daloaa, kuten johdannossa kuvailin.

Pian edessämme oli ensimmäinen monista tarkastuspisteistä. Meidät tutkittiin perusteellisesti, ja sitten saimme luvan jatkaa eteenpäin. Matka oli pitkä ja uuvuttava. Ylämäet me kävelimme ja alamäet laskimme pyörällä.

Myöhemmin eräs toinen pyöräilijä tarjosi meille apua. Istuuduin hänen pyöränsä tavaratelineelle. Tuon avuliaan muukalaisen polkiessa minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin kertoa hänelle Jumalan valtakunnasta. Selitin, että Jumalan hallitus on taivaassa ja että se tuo pian pysyvän rauhan maan päälle. Hän oli hämmästynyt kuulemastaan ja pommitti minua kysymyksillä. Daloassa hän osti meille ruokaa ja lupasi tulla konventtiin seuraavana aamuna.

Saavuimme Daloaan iltamyöhällä väsyneinä mutta onnellisina siitä, että olimme päässeet perille. Yhdeksän tuntia kestänyt matka oli ollut vaikea. Eräs paikallinen todistajaperhe otti meidät lämpimästi vastaan ja ehdotti, että jäisimme heille, kunnes poliittinen tilanne rauhoittuisi hiukan. Konventti jouduttiin valitettavasti peruuttamaan levottomuuksien vuoksi. Matkani ei kuitenkaan ollut turha, sillä se toi minulle uusia mahdollisuuksia palvella toisia kristittyjä Daloassa.

Päättäväisyys on tuonut siunauksia

Toimin nykyään avustavana palvelijana ja vakituisena tienraivaajana Daloan seurakunnan yhteydessä. Lisäksi autan Daloassa sijaitsevan Jehovan todistajien konventtisalin huoltotöissä. Elatuksen hankin myymällä itse tekemiäni puuperhosia koriste-esineiksi ja maalaamalla kilpiä.

Poistuin kotoa vuosien ajan vain mennäkseni kouluun, mutta sittemmin olen taittanut pitkiä matkoja etsiessäni ihmisiä, jotka janoavat totuutta siitä, miksi on sairauksia ja kärsimystä. Samalla kun odotan aikaa, jolloin Jumalan valtakunta poistaa kaikenlaiset fyysiset vaivat, haluan kertoa Norsunluurannikon ihmisille lohduttavaa hyvää uutista Jumalan tarkoituksista.

[Alaviite]

[Kuva s. 13]

Matkalla Daloaan konventtiin

[Kuva s. 13]

Daloan konventtisalin huoltotöissä

[Kuva s. 13]

Elätän itseni myymällä itse tekemiäni puuperhosia