Sain kahdesti 25 vuoden pakkotyötuomion

KERTONUT EFREM PLATON

Vuoden 1951 lopulla sain toistamiseen 25 vuoden työleirituomion. Tällä kertaa minut passitettiin pahamaineiselle neuvostoleirille, joka sijaitsi pohjoisen napapiirin takana Vorkutassa. Aion nyt kertoa, miten päädyin sinne ja miten nipin napin säästyin väkivaltaiselta kuolemalta.

SYNNYIN 16. heinäkuuta 1920 köyhään perheeseen, joka asui Bessarabiassa nykyisen Moldovan tasavaltaan kuuluvalla alueella. Isä kuoli hieman ennen syntymääni, ja äiti kuoli ollessani neljän vanha. Meitä jäi kaikkiaan kuusi orpolasta. Olen kiitollinen vanhemmille sisaruksilleni, jotka ottivat asiakseen huolehtia meistä nuoremmista.

Tunsin nuorena suurta kiinnostusta uskonnollisiin asioihin ja olin mukana paikallisen ortodoksisen kirkon toiminnassa. Aikanaan kuitenkin petyin kirkkoon, varsinkin sen pappeihin, sillä he antoivat siunauksensa kansojen sotaponnisteluille toisessa maailmansodassa, joka alkoi syyskuussa 1939.

Sota Romanian ja Neuvostoliiton välillä puhkesi alkuvuodesta 1940, ja Bessarabia joutui keskelle taistelun tiimellystä. Romanian silloinen hallitsija sotilasdiktaattori Ion Antonescu valtasi jälleen Bessarabian. Viranomaiset panivat alulle eräänlaisen sotapalvelusta edeltävän valmennuksen, joka oli tarkoitettu 20 vuotta täyttäneille miehille. Minä olin yksi kutsutuista. Valmennus tapahtui Boroşenissa, lähellä kylää, jossa asuimme vaimoni Olgan kanssa.

Opin Raamatun totuuden

Valmennusaikanani huomasin kerran lounastauolla, miten ryhmä miehiä jutteli vilkkaasti keskenään. Sain pian kuulla heidän olevan Jehovan todistajia. Lyhyt juttutuokio heidän kanssaan johti moniin uusiin keskusteluihin. Aikaa myöten tajusin suureksi ilokseni, että olin löytänyt Raamatun totuuden, josta kerroin edelleen Olgalle ja hänen vanhemmilleen.

Keskustelu, joka alun perin herätti kiinnostukseni tuolla lounastauolla, koski puolueettomuutta. Todistajat tulivat silloin siihen tulokseen, että heidän pitäisi omaksua tässä asiassa selvä kanta. Niinpä he päättivät, että he osallistuisivat kutsuntoihin mutta kieltäytyisivät tekemästä uskollisuudenvalaa, joka vaadittiin armeijaan meneviltä.

Kerroin Olgalle ja hänen vanhemmilleen, että minäkin aioin kieltäytyä vannomasta valaa, ja he tukivat päätöstäni. Kutsuntojen aika koitti 24. tammikuuta 1943, joten tuli myös aika antaa uskollisuudenvala. Kahdeksan meistä kutsutuista astui pappien eteen, jotka värväsivät miehiä sotapalvelukseen. Valan vannomisen sijasta kerroimme heille, ettemme voisi osallistua sotaan, sillä olimme puolueettomia.

Meidät pidätettiin ja vietiin Boroşenin poliisiasemalle. Siellä meitä hakattiin niin ankarasti, ettei vaimoni ollut tuntea minua sen jäljiltä. Sitten meidät siirrettiin maan huomattavimpaan  kaupunkiin Chişinăuhun (entinen Kišinjov), missä joutuisimme sotaoikeuteen.

Meidän oli käveltävä noin 140 kilometriä, ja matkaan kului kolme viikkoa, sillä sää oli purevan kylmä. Meidät kahdeksan oli kahlittu toisiimme, ja mukanamme kulki aseistautuneita sotilaita, jotka eivät antaneet meille sen enempää syötävää kuin juotavaakaan. Aina kun pysähdyimme seuraavalle poliisiasemalle, meitä hakattiin. Pysähdyksiä oli kaikkiaan 13! Selvisimme kuitenkin hengissä, sillä paikalliset asukkaat antoivat meille ruokaa ja juomaa poliisiasemilla, joilla vietimme yöt. Tajusimme, että heidän huomaavaisuutensa meitä kohtaan oli osoitus Jumalan huolenpidosta.

Kestävänä vastoinkäymisistä huolimatta

Ollessamme pidätettyinä Chişinăussa odottamassa sotaoikeuteen joutumista meitä kohdeltiin jälleen julmasti. Viranomaiset yrittivät heikentää uskoamme kertomalla meille, että jotkut todistajat Zăicanin kylästä Pohjois-Moldovasta olivat kieltäneet uskonsa ja päässeet siksi palaamaan kotiinsa. Myöhemmin kuulimme, että heidät oli lähetetty kotiin vain odottamaan oikeudenkäyntiä. Lisäksi eräs poliisi kertoi lukeneensa lehdestä, että Ukrainan sotaoikeus oli tuominnut 80 todistajaa kuolemaan.

Jotkut joukostamme lannistuivat ajatellessaan, etteivät he enää koskaan näkisi lapsiaan. Meille luvattiin, että jos kieltäisimme uskomme, pääsisimme vapaiksi. Meidät kaikki lähetettiin viikoksi kotiin perheidemme luo miettimään tulevaisuuttamme. Sittemmin vain kolme meistä pysyi päätöksessään säilyttää puolueettomuutensa.

Helmikuun 20. päivänä 1943 minut vietiin jälleen Boroşeniin sille samalle poliisiasemalle, jossa minua oli piesty niin ankarasti. Siellä olivat kaksi muuta todistajaveljeä, jotka olivat pitäytyneet kannassaan. Jälleennäkemisemme oli riemukas! Myöhemmin meidät vietiin hevoskärryillä Bălţiin. Matkalla sairastuin pahasti, mikä osoittautui lopulta siunaukseksi, sillä loppumatkamme Chişinăuhun taittui linja-auton kyydissä.

Perillä odottavat vartijat tunnistivat meidät kolme niiksi, jotka eivät olleet suostuneet tinkimään puolueettomuudestaan. Heti alkajaisiksi meitä jälleen kerran piestiin. Kuukauden kuluttua meidät tuomittiin 25 vuodeksi pakkotyöleirille Romaniaan.

Kaste pommin tekemässä kuopassa

Aikanaan meidät lähetettiin Romaniassa sijaitsevaan Cugiriin, missä teimme metsänhakkuutöitä. Jos saavutimme tietyn tavoitteen, saimme hiukan ylimääräistä ruokaa. Kymmenen todistajan ryhmämme oli työteliäs, joten söimme paremmin kuin vankilassa ollessamme.

Vuonna 1944 yhdysvaltalaisjoukot alkoivat pommittaa leirimme lähistöllä sijaitsevaa aluetta. Eräänä päivänä yksi pommi teki suuren kuopan pienen joen lähituntumaan. Kuoppa alkoi täyttyä vedellä, ja ennen pitkää paikalla oli iso allas. Syyskuussa 1944 minut kastettiin tuossa altaassa vertauskuvaksi Jehova Jumalalle vihkiytymisestäni, joka oli tapahtunut yli puolitoista vuotta aiemmin.

Vihdoinkin vapaa!

Muutaman viikon kuluttua venäläisarmeija vapautti alueella satoja todistajavankeja, ja me saatoimme palata kotiin. Näin ensimmäistä kertaa poikani Vasilen, joka oli syntynyt vuonna 1943 ollessani työleirillä.

Kun toinen maailmansota päättyi Euroopassa toukokuussa 1945, Bessarabia oli osa Neuvostoliittoa ja nimeltään Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta. Viranomaiset eivät ryhtyneet toimiin kristillistä toimintaamme vastaan saman tien. He panivat kuitenkin merkille, ettemme äänestäneet, ja sitä pidettiin neuvostovaltiossa erittäin vakavana rikoksena.

Vuonna 1946 syntyi toinen poikamme Pavel, ja 1947 saimme tyttären, Marian. Perheemme eli hyvin onnellisena yhdessä. Kuitenkin vain pari vuotta myöhemmin meitä kohtasi murhenäytelmä, kun pikku Maria yllättäen sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin 5. heinäkuuta 1949. Murheemme eivät kuitenkaan päättyneet tähän.

 Karkotus Siperiaan

Marian hautaamisesta ei ollut kulunut montaakaan tuntia, kun kolme sotilasta tuli aamuhämärissä herättämään meidät. He ilmoittivat, että meidät karkotettaisiin ”neuvostovastaisen käytöksemme” vuoksi. Saimme ottaa mukaan jonkin verran ruokaa ja vaatteita, ja 6. heinäkuuta 1949 meitä lähdettiin viemään neljäntuhannen kilometrin päähän Kurganiin Siperiaan Kazakstanin pohjoispuolelle.

Matka kesti 18 päivää. Meitä kuljetettiin eläinvaunuissa kuin karjaa. Saimme ruokaa vain kahdesti matkan aikana. Olimme ruoan suhteen erittäin säästäväisiä, niin että sitä riitti koko matkaksi. Kaikki vaunussamme olevat olivat Jehovan todistajia. Pysyimme päivittäin hengellisesti aktiivisina käymällä monia raamatullisia keskusteluja. Arvokkain omaisuutemme oli yksi mukanamme oleva Raamattu.

Viimein saavuimme Kurganiin. Huomasimme, että vaikka asuimme työleirillä, saimme jonkin verran liikkumisvapautta. Työskentelin sepän pajassa ja saatoin kertoa Raamattuun perustuvasta toivostani työtovereilleni. Kaksi vuotta myöhemmin, 27. syyskuuta 1951, minut pidätettiin ja vietiin jälleen oikeuteen. Syyttäjä toi kuultavaksi 18 ihmistä, jotka sanoivat minun ennustaneen, että valtiomme tuhoutuisi. Todellisuudessa olin osoittanut Danielin 2:44:n profetian avulla, että Jumalan valtakunta tulee korvaamaan kaikki ihmisten hallintojärjestelmät.

Lisäksi viranomaiset olivat tutkineet asuintilamme ja löytäneet Vartiotorni-lehden, joka oli lähetetty meille salaa Moldaviasta. Tavallisesti he löysivät vain käsin kirjoitettuja jäljennöksiä tai muulla tavoin tehtyjä kopioita, jotka oli valmistettu paikallisesti. Tuo nimenomainen lehti oli kuitenkin tullut Neuvostoliiton ulkopuolelta. Siksi sain toisen 25 vuoden pakkotyötuomion. Tällä kertaa minut passitettiin työhön Vorkutan hiilikaivoksille, pahamaineiselle pakkotyöleirille, joka sijaitsi Uralvuorten pohjoispäässä pohjoisen napapiirin yläpuolella.

Vältän kuoleman Vorkutassa

Vorkuta oli suunnaton vankilakompleksi, joka muodostui 60 pakkotyöleiristä. Yksistään meidän leirissämme oli yli 6000 työntekijää. Pureva kylmyys, epäinhimilliset elinolot ja hiilen louhinta maan alla vaativat monien hengen. Lähes päivittäin tuli lisää haudattavia ruumiita. Terveyteni heikkeni rajusti enkä kyennyt enää kovaan ruumiilliseen työhön. Sain sen vuoksi niin sanottua kevyttä työtä: lapioin hiiliä kuljetusvaunuihin.

Olot Vorkutassa olivat niin kurjat, että kaivostyöläiset järjestivät lakon, josta kehkeytyi lopulta täysimittainen kapina. Työläiset valitsivat jopa oman johtokunnan ja muodostivat noin 150 miehen joukon, joka taistelisi alueelle mahdollisesti tulevia sotilaita vastaan. Minua ja lähes kolmeakymmentä muuta todistajaa pyydettiin liittymään heidän ”armeijaansa”, mutta me kieltäydyimme.

Kapina jatkui kaksi viikkoa, kunnes aseistautuneet joukot saapuivat ja ampuivat kaikki kapinaan osallistuneet. Saimme tietää, että kapinalliset olivat suunnitelleet meidän hirttämistämme työpajaan! Onneksi heidän suunnitelmansa epäonnistui. Kun otetaan huomioon neuvostoliittolaisten järjestelmälliset yritykset murtaa uskomme, lienee helppo ymmärtää, miksi annoimme selviytymisestämme kunnian suurelle Jumalallemme Jehovalle.

 Täysi hyöty lisääntyneestä vapaudesta

Tilanteemme parani, kun Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Pääsin Vorkutasta vuonna 1955 ja sain palata perheeni luo, joka asui yhä metsäleirillä Kurganissa. Todistimme edelleen paikallisille asukkaille suurenmoisesta toivostamme.

Vuonna 1961 haaveilimme pääsevämme saarnaamaan uudelle alueelle. Niinpä laadimme kirjeen maan johtajalle Nikita Hruštševille ja pyysimme lupaa muuttaa, koska Kurganissa ei ollut kouluja lapsille – mikä oli aivan totta. Meidän sallittiin asettua pieneen Makušinon kaupunkiin, missä niin ikään oli työleiri. Saimme suurta iloa voidessamme auttaa neljää suurta perhettä tulemaan Jehovan vihkiytyneiksi palvelijoiksi.

Viimein vuonna 1965 pääsin leiriltä vapaaksi. Emme saaneet vielä palata Moldaviaan, mutta saatoimme muuttaa muualle Neuvostoliiton rajojen sisällä. Seuraavana vuonna menimme Kazakstanissa sijaitsevaan Kustanaihin (Qostanay), missä oli jo kaksi Jehovan todistajien seurakuntaa. Alueella annettiin perusteellinen todistus, joten kolme vuotta myöhemmin muutimme Tširtšikiin Uzbekistaniin. Poikamme Vasile ja Pavel olivat tuolloin jo naimisissa. Niinpä keskityimme vielä kotona olevien lastemme, 10-vuotiaan Dumitrun ja 7-vuotiaan Ljuban, hengelliseen kasvuun.

Asuimme Uzbekistanissa kymmenen vuotta, ja sinä aikana meillä oli mahdollisuus auttaa muitakin tuntemaan Jehova. Vuonna 1979 muutimme yli 1600 kilometrin päähän länteen Krasnodarin kaupunkiin Etelä-Venäjälle lähelle Mustaamerta. Toimimme siellä Olgan kanssa kaksi vuotta kokoaikaisessa palveluksessa tienraivaajina ja saimme auttaa muitakin totuuteen.

Takaisin Moldaviaan

Kesällä 1989, peräti 40 vuotta karkottamisemme jälkeen, päätimme viimein palata kotiin Moldaviaan. Aloitimme tienraivauksen heti uudelleen ja jatkoimme sitä vuoteen 1993. Saimme auttaa yli 30:tä ihmistä tulemaan aktiivisiksi Jehovan todistajiksi. Sydämeni on tulvillaan iloa, kun ajattelen, miten runsaasti Jehova on siunannut perhettämme! Surukseni rakas vaimoni kuoli toukokuussa 2004.

Saan kuitenkin lohtua siitä, että kaikki neljä lastamme samoin kuin 14 lastenlastamme ja 18 lastenlastenlastamme ovat aktiivisia Jehovan palvelijoita. Vaikka elämämme on ollut kovaa, on hienoa tietää, että Jehova auttoi meitä pysymään uskollisina hänelle koettelemuksissamme!

Ikääntyminen on tuonut mukanaan terveysongelmia enkä voi enää tehdä palveluksessa yhtä paljon kuin aiemmin. Teen kuitenkin parhaani. Olen oppinut, että kohtaammepa elämässä millaisia haasteita tahansa, Jehova antaa aina sitä voimaa ja rohkaisua, jota kulloinkin tarvitsemme. *

[Alaviite]

[Kuva s. 14, 15]

Jehovan todistajia Vorkutan pakkotyöleirillä

[Kuva s. 15]

Olgan kanssa vuonna 2002