Käynti proteesipajassa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA UUDESTA-SEELANNISTA

MINULLA oli kaksi syytä sopia käynnistä Wellingtonissa Uudessa-Seelannissa sijaitsevassa proteesipajassa. Ensinnäkin tekojalkani kaipasi pientä korjaamista. Toiseksi minua kiinnosti päästä näkemään, mitä kaikkea raajaproteesien valmistukseen sisältyy.

Proteesimestarini suostui mielellään näyttämään minulle paikkoja. Kierros oli hyvin antoisa, ja sen jälkeen tunsin entistä suurempaa arvostusta protetiikan piirissä työskentelevien taitoja ja asiaan paneutumista kohtaan.

Proteesilla tarkoitetaan tekojäsentä, joka korvaa puuttuvan ruumiinjäsenen tai sen osan. Protetiikka puolestaan on proteeseja käsittelevä tieteenhaara, proteesioppi. Henkilöä, joka suunnittelee ja valmistaa proteeseja sekä ohjaa niiden käytössä, kutsutaan apuvälineteknikoksi tai proteesimestariksi.

Raajaproteesin valmistus

Enemmistö pajan asiakkaista tarvitsee alaraajaproteesia. Sellaisen valmistaminen alkaa siitä, että potilaan parantuneen tyngän ympärille kiedotaan siteistä tuppi, joka kovetetaan. Näin saadaan muotti, jonka avulla tyngästä voidaan tehdä tarkka kipsijäljennös. Tämän kipsimallin perusteella valmistetaan holkki, johon tekoraaja aikanaan kiinnitetään. Näin alkaa prosessi, jonka tuloksena menetetyn jalan tilalle saadaan täysin toimiva jalka. Uudempi ja tehokkaampi keino mitata tynkä on käyttää CAD/CAM-tekniikkaa, minkä jälkeen tyngästä valmistetaan tarkka jäljennös koneellisesti.

Seurattuani jonkin aikaa näytteitä pajalla käytettävistä teknisistä menetelmistä sain nähtäväkseni ulkomailta tuotuja tehdasvalmisteisia proteesinosia. Minuun teki vaikutuksen muun muassa hydraulinen polvinivel. Se oli kiinnitetty termoplastiseen holkkiin, joka voidaan lämpimänä muovata potilaalle sopivaksi. Nähtävillä oli laajoja kuvaluetteloja tällaisten osien valmistajilta eri puolilta maailmaa.

Valmistuksen loppuvaiheessa holkki, polvi, iho ja jalkaterä viimeistellään yhteensopiviksi, jotta proteesilla voisi kävellä mahdollisimman luontevasti.  Lopuksi proteesin ”luut” peitetään vaahtopinnoitteella. Tämän kosmeettisen loppusilauksen ansiosta proteesi näyttää mahdollisimman pitkälle samalta kuin jäljellä oleva terve jalka.

Kun proteesi tuntuu potilaasta kohtuullisen mukavalta, hänelle järjestetään pajalla tapaaminen vierailevan ortopedin kanssa, joka tekee viimeisen tarkistuksen, niin että tekoraaja olisi mahdollisimman hyvä käytössä.

Lapsipotilaat ja urheilijat

Kierroksen aikana huomioni kiintyi erääseen pikkutyttöön. Hän esitteli meille tynkäänsä ja raajaproteesiaan täysin estottomasti. Myöhemmin näin hänen hyppelevän ympäriinsä huolettomana kuin taivaan lintu.

Minua kiinnosti kovasti kuulla lapsista, jotka menettävät raajan. Proteesimestarini näytti minulle pikkuista kättä ja selitti, että tällaisia proteeseja sovitetaan jopa kuusikuukautisille lapsille. Näin lapsi voi harjoitella käden käyttöä tulevaa käsiproteesia silmällä pitäen. Muuten hän alkaisi turvautua vain toiseen käteensä ja hänen olisi myöhemmin vaikea oppia käyttämään molempia käsiä.

Sain tietää, että vähän aikaa sitten eräs eurooppalainen valmistaja lähetti kontillisen proteesinosia Sydneyn paralympialaisiin. Kilpailijat saivat ne käyttöönsä ilmaiseksi, ja paikalla oli proteesimestareita muun muassa Uudesta-Seelannista auttamassa heitä kisojen aikana.

Jotkin noista osista oli kehitetty erityisesti urheilijoita varten. Minulle näytettiin jalkaterä-nilkkayhdistelmää, joka materiaalinsa ansiosta liikkuu yhtä joustavasti kuin luonnollinen jalka.

Uusia kehitysvaiheita

Miltä protetiikan tulevaisuus näyttää? Proteesimestarini kertoi minulle tietokoneella ohjattavasta jalkaproteesista, jollainen on ainakin yhdellä potilaalla Uudessa-Seelannissa. Se reagoi paineeseen, joka kohdistuu sen sisään rakennettuihin antureihin. Kävely onnistuu sillä luontevasti.

Joissakin maissa pätevät ortopedit ovat kokeilleet niin sanottua osseointegraatiota. Siinä tynkään kiinnitetään amputaation jälkeen erikoisruuvi, johon proteesi voidaan ruuvata kiinni. Tässä menetelmässä ei tarvita kipsimalleja eikä holkkeja.

Parhaillaan tutkitaan myös mahdollisuutta liittää reseptoreita hermosyihin, niin että potilas voisi ohjata proteesia pelkällä ajatuksella. Yhdysvalloissa ja eräissä muissa maissa on tehty jonkin verran kädensiirtoleikkauksia, mutta tämä on melko kiistanalainen menetelmä, sillä potilaiden täytyy käyttää hylkimistä ehkäiseviä lääkkeitä loppuelämänsä.

Yläraajaproteeseissa hyödynnetään nykyään niin sanottua myoelektroniikkaa. Siinä elektrodit poimivat impulsseja lihaksista, joita tynkään usein jää jäljelle. Impulssit vahvistetaan pariston avulla, ja niillä ohjataan  proteesin sähköosia. Uusinta tekniikkaa edustaa menetelmä, jossa käsiproteesi säädetään tietokoneen avulla yksilöllisesti käyttäjälle sopivaksi.

Raajaproteesitekniikan edistysaskeleet ovat todella vaikuttavia, ja kysyin oppaaltani, miten hän vertaisi proteesien toimintaa luonnollisten raajojen toimintaan. Hän sanoi tietysti heti, että alkuperäinen on ilman muuta parempi. Mieleeni tulivat sanat, jotka psalmista sanoi rukouksessa Luojalleen: ”Minä kiitän sinua siksi, että minut on tehty pelottavan ihmeellisesti.” (Psalmit 139:14.)

[Kaavio/Kuvat s. 23]

(Ks. painettu julkaisu)

[Kuvat]

Myoelektronisten käsiproteesien nopeutta ja tarttumalujuutta ohjataan lihasten signaalien avulla

[Lähdemerkintä]

Kädet: © Otto Bock HealthCare

[Kuvat]

Tämä huipputekninen polvi mukautuu kävelyliikkeeseen sen sisällä olevien mikrosirujen ja magneettikenttien avulla

[Lähdemerkintä]

Polvi: Ossur

[Kuva]

Poikkileikkauksessa näkyy jalan vaahtopinnoite ja nilkan rakenne

[Lähdemerkintä]

© Otto Bock HealthCare

[Lähdemerkintä]

© 1997 Visual Language

[Kuva s. 21]

Jalkaproteesin säätämistä

[Kuva s. 22]

Proteesin sovitus

[Kuva s. 23]

Pienten amputaatiopotilaiden harjoittamiseen tarkoitettu käsiproteesi

[Kuva s. 23]

Vuoden 2004 paralympialaisten sadan metrin kultamitalisti juoksi matkan 10,97 sekunnissa hiilikuitujalalla

[Lähdemerkintä]

Ossur/Photographer: David Biene

[Kuvan lähdemerkintä s. 21]

© Otto Bock HealthCare