Keitä olivat puritaanit?

PLYMOUTHISSA Pohjois-Amerikan rannikolla seisoo suuri graniittikivi, johon on kaiverrettu vuosiluku 1620. Tämän Plymouth Rockin uskotaan yleisesti olevan lähellä paikkaa, jossa ryhmä eurooppalaisia nousi maihin lähes 400 vuotta sitten. Heidät tunnetaan nimellä puritaanit tai pyhiinvaeltajat.

Monet ovat kuulleet tarinoita vieraanvaraisista puritaaneista, jotka kutsuivat intiaaniystävänsä sadonkorjuujuhlaan. Keitä puritaanit oikeastaan olivat, ja miksi he muuttivat Pohjois-Amerikkaan? Saadaksemme vastauksia meidän täytyy palata Englannin kuninkaan Henrik VIII:n aikaan.

Uskonnollista kuohuntaa Englannissa

Vajaat sata vuotta ennen kuin puritaanit lähtivät matkalleen, Englanti oli roomalaiskatolinen maa ja kuningas Henrik VIII:ta kutsuttiin paavin myöntämällä arvonimellä defensor fidei eli ”uskon puolustaja”. Kuninkaan ja kirkon välit alkoivat kuitenkin säröillä, kun paavi Klemens VII kieltäytyi mitätöimästä Henrikin avioliittoa Katariina Aragonialaisen kanssa, joka oli ensimmäinen kuninkaan kuudesta puolisosta.

Henrikin painiskellessa perheongelmiensa kanssa protestanttinen uskonpuhdistus kuohutti roomalaiskatolista kirkkoa suuressa osassa Eurooppaa. Aluksi Henrik piti uskonpuhdistajat poissa Englannista, koska hän ei halunnut menettää kirkon antamaa arvovaltaansa, mutta sitten hän muutti mielensä. Kun katolinen kirkko kerran ei suostunut mitätöimään Henrikin avioliittoa, hän mitätöisi kirkon. Vuonna 1534 hän irrotti maansa katolilaiset paavin vallasta ja julistutti itsensä Englannin kirkon päämieheksi. Pian hän ryhtyi sulkemaan luostareita ja myymään niiden suurta omaisuutta. Kun Henrik kuoli vuonna 1547, Englannista oli tulossa protestanttinen maa.

Henrikin pojan Edvard VI:n aikana välirikko Rooman kanssa pysyi ennallaan. Edvardin kuoltua vuonna 1553 valtaistuimelle nousi Henrikin ja Katariina Aragonialaisen roomalaiskatolinen tytär Maria, joka yritti saada maan jälleen paaville kuuliaiseksi. Maria karkotti  maasta monia protestantteja ja poltatti yli 300 ihmistä roviolla, mikä toi hänelle lisänimen Verinen. Hän ei kuitenkaan pystynyt pidättämään muutosten tuulia. Maria kuoli vuonna 1558, ja hänen seuraajansa ja sisarpuolensa Elisabet I piti huolen siitä, ettei paavilla olisi enää mitään sanottavaa Englannin uskonnollisessa elämässä.

Joistakin protestanteista kuitenkin tuntui, ettei pelkkä ero Rooman kirkosta riittänyt vaan että roomalaiskatolisuudesta oli päästävä eroon sen viimeisiä rippeitä myöten. He halusivat puhdistaa (engl. purify) kirkon palvonnan, ja siksi heitä alettiin kutsua puritaaneiksi. Jotkut heistä katsoivat, ettei piispoja tarvittu vaan että kunkin seurakunnan piti saada vastata omasta hallinnostaan erillään kansallisesta kirkosta. He saivat nimen separatistit.

Epäsopuiset puritaanit astuivat esiin Elisabetin hallituskaudella. Joidenkin pappien vapaa pukeutuminen kiusasi kuningatarta, ja vuonna 1564 hän käski Canterburyn arkkipiispaa palauttamaan heidät ruotuun. Puritaanit tulkitsivat tämän paluuksi katolisten pappien pukeutumistyyliin ja kieltäytyivät tottelemasta. Riitaa herätti myös piispojen ja arkkipiispojen vanha hierarkia. Elisabet säilytti hierarkian ja vaati, että piispat vannoisivat hänelle uskollisuutta kirkon päänä.

Separatisteista pyhiinvaeltajiksi

Elisabetin jälkeen hallitsijaksi tuli vuonna 1603 Jaakko I, ja hän painosti separatisteja voimakkaasti alistumaan valtaansa. Vuonna 1608 Scroobyn kaupungin separatistiseurakunta pakeni Hollantiin, jossa vallitsi uskonnonvapaus. Ajan myötä hollantilaisten suvaitsevaisuus toisia uskontoja ja löyhää moraalia kohtaan sai kuitenkin separatistit tuntemaan olonsa siellä tukalammaksi kuin Englannissa. He päättivät jättää Euroopan ja muuttaa Pohjois-Amerikkaan. Heidän halukkuutensa matkustaa uskonsa takia kauas kotoa toi heille myöhemmin nimen pyhiinvaeltajat (pyhiinvaeltajaisät).

Puritaanit, joiden joukossa oli monia separatisteja, saivat luvan asettua brittiläiseen Virginian siirtokuntaan, ja syyskuussa 1620 he lähtivät Mayflower-laivalla kohti Pohjois-Amerikkaa. Vietettyään kaksi myrskyistä kuukautta Pohjois-Atlantilla nuo satakunta aikuista ja lasta saapuivat Cape Codiin, joka sijaitsee satoja kilometrejä pohjoiseen Virginiasta. Alkajaisiksi he laativat niin sanotun Mayflowerin sopimuksen, johon he kirjasivat halunsa perustaa siirtokunta ja noudattaa sen lakeja. He asettuivat läheiseen Plymouthiin 21. joulukuuta 1620.

Uusi elämä Uudessa maailmassa

Pakolaiset eivät olleet varautuneet talveen. Seuraavien kuukausien aikana puolet ryhmästä kuoli, mutta keväällä tilanne helpottui. Henkiin jääneet rakensivat parempia taloja ja oppivat intiaaneilta viljelemään paikallisia ravintokasveja. Syksyllä 1621 uudisasukkaat menestyivät jo niin hyvin, että he päättivät kiittää Jumalaa siunauksista. Näin sai alkunsa kiitospäivä, jota nykyään vietetään Yhdysvalloissa ja eräissä muissa maissa. Uudelle mantereelle saapui lisää muuttajia, ja vajaan 15 vuoden kuluttua Plymouthin asukasluku ylitti kahdentuhannen rajan.

Samaan aikaan Englannissa jotkut puritaanit tulivat siihen tulokseen, että separatistien tavoin heidänkin ”Luvattu maansa” sijaitsi Atlantin toisella puolella. Vuonna 1630 heitä saapui ryhmä Plymouthin pohjoispuolelle, jonne he perustivat Massachusettsinlahden siirtokunnan. Vuoteen 1640 tultaessa Uudessa-Englannissa asui noin 20000 englantilaista maahanmuuttajaa. Kun nuo kaksi  siirtokuntaa yhdistyivät vuonna 1691, separatistit sulautuivat muiden puritaanien joukkoon. Bostonista tuli alueen hengellinen keskus, kun puritaanit hallitsivat seudun uskonnollista elämää. Millainen heidän uskontonsa oli?

Puritaanien uskonto

Uuden maailman puritaanit rakensivat aluksi puusta kokoushuoneita, joihin he kokoontuivat sunnuntaiaamuisin. Hyvällä säällä niissä oli siedettävää, mutta talvella hartaustilaisuudet koettelivat tiukimpienkin puritaanien sietokykyä. Kokoushuoneita ei lämmitetty, ja ennen pitkää viluinen seurakunta tärisi kylmästä. Saarnaajat käyttivät usein käsineitä pitääkseen hyytävässä sisäilmassa elehtivät kätensä lämpiminä.

Puritaanien uskonkäsitykset perustuivat ranskalaissyntyisen uskonpuhdistajan Jean Calvinin oppeihin. He uskoivat predestinaatioon eli siihen, että Jumala oli ennalta määrännyt, ketkä pelastuisivat ja ketkä joutuisivat iäksi helvettiin. Tekipä ihminen mitä tahansa, hän ei voinut muuttaa asemaansa Jumalan edessä. Hän ei tiennyt, pääsisikö hän kuoltuaan nauttimaan taivaan leppeästä tuulenvireestä vai palaisiko hän kuin lampunsydän ikuisesti.

Myöhemmin puritaanit alkoivat kuitenkin saarnata katumusta. He varoittivat, että vaikka Jumala oli armollinen, tottelemattomat ihmiset menisivät suoraa päätä helvettiin. Saarnaajat eivät päästäneet helvetin lieskoja hiipumaan vaan lietsoivat niitä pitääkseen ihmiset kurissa ja nuhteessa. Kun saarnaaja Jonathan Edwards puhui kerran 1700-luvulla aiheesta ”Synnintekijät vihaisen Jumalan käsissä”, hän kuvaili kadotusta niin kauhistuttavin sanakääntein, että seurakuntalaiset joutuivat pois tolaltaan ja muiden paimenten oli annettava heille henkistä apua.

Muualta tulleet evankelistat saarnasivat Massachusettsissa oman turvallisuutensa uhalla. Kveekari Mary Dyer karkotettiin kolmesti, mutta aina hän palasi takaisin julistamaan näkemyksiään. Hänet hirtettiin Bostonissa 1. kesäkuuta 1660. Phillip Ratcliffelta puolestaan pääsi nähtävästi unohtumaan, miten innokkaasti puritaanijohtajat käsittelivät vastustajia. Hän puhui hallitusta ja Salemin kaupungin kirkkoa vastaan ja sai siitä hyvästä ruoskaa ja sakkoja. Ja jottei hän vain olisi unohtanut opetusta, häneltä leikattiin korvat ennen kuin hänet päästettiin menemään.  Puritaanien suvaitsemattomuus ajoi ihmisiä pois Massachusettsista ja edisti muiden siirtokuntien kasvua.

Ylimielisyys synnyttää väkivaltaa

Monet puritaanit katsoivat olevansa Jumalan ”valittuja” ja pitivät siksi intiaaneja luvattomina maanvaltaajina, joilla ei ollut mitään ihmisarvoa. Tämä asenne herätti närkästystä, ja jotkut intiaanit alkoivat tehdä hyökkäyksiä heitä vastaan. Puritaanijohtajat reagoivat siihen lieventämällä sapattilakeja, jotta miehet saivat pitää asetta mukana mennessään hartaustilaisuuteen. Vuonna 1675 tapahtui käänne huonompaan.

Kun wampanoag-intiaanien päällikkö Metacomet, joka tunnettiin myös nimellä kuningas Philip, näki kansansa maiden kutistuvan, hän hyökkäsi puritaanien siirtokuntiin polttaen taloja ja surmaten niiden asukkaita. Puritaanit kostivat, ja taistelut jatkuivat kuukausia. Elokuussa 1676 puritaanit saivat Metacometin vangiksi Rhode Islandilla. He katkaisivat häneltä pään ja poistivat ruumiista sisäelimet ennen kuin silpoivat sen neljään osaan. ”Kuningas Philipin sota” loppui, ja Uuden-Englannin alkuperäisasukkaiden itsenäinen elämä päättyi.

1700-luvulla puritaanien palo kanavoitui uuteen kohteeseen. Jotkut saarnaajat arvostelivat Massachusettsissa voimakkaasti Englannin hallintoa ja lietsoivat itsenäistymishaluja. Heidän vallankumouspuheensa olivat sekoitus politiikkaa ja uskontoa.

Puritaanit olivat usein työteliäitä, rohkeita ja uskossaan antaumuksellisia. Jotkut puhuvat vieläkin ”puritaanisesta luonteesta” tai ”puritaanisesta rehellisyydestä”. Vilpittömyys ei kuitenkaan yksinään riitä puhdistamaan ketään vääristä opeista. Politiikka ja uskonto olivat yhdistelmä, jota Jeesus Kristus vältti (Johannes 6:15; 18:36). Lisäksi raakuus on täysin ristiriidassa seuraavan keskeisen totuuden kanssa: ”Joka ei rakasta, ei ole tullut tuntemaan Jumalaa, koska Jumala on rakkaus.” (1. Johanneksen kirje 4:8.)

Opettaako sinun uskontosi helvettiä, predestinaatiota tai muita epäraamatullisia oppeja? Osallistuvatko uskontosi johtajat poliittisiin kampanjoihin? Jos tutkit vilpittömästi Jumalan sanaa Raamattua, voit löytää puhtaan ja saastumattoman palvontatavan, jonka Jumala hyväksyy (Jaakobin kirje 1:27).

[Tekstiruutu/Kuva s. 13]

PURITAANIT JA HELVETTI

Puritaanit saarnasivat helvettioppia, joka on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Raamattu opettaa, että kuolleet ovat tiedottomia eivätkä pysty tuntemaan kipua eivätkä mielihyvää (Saarnaaja 9:5, 10). Tosi Jumalalle ei liioin ole koskaan tullut edes mieleen kiduttaa ihmisiä (Jeremia 19:5; 1. Johanneksen kirje 4:8). Hän kehottaa ihmisiä hartaasti muuttamaan elämäänsä, ja hän kohtelee katuvia väärintekijöitä humaanilla tavalla (Hesekiel 33:11). Puritaanisaarnaajat eivät opettaneet näitä raamatullisia totuuksia vaan kuvasivat Jumalan usein julmaksi ja kostonhaluiseksi. Lisäksi heillä oli sydämetön elämänasenne, johon sisältyi vastustajien hiljentäminen voimakeinoin.

[Kuva s. 10]

Puritaanit saapuvat Pohjois-Amerikkaan vuonna 1620

[Lähdemerkintä]

Harper’s Encyclopædia of United States History

[Kuva s. 12]

Ensimmäinen kiitospäivä vuonna 1621

[Kuva s. 12]

Puritaanien kokoushuone Massachusettsissa

[Kuva s. 12]

Jean Calvin

[Kuva s. 12]

Jonathan Edwards

[Kuva s. 13]

Aseistautunut puritaanipariskunta matkalla kokoushuoneelle

[Kuvan lähdemerkintä s. 11]

Library of Congress, Prints & Photographs Division

[Kuvien lähdemerkinnät s. 12]

Yllä vasemmalla: Snark/Art Resource, NY; yllä oikealla: Harper’s Encyclopædia of United States History; Jean Calvin: Portrait in Paul Henry’s Life of Calvin, from the book The History of Protestantism (Vol. II); Jonathan Edwards: Dictionary of American Portraits/Dover

[Kuvien lähdemerkintä s. 13]

Kuvat: North Wind Picture Archives