”Haluaisin palvella sinua ennen kuin kuolen”

MAMIE FREEN TARINA

LIBERIASSA puhkesi vuonna 1990 sisällissota. Kun taistelut kiihtyivät pääkaupungissa Monroviassa, Mamie, 12-vuotias krahn-heimoon kuuluva tyttö, jäi perheensä kanssa kotitaloonsa loukkuun. ”Naapuritalosta kuului räjähdys”, Mamie kertoo. ”Siihen oli osunut ohjus, ja se syttyi palamaan. Liekit tarttuivat meidänkin taloomme.” Keskellä ankaraa tulitusta hän pakeni kotoaan äitinsä ja tämän nuoremman veljen kanssa.

”Äkkiä tunsin, että minuun osui jotain”, Mamie muistelee.

”Mitä nyt?” äiti kysyi.

”Minuun osui jotain! Se taisi olla luoti”, Mamie vastasi.

Samassa hän vaipui tuskissaan maahan ja rukoili: ”Kuulethan minua, Jumala. Minä varmaan kuolen, mutta haluaisin palvella sinua ennen kuin kuolen.” Sitten hän menetti tajuntansa.

Naapurit luulivat Mamien kuolleen ja halusivat haudata hänet läheiselle rannalle, mutta äiti vaati, että tyttö viedään sairaalaan. Sairaala ei kuitenkaan pystynyt huolehtimaan kaikista niistä haavoittuneista miehistä, naisista ja lapsista, joita sinne virtasi jatkuvasti. Mamien enokin oli haavoittunut, ja hän kuoli vielä samana iltana. Mamie jäi henkiin, mutta hän halvaantui vyötäröstä alaspäin.

Mamiella oli sisäisiä verenvuotoja ja kovia tuskia. Vihdoin neljän kuukauden kuluttua lääkärit ottivat hänestä röntgenkuvia löytääkseen luodin. Se näkyi sydämen ja keuhkojen välissä. Leikkaukseen liittyisi suuria riskejä, joten Mamien äiti vei tytön kansanparantajan luo. ”Hän viilsi ihoani partakoneenterällä”, Mamie muistelee. ”Sitten hän pani suunsa haavalle ja yritti imeä luodin pois. ’Tässä se on’, hän sanoi otettuaan suustaan luodin. Maksoimme hänelle palkkion ja lähdimme pois.”

Mies oli kuitenkin valehdellut. Luoti näkyi uusissakin röntgenkuvissa. Niinpä Mamie ja  hänen äitinsä palasivat parantajan luo, mutta tämä vakuutti, että luodin poisto näkyisi kuvissa vasta yhdeksän kuukauden kuluttua. He palasivat kotiin ja jäivät kärsivällisesti odottamaan. Samalla Mamie söi lääkkeitä lievittääkseen kipujaan. Yhdeksän kuukauden kuluttua otettiin uudet röntgenkuvat. Luoti oli entisellä paikallaan. Kansanparantaja pakeni paikkakunnalta.

Luoti oli nyt ollut Mamien elimistössä puolitoista vuotta. Eräs sukulainen vei hänet parantajalle, joka käytti hoidossa noituutta. Tämä nainen ei kuitenkaan auttanut Mamieta vaan sanoi, että joko Mamie tai hänen äitinsä kuolisi tiettynä päivänä. Mamie oli nyt 13-vuotias. ”Minä vain itkin ja itkin”, hän kertoo. ”Mutta kun määräpäivä koitti, kukaan ei kuollut.”

Mamien setä vei hänet erään kirkonmiehen luo, joka väitti saaneensa näyssä tietää, että tytön halvaantuminen ei johtunut luodista vaan loitsusta. Mies lupasi, että jos Mamie noudattaisi eräitä rituaaleja, hän kävelisi viikon kuluessa. Mamie kertoo: ”Peseydyin monta kertaa merivedellä ja paastosin. Lisäksi kieriskelin maassa aina puoliltaöin – kaiken kaikkiaan ties kuinka monta tuntia. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Kuntoni ei kohentunut.”

Sitten terveydenhuolto alkoi toimia paremmin, ja Mamie pääsi viimein leikkaukseen, jossa luoti poistettiin. Hänellä oli ollut kipuja taukoamatta yli kaksi vuotta. Hän muistelee: ”Leikkauksen jälkeen kivut hellittivät ja minun oli paljon helpompi hengittää. Jäin osittain halvaantuneeksi, mutta pystyn seisomaan kävelytuen avulla.”

Mamie tapaa Jehovan todistajia

Muutama viikko leikkauksen jälkeen Mamien äiti tapasi kaksi Jehovan todistajaa. Hän pyysi heitä käymään luonaan, koska hän tiesi tyttärensä pitävän Raamatun lukemisesta. Mamie halusi heti alkaa tutkia heidän kanssaan Raamattua. Joidenkin kuukausien kuluttua hänen täytyi kuitenkin palata sairaalaan, ja hän menetti yhteyden todistajiin.

Mamien halu oppia tuntemaan Raamattua ei silti sammunut. Siksi hän otti tarjouksen vastaan, kun eräs pappi tarjoutui auttamaan häntä. Eräänä päivänä pyhäkoulussa muuan toinen oppilas kysyi opettajalta, onko Jeesus yhdenvertainen Jumalan kanssa.

”Kyllä on”, vastasi opettaja. ”He ovat yhdenvertaisia mutta eivät aivan.”

”Ovat yhdenvertaisia mutta eivät aivan?” Mamie mietti. ”Eihän siinä ole mitään järkeä. Tässä on nyt jotain pahasti pielessä.” Koska hänestä tuntui, ettei hänelle opetettu Raamatun totuutta, hän lakkasi käymästä tuossa kirkossa.

Vuonna 1996 Monroviassa puhkesi jälleen väkivaltaisuuksia. Mamielta kuoli kaksi sukulaista lisää, ja hänen kotinsa syttyi taas tuleen. Muutaman kuukauden kuluttua kaksi todistajaa tapasi Mamien talosta-taloon-palveluksessa, ja hän alkoi tutkia Raamattua uudelleen. Kun hän oli ensimmäisen kerran kokouksessa, hän huomasi yllätyksekseen, että seurakunnan valvojia myöten kaikki osallistuivat valtakunnansalin siivoukseen. Myöhemmin samana vuonna hän suureksi ilokseen pääsi ”Jumalisen rauhan sanansaattajien”  piirikonventtiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli mukana todistajien suurissa kokoontumisissa.

”Se teki minuun syvän vaikutuksen”, hän sanoo. ”Todistajat rakastivat aidosti toisiaan, vaikka he kuuluivat eri heimoihin. Kaikki toimi hyvin järjestyksellisesti.”

Halu palvella Jumalaa toteutuu

Vuonna 1998 uudet taistelut pakottivat Mamien ja hänen äitinsä pakenemaan naapurimaahan Norsunluurannikolle, missä he elivät eräällä pakolaisleirillä noin kuudentuhannen muun liberialaisen kanssa. Mamie jatkoi Raamatun tutkimista todistajien kanssa ja edistyi nopeasti. Pian hän halusi kertoa uskostaan toisille. Jotta hän pääsisi julkiseen palvelukseen, hänen hengelliset veljensä ja sisarensa työnsivät häntä pyörätuolissa. Näin hän saattoi todistaa monille muille pakolaisille.

Mamie kävi kaikissa kokouksissa, vaikka hänen oli fyysisten rajoitustensa takia vaikea kulkea kuuden kilometrin matka valtakunnansalille. 14. toukokuuta 2000 hän matkusti lähes 200 kilometrin päähän yksipäiväiseen erikoiskonventtiin ja kävi siellä vesikasteella sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkiytynyt Jumalalle (Matteus 28:19, 20). Moni silmä kostui, kun Mamie kannettiin jokeen ja upotettiin hetkeksi veteen. Kun hänet nostettiin ylös, hänen kasvonsa säteilivät.

Mamie asuu nykyään Ghanassa pakolaisleirissä, ja hänellä on tavoitteena aloittaa vakituinen tienraivaus eli kokoaikainen evankelioimistyö. Hänen äitinsäkin on alkanut tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja kertoo oppimastaan toisille. He molemmat odottavat innokkaasti Jumalan sanassa luvattua aikaa, jolloin ”rampa kiipeää kuin jalohirvi ja mykän kieli huutaa ilosta” (Jesaja 35:5–7).

[Kuva s. 22]

Mamien elimistöstä poistettu luoti

[Kuva s. 23]

Mamie kannetaan jokeen kastettavaksi

[Kuva s. 23]

Mamie johtaa raamatuntutkistelua äidilleen Emmalle