Mufloneja etsimässä

Kartat ja kamerat mukanamme, hatut päässä ja tukevat saappaat jalassa nousemme maastoautoon ja lähdemme liikkeelle varhain eräänä kauniina kevätaamuna. Olemme Kyproksessa ja määränpäänämme on Pafosmetsä korkealla Troodosvuoristossa, missä toivomme näkevämme arkoja mufloneja. Mitä ne ovat?

MUFLONIT ovat villilampaita, joiden sukulaisia elää kaikkialla Välimeren seudulla. Meidän uteliaisuutemme on kuitenkin herättänyt Kyproksessa elävä laji, jossa sanotaan yhdistyvän peuran kauneus ja vuohen ketteryys. Saaren asukkaat kutsuvat sitä nimellä agrinó. Sitä tavataan vain syrjäisillä vuoristoseuduilla.

Käännymme pois valtatieltä ja ajamme vuorten juurella oleville kukkuloille ja sitten kauniin laakson läpi. Rinteillä on kyliä, ja laakson reunoilla näkyy hedelmätarhoja. Pian kulku vaikeutuu, ja paikoin automme viistää vaarallisen läheltä jyrkänteiden reunaa. Viimein pääsemme perille metsänhoitoasemalle. Olemme syvällä 60000 hehtaarin laajuisessa Pafosmetsässä, joka kasvaa mäntyjä ja setrejä. Tilaamme kahvit ja juttelemme vihreäpukuisen metsänhoitajan Andreasin kanssa, joka puhuu mufloneista palavan innokkaasti.

Andreas kertoo, että mufloni on Kyproksen suurin luonnonvarainen nisäkäs. Ennen vanhaan näitä villilampaita oli saarella sankoin joukoin. Ne esiintyvät monissa kreikkalais-roomalaisissa mosaiikeissa, ja keskiaikaisissa kirjoituksissa kuvaillaan, miten ylhäisö metsästi niitä Pafosmetsässä.

Johtaessaan meitä aidatulle alueelle Andreas kertoo lisää muflonien historiasta. Saamme tietää, että niiden määrä hupeni hetkessä, kun metsästyksessä alettiin käyttää kiväärejä. Lakeja tarkistettiin vasta vuonna 1938 niiden suojelemiseksi. Metsänhoitajat ja poliisi panivat yhteistyössä salametsästyksen aisoihin. Vuotta myöhemmin metsä rauhoitettiin metsästykseltä. Nämä ja eräät muut muutokset, joita on tehty 1960-luvulta asti, ovat saaneet muflonipopulaation kukoistamaan.

Ensimmäinen havaintomme

Seuraamme Andreasta aidatulle alueelle ja kurkistelemme puiden ja pensaiden lomitse kauemmas. Hän viittaa meitä olemaan hiljaa ja ohjaa meidät vähän matkan päähän rinnettä ylös. Näemme kolme uuhta ja kaksi karitsaa,  jotka laiduntavat aurinkoisella metsäaukiolla. Aikuiset näyttävät olevan noin 90 senttimetriä korkeita, ja niiden turkki on vaaleanruskea lukuun ottamatta vaaleaa vatsaa.

Tähän aikaan vuodesta niiden ravintona käyttämiä luonnonkasveja on runsaasti, ja aikuiset ovat niin uppoutuneita syömiseen, etteivät ne kiinnitä meihin paljon huomiota. Karitsat lopettavat kuitenkin temmeltämisen ja ottavat muutaman varovaisen askeleen meitä kohti. Olemme ihastuksissamme. Mutta kameran napsahdus säikäyttää ne, ja silmänräpäyksessä koko ryhmä häviää metsän siimekseen.

Havainnon innostamina päätämme lähteä myöhemmin syvemmälle metsään jalkaisin, jos vaikka näkisimme mufloneja siellä. Andreas suosittelee aamunkoittoa, jolloin nuo eläimet joskus uskaltautuvat metsän reunaan ruokaa etsimään. Aiomme leiriytyä yöksi laaksoon, ja siksi laakson yllä kohoava vuori vaikuttaa sopivalta paikalta etsiä niitä. Kuulemme, että lämpiminä kuukausina muflonit viihtyvät ylemmillä rinteillä mutta talvella, kun huiput peittyvät lumeen, ne etsivät syömistä alempaa ja uskaltautuvat toisinaan jopa ulos metsän suojista.

Muflonit parittelevat syksyllä. Talvisin ne liikkuvat 10–20 yksilön laumoissa, mutta kun karitsointi alkaa huhti-toukokuussa, laumat hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi, jollaisen näimme aidatulla alueella. Pässit laiduntavat yleensä yksin.

Pässi keskellä metsää!

Varhain seuraavana aamuna ajamme ylös rinteille uudestaan, pysäköimme aukiolle ja jalkaudumme metsään ennen kuin aurinko ehtii nousta liian korkealle. Metsässä on vielä hiljaista, ja puiden ympärillä leijuu usvaa. Pysähdymme kuuntelemaan hiljaisuutta, ja samalla hetkellä näemme sen: komean, voimakkaan pässin. Siltä on talviturkki lähtenyt melkein kokonaan, ja kaulaa peittää tumma karva. Pää ylväästi hieman kallellaan se tuijottaa meitä tummien ripsiensä alta ja nuuhkii ilmaa meidän suuntaamme. Sen paksut, käyrät sarvet ovat varmasti ainakin 40 senttimetriä pitkät! Painoa sillä on ehkä noin 35 kiloa – enemmän kuin edellisenä päivänä näkemillämme uuhilla.

Jähmetymme paikoillemme uskaltamatta tuskin hengittää. Tuo arka eläin näyttää silti vainuavan meidät, sillä se heilauttaa päätään ylös ja alas ja katoaa näkyvistä. Olemme kahdessa päivässä nähneet ja oppineet vaikuttavia asioita. Tunnemme myös entistä suurempaa arvostusta Luojaa kohtaan, joka sanoi: ”Minulle kuuluvat kaikki metsän villieläimet, tuhansien vuorten eläimet.” (Psalmit 50:10.)

[Kuvat s. 24, 25]

Kyproksessa elävä mufloni (takana) ja eurooppalainen mufloni

[Kuvien lähdemerkinnät s. 25]

Yllä oikealla: Oxford Scientific/photolibrary/Niall Benvie; euroopanmufloni: Oxford Scientific/photolibrary