Toivottomuus vaihtui iloksi

KERTONUT VICENTE GONZÁLEZ

Kun naapurit kuulivat, että olin ampunut itseäni neljästi mutta jäänyt henkiin, he alkoivat kutsua minua Supermieheksi. Todellisuudessa olin kaikkea muuta. Haluaisin nyt kertoa, miksi yritin riistää itseltäni hengen.

SYNNYIN vuonna 1951 Guayaquilissa Ecuadorissa. Perheessämme oli yhdeksän lasta, ja asuimme meren äärellä paikassa nimeltä Las Invasiones (Vallatut alueet). Köyhät perheet olivat ”vallanneet” alueen ilman lupaa ja rakentaneet sinne hökkeleitä, joissa oli bambuseinät ja aaltopeltikatto. Ne seisoivat puupaaluilla liejuisella rannalla, jolla kasvoi mangrovepensaikkoa. Sähköä ei ollut. Ruoka tehtiin hiilillä ja juomavesi haettiin kävellen kilometrin päästä.

Sisarukseni lähtivät töihin jo nuorina tuodakseen perheeseen vähän rahaa. Minulta jäi koulu kesken, ja 16-vuotiaana pääsin lähetiksi erääseen tehtaaseen. Aloimme ystävieni kanssa juopotella ja harrastaa moraalittomuutta. Kun omatuntoni kolkutti, kävin ripittäytymässä. ”Poika, olet tehnyt hyvän synnintunnustuksen”, papilla oli tapana lausahtaa ennen kuin lähetti minut pois antamatta minkäänlaista hengellistä apua. Niinpä jatkoin entiseen malliin. Ajan mittaan synnin tekemisen ja tunnustamisen vuorottelussa ei tuntunut olevan enää mitään mieltä, joten lakkasin käymästä kirkossa. Samoihin aikoihin aloin tiedostaa ympärilläni olevia yhteiskunnallisia epäkohtia. Köyhä enemmistö tuli hädin tuskin toimeen, kun taas rikas vähemmistö kylpi ylellisyydessä. Elämä oli järjetöntä. Minusta tuntui, että elin ilman tulevaisuutta ja tarkoitusta.

Eräänä päivänä sain tietää, että neljä sisartani luki Jehovan todistajien julkaisuja. Minäkin aloin lukea niitä. Varsinkin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään vangitsi huomioni. Siinä valotettiin johdonmukaisella tavalla monia Raamatun aiheita. Muistan ajatelleeni, että tässä on totuus. Mutta kuten tulin huomaamaan seuraavien 15 vuoden aikana, totuuden mukaan eläminen oli kokonaan toinen asia.

22-vuotiaana sain töitä pankista. Kerran eräs työtoveri näytti minulle, miten hän ”lainasi” pankilta rahaa salaa ja maksoi sen myöhemmin takaisin. Minäkin aloin ottaa näitä ”lainoja”, kunnes velkaa kertyi niin paljon, etten pystynyt enää salaamaan rikostani. Epätoivon aalto pyyhkäisi ylitseni, kun tajusin, ettei minulla ikinä olisi varaa maksaa velkaani takaisin. Siksi päätin tunnustaa tekoni ja riistää sitten itseltäni hengen eräänlaisena äärimmäisenä katumusharjoituksena.

Kirjoitin pankille kirjeen, ostin pienikaliiperisen pistoolin, menin rannalle syrjäiseen paikkaan ja ammuin kaksi laukausta päähäni ja kaksi rintaani. Sain vakavia vammoja, mutta jäin henkiin. Joku pyöräilijä löysi minut ja toimitti minut kiireesti sairaalaan. Toivuttuani jouduin oikeuteen varkaudesta, ja minut tuomittiin vankilaan. Kun pääsin vapaaksi, rikosrekisterini hävetti ja masensi minua.  Minua alettiin kutsua Supermieheksi, koska olin selviytynyt hengissä neljästä ampumahaavasta.

Muutoksen mahdollisuus

Näihin aikoihin kotiovelleni ilmestyi Jehovan todistajien lähetystyöntekijä Paul Sánchez. Aivan ensimmäiseksi panin merkille hänen leveän hymynsä. Paul oli niin iloinen ja myönteinen ihminen, että otin vastaan hänen tarjouksensa tutkia kanssani Raamattua. Toivoin, että hän voisi auttaa minua löytämään ilon ja elämän tarkoituksen.

Paulin opastuksella sain tietää, että Jumalalla on tarkoitus ihmiskunnan suhteen ja että ne, jotka rakastavat ja tottelevat Häntä, saavat jonain päivänä elää maanpäällisessä paratiisissa (Psalmit 37:29). Opin myös, että epäoikeudenmukaisuus ja köyhyys eivät ole Jumalan aikaansaannosta vaan seurausta ihmiskunnan kapinasta Jumalaa vastaan (5. Mooseksen kirja 32:4, 5). Nämä totuudet toivat elämääni valon. Itseni muuttaminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa kuin Raamatun tutkiminen.

Sain toimistotyötä, johon kuului yrityksen varojen käsittelyä. Taas kerran lankesin kiusaukseen ja aloin varastaa rahaa. Kun en enää kyennyt salaamaan varkauksiani, pakenin toiseen kaupunkiin noin vuodeksi. Yritin päästä pois maasta, mutta se ei onnistunut, joten palasin kotiin.

Paul sai minuun uudestaan yhteyden, ja jatkoimme tutkimista. Tällä kertaa päätin soveltaa Raamatun periaatteita käytäntöön ja ryhtyä palvelemaan Jehovaa. Tämä päämäärä mielessäni kerroin Paulille aiemmasta epärehellisyydestäni, ja hän antoi hyvin suoria neuvoja. Hän näytti minulle Raamatusta muun muassa Efesolaiskirjeen 4:28:n, jossa sanotaan: ”Älköön varastaja enää varastako, vaan tehköön ennemmin kovasti työtä.” Ymmärsin, että minun oli tunnustettava varkaus ja kannettava sen seuraukset.

Samaan aikaan kun mietin tilannettani, aloin työskennellä itsenäisenä taidemaalarina. Eräänä päivänä työhuoneelleni tuli mies, joka näytti olevan kiinnostunut eräästä maalauksesta. Kävi kuitenkin ilmi, että hän oli etsivä ja hänellä oli pidätysmääräys minua varten. Niin minut vietiin taas oikeuteen ja sieltä vankilaan. Paul kävi tapaamassa minua, ja lupasin hänelle, ettei hänen tarvitsisi katua sitä, että hän yritti auttaa minua ymmärtämään Raamattua. Jatkoimme tutkimista vankilassa.

Todistan vilpittömyyteni

Vapaaksi päästyäni päätin palvella Jehovaa koko sydämestäni, ja seuraavien kahden vuoden aikana todistin vilpittömyyteni. Minut kastettiin Jehovan todistajaksi vuonna 1988. Halusin hartaasti hyvittää tuhlaamani ajan ja aloitin siksi kokoaikaisen palveluksen tienraivaajana. Yritin tavoittaa erityisesti jengeissä liikkuvia nuoria.

Eräs jengi sotki usein valtakunnansalimme seiniä graffiteilla. Tunsin jengin jäsenet ja tiesin, missä he asuivat, joten kävin tapaamassa heitä. Selitin heille, mitä tarkoitusta valtakunnansalit palvelevat, ja pyysin heitä ystävällisesti kunnioittamaan kiinteistöämme. Graffiteista ei sen koommin ole ollut riesaa.

Kun myöhemmin salin remontoinnin yhteydessä raaputimme pois vanhoja maaleja, nuori todistaja nimeltä Fernando löysi graffitin, jossa luki La Rana (Sammakko). ”Tämä oli ennen minun nimeni!” hän huudahti. Fernando oli jengiläisenä maalannut rakennukseen lempinimensä, ja nyt hän raaputti sitä pois.

Kun ensi kerran näin Fernandon, hän oli huumeiden vaikutuksen alaisena. Hänen äitinsä oli lähettänyt hänet kahdesti vieroitushoitoon, mutta siitä ei ollut ollut apua. Äiti oli luopunut toivosta, muuttanut muualle ja jättänyt pojan asumaan yksin. Fernando oli myynyt talosta kaiken rahanarvoisen aina ovia, ikkunoita ja kattoa myöten rahoittaakseen huumeidenkäyttönsä. Menin kerran kadulla hänen luokseen, annoin hänelle virvoitusjuoman ja tarjosin hänelle raamatuntutkistelua.  Hän otti tarjouksen vastaan ja osoitti suureksi ilokseni vastakaikua totuudelle. Hän jätti jengin, lopetti huumeidenkäytön ja alkoi käydä kristillisissä kokouksissa. Ei mennyt kauan, kun hän kävi kasteella.

Kun saarnasimme Fernandon kanssa ovelta ovelle, ihmiset tunnistivat meidät usein ja huudahtivat ”Sammakko” tai ”Supermies” ja kyselivät sitten, mitä oikein puuhasimme. Heistä oli käsittämätöntä nähdä kynnyksellään entinen jenginuori ja entinen varas Raamattu kädessä.

Kerran olin todistelemassa eräälle miehelle samalla kun Fernando puhui naapurin kanssa. Mies viittasi Fernandoon päin ja sanoi minulle: ”Näetkö tuon kaverin tuolla? Hän piti kerran pistoolin piippua päätäni vasten.” Vakuutin, että Fernando oli jättänyt vanhat tapansa ja eli nykyisin Raamatun periaatteiden mukaan. Kun Fernando lopetti naapuriovella, kutsuin hänet luokseni ja esittelin hänet miehelle. Mies sanoi: ”Nuorimies, olet tehnyt hienoja muutoksia elämässäsi.”

En edes muista, miten monta kertaa olemme Fernandon kanssa saaneet ihmisiltä samanlaista palautetta. Se on tarjonnut meille mahdollisuuden antaa hyvää todistusta, ja olemme aloittaneet monia raamatuntutkisteluja. Fernando ja minä pidämme molemmat suurena kunniana sitä, että meidät tunnetaan Jehovan todistajina.

Virstanpylväs

Kun vuonna 2001 täytin 50 vuotta, sain yllätyksekseni ja ilokseni kutsun palvelijoiden valmennuskouluun Peruun. Tämä kahdeksanviikkoinen kurssi tarjoaa päteville todistajille syvällistä hengellistä valmennusta palvelukseen.

Kurssilla oli kaikki suurenmoista yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: julkinen puhuminen oli minulle hirvittävä koetus. Monet nuoremmat oppilaat pitivät loistavia puheita ja näyttivät olevan yleisön edessä kuin kotonaan. Mutta kun minä nousin pitämään ensimmäistä puhettani, alemmuudentunne, josta olin kärsinyt lapsesta saakka, nousi taas pintaan. Polvet tutisivat, hikiset kädet tärisivät, ja ääni vapisi. Jehova tuki minua kuitenkin pyhän henkensä ja rakkaudellisten veljien välityksellä. Yksi opettajista otti minut siipiensä suojaan ja auttoi minua varsinaisten tuntien jälkeen valmistamaan puheeni. Ennen kaikkea hän opetti minua luottamaan Jehovaan. Kurssin päättyessä tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni suorastaan nauttivani yleisön edessä puhumisesta.

Luottamukseni joutui todelliseen kokeeseen Jehovan todistajien konventissa Guayaquilissa. Kerroin siellä 25000 kuulijan edessä, miten minusta oli tullut todistaja. Puhuessani liikutuin syvästi siitä, että sain rohkaista niin suurta ihmisjoukkoa, ja ääneni alkoi vapista. Myöhemmin eräs läsnäolija tuli sanomaan minulle: ”Veli González, yleisön joukossa ei ollut yhtään kuivaa silmää, kun kerroit kokemuksesi.” Kaikkein eniten olin toivonut, että kertomukseni kannustaisi niitä, jotka ehkä yrittävät päästä eroon vanhoista tavoistaan.

Nykyään palvelen vanhimpana ja vakituisena tienraivaajana. Minulla on ollut ilo auttaa 16:ta ihmistä Raamatun totuuden täsmälliseen tuntemukseen. Olen onnellinen siitä, että myös vanhempani ja neljä sisaristani ovat vihkiytyneet Jehovalle. Äiti kuoli uskollisena vuonna 2001. En voi kylliksi kiittää Jehovaa siitä, että sain oppia tuntemaan hänet, enkä tiedä parempaa tapaa ilmaista kiitollisuuttani kuin kehottaa toisiakin luomaan häneen läheinen suhde (Jaakobin kirje 4:8).

[Kuva s. 12]

Fernando, ”Sammakko”, entinen jenginuori, jota sain auttaa

[Kuva s. 12]

Paul Sánchez, lähetystyöntekijä, joka tutki kanssani Raamattua

[Kuva s. 13]

Vicente González nykyään