Vielä minä ”kiipeän kuin jalohirvi”

KERTONUT FRANCESCO ABBATEMARCO

Miksi Jumala antoi tämän tapahtua? Miksi juuri minulle? Miten monta kertaa esitinkään nämä kysymykset! En kestänyt ajatusta, että viettäisin koko elämäni pyörätuolissa kykenemättä käyttämään käsiäni ja jalkojani.

ELÄMÄNI oli melkein päättyä jo samana päivänä kun se alkoi vuonna 1962 eräässä pikkukaupungissa Basilicatan maakunnassa Italiassa. Synnytys oli äidille vaikea, ja lääkäri antoi hänelle ruiskeena lääkkeitä, joilla oli vakavia sivuvaikutuksia. Kolmen päivän kuluttua kouristukset vavisuttivat pientä ruumistani. Käteni ja jalkani halvaantuivat, ja äänihuuleni vahingoittuivat.

Kasvaessani aikuiseksi fyysinen tilani herätti minussa valtavaa turhautuneisuutta. Minusta tuli ärtyisä, ja tiuskin usein lähellä oleville ihmisille. Tunsin olevani täysin ulkopuolinen, eikä mikään tuonut elämääni tarkoitusta. Kun olin 25-vuotias, tunne-elämäni oli jo raunioina. En ymmärtänyt, miksi Jumala salli minun kärsiä niin paljon, ja siksi tein päätelmän, joka näytti johdonmukaiselta: Jumalaa ei ole.

Toisenlainen katsomustapa

Eräänä aamupäivänä loppuvuodesta 1987 istuin ulkona pyörätuolissani, kun kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä lähestyi minua. Arvelin, että he halusivat puhua veljelleni, ja sain suurella vaivalla sanotuksi, ettei hän ollut kotona. ”Me haluammekin puhua sinun kanssasi”, he vastasivat. Se oli minulle yllätys, sillä harvaa kiinnosti keskustella kanssani.

”Uskotko Jumalaan?” he kysyivät. Töksäytin vastaukseksi: ”Miten ihmeessä voisin, kun olen tällainen?” Siitä käynnistyi keskustelu, ja sain tietää, että he olivat Jehovan todistajia. He tarjosivat minulle luettavaksi kirjaa Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? *, ja otin sen haluttomasti vastaan. He sanoivat palaavansa. Ajattelin, että hyvä jos eivät palaisi.

Nuo kaksi todistajaa tulivat uudestaan, kuten olivat luvanneet, ja keskustelu jatkui. Muistan, että he lukivat minulle Raamatusta Jesajan 35:5, 6:n: ”Silloin avautuvat sokeiden silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa kiipeää kuin jalohirvi ja mykän kieli huutaa ilosta.” Ne olivat kauniita sanoja mutta kaukana oman elämäni todellisuudesta. En pystynyt edes seisomaan, saati kiipeämään kuin jalohirvi! Suostuin kuitenkin heidän tarjoamaansa raamatuntutkisteluun, vaikken uskonut, että Raamatusta olisi apua ongelmiini. Toivo vammojen paranemisesta joskus tulevaisuudessa tuntui sekin epärealistiselta.

Jonkin ajan kuluttua todistajat kutsuivat minut kokoukseen paikkakunnan valtakunnansaliin. En muista, mistä aiheesta raamatullinen esitelmä oli, mutta koskaan en unohda sitä lämpöä ja rakkautta, jota todistajat ilmaisivat minua kohtaan. He eivät hukuttaneet minua sääliin vaan saivat minut tuntemaan itseni todella tervetulleeksi. Tuona  sunnuntaina tiesin, että minun paikkani oli valtakunnansalilla, ja aloin käydä kokouksissa säännöllisesti.

Kiipeän yli korkean esteen

Jumalan sanan tutkimisella oli hämmästyttävä vaikutus sydämeeni. Aivan kuin mahla olisi alkanut jälleen virrata kuivettuneessa puussa. Sisälläni heräsi tunteita, joiden luulin olleen kuolleita ja kuopattuja. Oli mahtavaa tuntea taas elävänsä! Halusin kertoa muillekin siitä ihmeellisestä toivosta, jonka olin omaksumassa (Matteus 24:14). Mutta miten minusta olisi saarnaamaan? Aloin rukoilla hartaasti tämän asian vuoksi ja pyysin Jehovaa näyttämään minulle tien.

Syyskuussa 1991 seurakuntaamme nimitettiin eräs tienraivaaja (kokoaikainen evankelista). Eräänä päivänä ollessani hänen luonaan kerroin hänelle halustani saarnata. Puheeni oli epäselvää, joten mietimme, voisinko kirjoittaa kirjoituskoneella kirjeitä. Ongelmana olivat halvaantuneet käteni. Testasin tuon tienraivaajan avustuksella monenlaisia menetelmiä. Yritin pitää hampaissani kynää ja lyödä sillä näppäimiä. Sitten kokeilin kypärää, johon oli kiinnitetty tikku, ja liikutin päätäni osuakseni näppäimiin. Mikään ei tuntunut toimivan.

Kun myöhemmin keskustelimme ongelmasta, tienraivaaja sanoi leikillään: ”Sinulla on kiva nenä.” Kokeilin saman tien, osuisinko näppäimiin nenänpäällä, ja huomasin, että se onnistui. Pystyin vihdoin ja viimein kirjoittamaan! Kirjoitusvirheiden korjaaminen tällä tavalla oli kuitenkin melkoista ähellystä, ja tulimme pian siihen tulokseen, että tietokone olisi paljon vaivattomampi. Mutta mistä saisin siihen rahaa? Odotin sopivaa hetkeä ja puhuin sitten asiasta vanhemmilleni. Pian sen jälkeen kirjoitin kirjeitä tietokoneella.

Toiveiden täyttymys

Aluksi kirjoitin ystäville ja sukulaisille, sitten kotikaupunkini ja lähikaupunkien asukkaille. Ei mennyt kauan, kun minulta lähti kirjeitä joka puolelle Italiaa. On vaikea pukea sanoiksi sitä iloa, jota sain jokaisesta vastauskirjeestä. Joulukuussa 1991 minut hyväksyttiin kastamattomaksi hyvän uutisen julistajaksi. Ilmoittauduin myös teokraattiseen palveluskouluun, jota pidetään viikoittain todistajien seurakunnissa. Kun sain tehtäväksi pitää puheen, valmistin sen huolellisesti kotona tietokoneella. Kokouksessa joku ystävistä luki sen sitten lavalla.

Olin äärettömän kiitollinen siitä rakkaudesta, jota Jehova osoitti minua kohtaan, ja tiesin, että seuraava askel hengellisen edistymisen tiellä olisi vihkiä elämäni Jumalalle ja mennä kasteelle. Keräsin rohkeutta ja puhuin päätöksestä vanhemmilleni. He eivät olleet siitä iloisia, mutta haluni päästä kasteelle oli suurempi kuin pelkoni. Jehovan ja todistajatoverien tuella minut kastettiin elokuussa 1992. Suureksi ilokseni tilaisuuteen tulivat myös veljeni ja hänen vaimonsa.

Muutoksia ajattelutavassa

Kun Jumalan sanan periaatteet vähitellen selvenivät minulle, ymmärsin, että minun piti muuttaa kielteisiä puolia persoonallisuudessani. Tajusin, että minusta oli vammaisuuteni johdosta tullut omistushaluinen ja itsekäs. Minun oli käytävä kova kamppailu päästäkseni eroon noista heikkouksista. Oli opittava nöyryyttä ja ryhdyttävä kitkemään pois alituista tyytymättömyyden tunnetta, jota riippuvuuteni toisista minussa herätti.

 Tein työtä myös sen hyväksi, että lakkaisin säälimästä itseäni ja pitämästä itseäni uhrina. Aloin nähdä joissakin tilanteissa niiden huvittavan puolen. Kerran ollessani kenttäpalveluksessa oven avasi pikkutyttö. Toinen mukanani olleista kahdesta todistajasta kysyi, olivatko hänen vanhempansa kotona. Tyttö huusi: ”Äiti, täällä on kaksi miestä ja yksi sairas mies.” Nähtyään minut äiti nolostui niin ettei saanut sanaa suustaan. Toinen ystävistäni sanoi: ”Oikeastaan täällä on kaksi sairasta miestä ja yksi terve.” Kaikki hymyilivät, ja meille sukeutui hyvä keskustelu.

Halu laajentaa palvelusta

Kasteen jälkeen palvelin yhdeksän kuukautta osa-aikaisena tienraivaajana eli käytin saarnaamiseen 60 tuntia kuussa. Halusin kuitenkin tehdä enemmän. Niinpä aloitin vakituisen tienraivauksen ja omistin palvelukseen vielä enemmän aikaa. Ensimmäiset kuukaudet olivat kovia. Monet luulivat, että olin heidän ovellaan pyytämässä rahaa, ja se oli kiusallista sekä minulle että kanssani olleille todistajille.

Lisäksi seurakunnassa monien oli vaikea saada puheestani selvää, eivätkä he oikein tienneet, mikä olisi paras tapa auttaa minua. Mutta Jehovan avulla ja hengellisten veljieni ja sisarteni epäitsekkään tuen ansiosta tilanne parani ajan myötä. Nykyään minua ei pidetä vain pyörätuolissa istuvana miehenä vaan Jehovan todistajana, joka haluaa opettaa toisille Jumalan tarkoituksia.

Heinäkuussa 1994 pääsin tienraivaajille tarkoitetulle kaksiviikkoiselle erikoiskurssille. Tutkimme siellä saarnaamiseen ja opetuslasten tekemiseen liittyviä Raamatun periaatteita. Saimme myös käytännön valmennusta sananpalveluksessa. Kurssille pääsy ei ollut minulle itsestään selvää, sillä se pidettiin noin 60 kilometrin päässä enkä voinut olla öitä poissa kotoa. Niinpä todistajat ajoivat minut kurssille vuorotellen aamulla ja hakivat pois illalla. Lounaalla minut kannettiin yläkertaan yhteiselle aterialle.

Suuri vastuu

Maaliskuussa 2003 minut nimitettiin seurakunnan vanhimmaksi. Tämä tehtävä merkitsee sitä, että teen kovasti työtä toisten hyväksi. Ymmärrän nyt entistä paremmin, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” (Apostolien teot 20:35.) Työskentelen suurenmoisten vanhinten rinnalla, ja he ovat auttaneet minua pääsemään sisään tehtävääni. Tunnen olevani koko seurakunnan ja etenkin nuorten arvostama, ja minua pyydetään mukaan monenlaiseen toimintaan. He kaikki ovat seuranneet, miten olen voittanut esteitä voidakseni palvella Jehovaa, ja monet kysyvät minulta neuvoa omiin ongelmiinsa.

Olen oppinut, että onnellisuuden avain ei ole fyysinen terveys vaan se, että saa Jehovan hyväksymyksen ja tekee hänen tahtonsa. Olen hänelle erityisen kiitollinen siitä ihmeellisestä toivosta, että pääsen pian eroon pyörätuolistani. Odotan innokkaasti sitä, että saan ”kiivetä kuin jalohirvi” ja palvella tosi Jumalaa läpi ikuisuuden (Jesaja 35:5, 6).

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 22]

Nykyään minua ei pidetä vain pyörätuolissa istuvana miehenä vaan Jehovan todistajana, joka haluaa opettaa toisille Jumalan tarkoituksia

[Kuva s. 21]

Valmistaudun seurakunnan kokoukseen kirjoittamalla nenänpäälläni