Elämää Kuolemanlaaksossa

VUONNA 1848 Sacramenton läheltä Kaliforniasta löytyi kultaa. Seuraavana vuonna osavaltioon oli saapunut noin 80000 onnenetsijää äkkirikastumisen toivossa. Joulukuun 25. päivänä 1849 Salt Lake Citystä länteen suunnanneesta sadan vankkurin jonosta erkaantui ryhmä kohti laaksoa, joka nykyään tunnetaan nimellä Death Valley, Kuolemanlaakso. He toivoivat, että tuo paahtavan kuuma vajoama lähellä Kalifornian ja Nevadan välistä rajaa olisi oikotie heidän määränpäähänsä.

Laakso oli siihen aikaan vuodesta viileä, mutta maasto oli luotaantyöntävä. Ryhmä jakaantui useiksi joukoiksi, joista kukin valitsi eri reitin. Yksi niistä, mukanaan naisia ja lapsia, yritti turhaan löytää laaksosta ulospääsytien lännessä olevien vuorten yli. Uupuneina ja niukoin ruokavaroin he leiriytyivät lähteelle nykyisen Furnace Creekin tuntumaan ja siirtyivät sitten lammikolle, joka myöhemmin sai nimekseen Bennett’s Well. Sieltä 20-vuotiaat nuorukaiset William Manly ja John Rogers lähtivät hakemaan apua. Muut jäivät odottamaan.

Manly ja Rogers uskoivat pääsevänsä Los Angelesiin muutamassa päivässä. He eivät arvanneetkaan, että tuo kaupunki oli lounaassa noin 300 kilometrin päässä. Taivallettuaan lähes kaksi viikkoa he tulivat Los Angelesin pohjoispuolelle San Fernando Valleyyn. Saatuaan sieltä elintarvikkeita he lähtivät viipymättä paluumatkalle.

Kun he saapuivat leiripaikalle oltuaan poissa 25 päivää, missään ei näkynyt elonmerkkiäkään. Manly laukaisi aseensa ilmaan, jolloin yksien vankkurien alta ryömi esiin mies. Myöhemmin Manly kirjoitti: ”Hän heilautti molemmat kätensä korkealle ilmaan ja huusi: ’Pojat ovat tulleet! Pojat ovat tulleet!’” Näkyviin ilmaantui muitakin, liikutuksesta sanattomina. Manlyn ja Rogersin ansiosta kaikki selvisivät hengissä lukuun ottamatta yhtä miestä, joka oli jättänyt leirin ja yrittänyt päästä laaksosta pois omin neuvoin. Kun uudisasukkaat lähtivät taas liikkeelle, erään naisen kerrotaan katsoneen taakseen ja sanoneen: ”Hyvästi, Kuolemanlaakso!” Näin laakso sai nimensä.

Äärimmäisyyksien laakso

Death Valley on noin 225 kilometriä pitkä ja 8–24 kilometriä leveä, ja se on Pohjois-Amerikan kuivin, matalin ja kuumin paikka. Korkein mitattu ilman lämpötila on Furnace Creekissä ollut 57 astetta, ja maan pinta puolestaan on lämmennyt polttavan kuumaan 94 asteeseen – kuuden asteen päähän veden kiehumispisteestä merenpinnan tasolla! *

Sademäärä on keskimäärin alle 50 millimetriä vuodessa, ja joinakin vuosina sadetta ei tule ollenkaan. Läntisen pallonpuoliskon matalin kohta – 86 metriä merenpinnan alapuolella – on laaksossa Badwaterissa lähellä erästä suolalammikkoa. Vain 140 kilometrin päässä kohoaa 4418 metrin korkeuteen Mount Whitney, joka on Yhdysvaltain korkein vuori Alaskan vuoria lukuun ottamatta.

Laaksosta Salt Springistä oli vuoteen 1850 mennessä löydetty pieniä määriä kultaa. Alueella oli myös hopeaa, kuparia ja lyijyä.  Kaikkialle laaksoon nousi kaivoskaupunkeja, joilla oli värikkäitä nimiä: Bullfrog (Härkäsammakko), Greenwater (Vihreä vesi), Rhyolite (Ryoliitti) ja Skidoo (Livistää pakoon). Mutta kun malmisuonet ehtyivät, nämä nopeasti kasvaneet kaupungit tyhjenivät aavekaupungeiksi. Sitten vuonna 1880 laaksosta löydettiin booraksia – valkoista, kiteistä yhdistettä, jota käytetään muun muassa saippuoiden valmistuksessa – ja Death Valleyssa alkoi sen kaivoshistorian menestyksekkäin kausi. Vuoteen 1888 asti useat 18 muulista ja 2 hevosesta koostuvat valjakot kiskoivat booraksilla lastattuja, viisi metriä pitkiä kaksoisvankkureita 270 raskasta kilometriä Mojaven kaupunkiin. Kesäkuusta syyskuuhun kuljetukset kuitenkin seisoivat; kuumuus oli liian kova niin ihmiselle kuin eläimellekin.

Death Valleysta tehtiin kansallinen muistomerkki vuonna 1933. Sitä laajennettiin vähitellen, niin että sen pinta-ala on nykyisin 1,3 miljoonaa hehtaaria. Vuonna 1994 alueesta tehtiin Death Valleyn kansallispuisto, ja se on manner-Yhdysvaltojen kansallispuistoista suurin.

Kuolemanlaakso sykkii elämää

Laakso olisi helppo kuvitella täysin kuolleeksi paikaksi, mutta siellä käy tai elää satoja eläinlajeja, joista monet liikkuvat öisin  päivän paahteen hellitettyä. Suurin nisäkäs on komea paksusarvilammas, joka toisinaan uskaltautuu laaksoon läheisiltä vuorilta. Muita eläimiä ovat mäyrät, lepakot, punailvekset, kojootit, kissaketut, kengururotat, puumat, piikkisiat, jänikset, kaniinit, haisunäädät, villiaasit, liskot, käärmeet ja kilpikonnat. Lintuja edustavat nokikanat, haukat, haikarat, viiriäiset, korpit, kurpat, kondorit ja sadat muut lajit.

Kaikkein sitkeimpiä ovat kengururotat. Ne voivat elää koko elämänsä juomatta pisaraakaan vettä! ”Ne saavat kaiken tarvitsemansa veden aineenvaihdunnassa tärkkelyksestä ja rasvoista, joita on niiden syömissä kuivissa siemenissä”, selitetään eräässä lähdeteoksessa. Niiden munuaisiin voi kertyä jopa viisi kertaa enemmän virtsa-ainetta kuin ihmisillä. Nämä maan koloissa elävät pienet jyrsijät välttävät paahdetta etsimällä ruokansa öisin.

Laaksossa viihtyy yli tuhat kasvilajia. Šošoni-intiaanit, jotka ovat eläneet täällä yli tuhat vuotta, etsivät aiemmin kasveja ruoaksi ja työvälineidensä raaka-aineiksi. Heidän mukaansa Kuolemanlaaksosta löytyy yllin kyllin ruokaa, jos vain tietää, mitä etsii.

 Erämaa puhkeaa kukkaan

Aina silloin tällöin Death Valley puhkeaa häikäisevään kukkaloistoon. Maaperässä on joskus jopa kymmenien vuosien ajan lepotilassa lukemattomia siemeniä, jotka vain odottavat juuri sopivaa sateen ja lämpötilan yhdistelmää itääkseen. ”Monena vuotena kasvit eivät kuki lainkaan”, sanoo kansallispuiston kasvitieteilijä Tim Croissant.

Talvella 2004–05 Death Valleyssa satoi kuitenkin ennätyksellisen paljon: yli kolme kertaa enemmän kuin normaalisti. Sen seurauksena yli 50 lajia puhkesi kukkaan – kukonkannukset, syreenit, kämmekät, unikot, esikot, auringonkukat ja rautayrtit. Laakso tuoksui erään kävijän mielestä kukkakaupalta. Kukat houkuttelevat puoleensa tietysti mehiläisiä ja muita hyönteisiä. Kukinta-aikaan ilma onkin täynnä lukemattomien pikku siivekkäiden surinaa.

Jos joskus päätät tulla katsomaan tätä äärimmäisyyksien laaksoa, pidä huoli siitä, että kulkuneuvosi on luotettava ja sinulla on runsaasti vettä mukana. Jos tulet samaan aikaan kuin mehiläiset, haluat varmasti pakata reppuun myös kameran. Perhe ja ystävät tulevat kotona hämmästelemään sitä, miten paljon elämää Kuolemanlaakso pursuilee.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 15]

Pohjois-Amerikan kuivin, matalin ja kuumin paikka

[Tekstiruutu/Kuvat s. 17]

Kaloja aavikolla!

Death Valleyssa elää neljä hämmästyttävää pikkukalalajia, jotka kuuluvat killeihin. Talvisin nämä kuutisen senttimetriä pitkät, hopeanhohtoiset sintit lepäävät purojen ja lammikoiden pohjamudassa horroksessa, mutta kun kevätaurinko lämmittää veden, ne heräävät ja ryhtyvät lisääntymispuuhiin. Koiraiden väri vaihtuu metallinhohtoiseksi siniseksi, ja ne puolustavat reviiriään tarmokkaasti toisia koiraita vastaan. Pian kesän paahtava kuumuus haihduttaa kuitenkin suurimman osan vedestä, ja killejä kuolee massoittain. Eloon jääneet sinnittelevät vedessä, jonka suolapitoisuus kasvaa korkeaksi ja lämpötila saattaa nousta 44 asteeseen.

[Lähdemerkinnät]

Ylempi kuva kaloista: © Neil Mishalov--www.mishalov.com; alempi kuva kalasta: Donald W. Sada, Desert Research Institute

[Kartat s. 14]

(Ks. painettu julkaisu)

Yhdysvallat

Kalifornia

Death Valleyn kansallispuisto

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Muulit: The Bancroft Library/University of California, Berkeley

[Kuvien lähdemerkinnät s. 16]

Villiaasit: ©Joseph C. Dovala/age fotostock; yläreunan panoraama: © Neil Mishalov--www.mishalov.com; kukat: David McNew/Getty Images