Hän on pelastanut minut kaikista ahdistavista koetuksista

Kertonut Jean-Claude François

Viruin seitsemän vuotta yli kymmenessä vankilassa, koska kuuntelin Raamatun valmentamaa omaatuntoani. kärsimyksistäni huolimatta pidän itseäni siunattuna.

SYNNYIN Algerin kaupungissa Algeriassa 9. tammikuuta 1937. Maa oli silloin Ranskan alaisuudessa, ja isäni oli upseerina Ranskan armeijassa. Työ vei hänet Egyptiin, Irakiin, Libanoniin ja Syyriaan kuukausiksi kerrallaan, niin ettei hänellä jäänyt paljon aikaa viidelle lapselleen.

Pidin kovasti koulunkäynnistä ja sain hyviä arvosanoja. Mietin kuitenkin paljon esimerkiksi sitä, miksi kuolemme ja miten pahuutta voi olla niin paljon, jos Jumala on kaikkivoipa ja hyvä. En löytänyt tyydyttäviä vastauksia. Minulla oli myös polttava tarve saada tietää, miten elämä on saanut alkunsa. Darwinin evoluutioteoria näytti olevan ainoa pätevä selitys, joten minusta tuli ateisti.

Vihdoinkin vastauksia!

Vuonna 1954 ystäväni Georges, josta oli tullut Jehovan todistaja, antoi minulle kirjasen Kehitysoppi uutta maailmaa vastaan *. Luin sen ahmimalla. Se paljasti evoluutioteorian puutteet ja osoitti lisäksi, että fossiilisto tukee Raamatun luomiskertomusta, jonka mukaan Jumala on luonut kaikki elävät olennot ”lajiensa mukaan” (1. Mooseksen kirja 1:12, 25). Pahuutta koskeva kysymys askarrutti kuitenkin edelleen mieltäni.

Georges oli tienraivaaja eli kokoaikainen evankelista, ja hän käytti paljon aikaa opettaakseen ihmisiä tuntemaan Raamattua, kirjaa jota en ollut koskaan lukenut. Osaisiko hän vastata kysymyksiini? Menin käymään hänen pienessä asunnossaan, jonka hän jakoi muiden tienraivaajien kanssa, ja hän näytti moniin kysymyksiini vastaukset Raamatusta. Sen jälkeen aloin tutkia Raamattua järjestyksellisesti ja nautin siitä valtavasti. En ole koskaan väsynyt etsimään Jumalan sanasta uskoa vahvistavia aarteita (Sananlaskut 2:1–5).

Aloin käydä myös kristillisissä kokouksissa, joita pidettiin erään ravintolan pohjakerroksessa Algerin keskustassa. Minut otettiin lämpimästi vastaan, ja myöhemmin aloin käydä niissä säännöllisesti. Kun eräässä kokouksessa ilmoitettiin kadulla pidettävästä kokouksesta, päätin mennä mukaan. Saapuessani paikalle sain tietää, että todistajat olivat kokoontuneet yhteen lähteäkseen saarnaamaan talosta taloon (Apostolien teot 20:20). En kuitenkaan lähtenyt pois, ja näin sain ensikosketuksen julkiseen palvelukseen.

Ollessani kolmannen kerran todistamassa puhuin ovenavaajille itse. Eräällä ovella en löytänyt raamatunjaetta, johon viittasin. ”Nuorimies”, talon isäntä sanoi, ”opeta toisia vasta sitten kun pystyt siihen.” Sitten hän veti oven kiinni. Turhautuneena istuin penkille etsimään tuota hukassa ollutta jaetta. Kun löysin sen muutaman minuutin kuluttua, palasin ovelle näyttämään sen miehelle.

Minut kastettiin 4. maaliskuuta 1956 sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jumalalle. Puoli vuotta myöhemmin edessäni oli tärkeä ratkaisu. Ryhtyisinkö vakituiseksi  tienraivaajaksi vai ottaisinko vastaan koulunopettajan paikan sisämaasta, jolloin minulla jäisi vähemmän aikaa palvelukseen? Valitsin tienraivauksen.

Isä raivostui päätöksestäni ja käski minua veitsi kurkullani palaamaan kotiin joka ilta. Hän sanoi myös, etten voinut enää odottaa saavani kotona ruokaa, vaikka olin ilman muuta aikonut maksaa kaikista kuluistani. Niinpä lähdin aamulla kotoa nälkäisenä, söin päivällä aterian tienraivaajien kanssa ja haukkasin voileivän illalla ennen kotiinpaluuta.

Pommeja ja harhaluoteja

Algeria kävi tuolloin itsenäisyystaistelua Ranskaa vastaan, ja Alger oli pommitusten ja ankarien kostoiskujen kohteena. Eräässä kuussa siellä räjähti sata pommia. Niitä asetettiin busseihin, baareihin ja stadioneille. Palvelus oli vaikeaa. Ihmiset eivät uskaltaneet avata oviaan, ja ulkonaliikkumiskiellot, henkilöpapereiden tarkistukset ja kotietsinnät olivat arkipäivää.

Sunnuntaina 30. syyskuuta 1956 olin joidenkin muiden tienraivaajien kanssa siivoamassa kokouspaikkaamme, kun yläpuolella olevassa ravintolassa räjähti pommi, joka surmasi ja haavoitti kymmeniä ihmisiä. Onneksi kukaan meistä ei loukkaantunut. Joulukuussa muuan sisar ja minä olimme saarnaamassa vilkkaalla kadulla, kun ohi kiisi auto, jonka avoimista ikkunoista ammuttiin luotisuihku väkijoukkoon. Syöksyimme porraskäytävään, työnsin sisaren maahan ja pudottauduin itsekin matalaksi. Luodit sinkoilivat päämme yli. Tuon tilanteen jälkeen olimme kaikki paljon varovaisempia todistaessamme.

Kieltäydyn tarttumasta aseisiin

Maaliskuun 1. päivänä 1957 minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Kristillinen omatuntoni ei kuitenkaan sallinut minun tarttua aseisiin, joten rukoilin voimaa kohdata viranomaiset. Pyysin myös, että voisin välttää yhteenoton isäni kanssa. Suureksi helpotuksekseni sain määräyksen ilmoittautua Lillen kaupungissa Ranskassa kaukana kotoa.

Kuusi päivää myöhemmin saavuin Lillen linnoitukseen, joka on rakennettu 1600-luvulla kuningas Ludvig XIV:n aikana. Selitin upseereille Raamatun avulla puolueetonta kantaani, minkä jälkeen minut heitettiin vankilaan. Eräänä aamuna vartijat raahasivat minut ulos sellistä, tutkivat minut ja löysivät pienen Raamatun. He panivat minut makaamaan vatsalleni lumeen, heittivät Raamatun maahan viereeni, painoivat kiväärinperän takaraivooni ja pitivät minut siinä puolisen tuntia. Sen jälkeen he onneksi antoivat minun pitää Raamatun, ja se seisoo kirjahyllyssäni vielä tänäkin päivänä. Kärsin kuitenkin tuon pahoinpitelyn johdosta vuosikausia vatsakrampeista.

Muutaman päivän kuluttua komentaja luki minulle otteita kirjeestä, jonka hän oli saanut isältäni. ”Pankaa hänet taipumaan. Nujertakaa hänet, jos on tarve”, siinä sanottiin. En kuitenkaan suostunut tinkimään periaatteistani, ja siksi upseeri lähetti minut pimeään selliin, missä nukuin laverilla suojanani pieni peitto. Käymälää ei ollut, joten kävin tarpeillani sellin nurkassa. En voinut peseytyä, harjata hampaita enkä tiskata ruokailuvälineitäni. Kahden viikon kuluttua minut lähetettiin Fresnesin vankilaan Pariisiin.

Seuraavien kuuden vuoden aikana sain neljä tuomiota ja olin 14 vankilassa. Yhtenä talvena minua pidettiin 1100-luvulla rakennetussa Fontevrault’n luostarissa, joka sijaitsee Loirejoen laaksossa ja toimi tuolloin vankilana. Tavarani takavarikoitiin saapuessani sinne. Pyysin Raamattuani takaisin niin kauan, että lopulta vartijat heittivät minut kuukaudeksi yksinäisselliin. Siellä toinen viholliseni, kylmyys, kävi armotta kimppuuni, ja aloin yskiä verta.

Minut siirrettiin inhimillisempään vankilaan Saumurin lähelle Château de Turquantiin, missä vangit suorittivat askareita eläkkeelle jääneiden viranomaisten kotona. Yksi vangeista oli Ahmed Ben Bella, tuleva Algerian tasavallan presidentti. Sain todistaa hänelle useiden kuukausien ajan. ”Sinä olet syntyperäinen algerialainen”, hän sanoi kerran, ”ja olet täällä siksi, että kieltäydyit tarttumasta aseisiin algerialaisia vastaan.” Hän kunnioitti minua kantani johdosta.

 Voimaa uusiin koettelemuksiin

Terveyteni heikkeni, ja kun minulla todettiin tuberkuloosi, minut lähetettiin Etelä-Ranskaan parantolaan, missä olin vuoteenomana monta kuukautta. Lääkäri suositteli leikkausta, jossa vahingoittunut keuhkojen osa poistettaisiin, ja myönnyin siihen sillä ehdolla, että minulle ei annettaisi verta (Apostolien teot 15:29). Lääkäri suuttui ja kieltäytyi leikkaamasta. Olin tuolloin kuudetta vuotta vangittuna.

Keskitalvella jouduin lähtemään parantolasta mukanani vain ylläni olevat vaatteet. Mutta aivan kuten Jehova lähetti Onesiforoksen apostoli Paavalin avuksi, hän lähetti auttajan minullekin. Veli Adolphe Garatoni otti minut luokseen ja osoittautui ”vahvistavaksi avuksi”. (Kolossalaisille 4:11; 2. Timoteukselle 1:16–18.) Hänen ja erään eteläranskalaisen lääkärin avulla terveyteni koheni tasaisesti.

Tänä aikana minulla oli joitakin suuria menoja, ja tarvitsin niihin rahaa. En ollut varma, selviäisinkö niistä. Sitten eräänä päivänä minua tuli tapaamaan vieras nainen. ”Olen asianajaja”, hän sanoi. ”Algerian presidentti Ben Bella lähetti minut tuomaan teille tämän.” Hän ojensi minulle kirjekuoren, jossa oli enemmän kuin tarpeeksi rahaa kulujeni peittämiseen. Kiitin sydämeni pohjasta Jehovaa, ”rukouksen Kuulijaa” (Psalmit 65:2).

Hienoja palvelustehtäviä ja suurenmoinen kumppani

Päästyäni vankilasta jatkoin taas kokoaikaista palvelusta. Melunin seurakunnassa Pariisin lähellä tapasin 35-vuotiaan lesken Andrée Morelin. Hänen ensimmäinen miehensä, todistaja hänkin, oli kuollut auto-onnettomuudessa. Meidät vihittiin 26. syyskuuta 1964. Elokuun 1. päivänä 1965 meidät nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Andréen terveys ei ollut hyvä, mutta silti hän toimi kokoaikaisessa palveluksessa 28 vuotta!

Vuonna 1967 minut nimitettiin kierrosvalvojaksi, jonka tehtävänä on vierailla Jehovan todistajien seurakunnissa ja rohkaista niitä. Palvelimme Etelä-Ranskassa Bordeaux’sta Monacoon ja vuoden Pariisissa. Heikon terveytemme vuoksi matkatyö ei ollut helppoa, mutta Jehovan avulla saatoimme palvella veljiä 20 vuotta vuoteen 1986 saakka, jolloin meistä tuli taas erikoistienraivaajia.

Elämäni nykyään

Olen nyt lähes 70-vuotias, ja kerta toisensa jälkeen olen saanut kokea, että Jehova antaa palvelijoilleen aina voimaa kestää koettelemuksia. Osa tuosta voimasta tulee tietysti hänen henkeytetyn Sanansa tutkimisesta, ja yritänkin lukea Raamatun kannesta kanteen kerran vuodessa. (Jesaja 40:28–31; Roomalaisille 15:4; 2. Timoteukselle 3:16.)

Meistä on Andréen kanssa rohkaisevaa nähdä, miten ihmiset ilmaisevat vastakaikua hyvälle uutiselle ja vihkivät elämänsä Jehovalle. Vuosien varrella on 70 raamatuntutkisteluoppilastamme tehnyt näin, mikä on tuonut meille äärettömän paljon kestävää iloa. Kun mietin elämäämme, minusta tuntuu kuin psalmista olisi pukenut sanoiksi meidän kummankin tunteet kirjoittaessaan: ”Tämä ahdistettu kutsui, ja Jehova itse kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistaan.” (Psalmit 34:6.)

[Alaviite]

[Kuva s. 21]

Vankilassa Château de Turquantissa Saumurin lähellä

[Kuvat s. 23]

Vaimoni kanssa vuonna 1967 ja nykyään