Hän rakasti oppimaansa

VÄHÄN aikaa sitten löytyi kirje, jonka oli kirjoittanut muuan nainen juuri ennen kuin hän kuoli syöpään toukokuussa 2004. Se oli jäänyt kesken luultavasti sen vuoksi, että hänen tilansa oli pahentunut yhtäkkiä. Ne jotka myöhemmin lukivat tuon postittamatta jääneen kirjeen, liikuttuivat siitä kyyneliin asti ja tunsivat, että se vahvisti heidän uskoaan Jumalaan.

Kirjeessään tuo nainen, Susan, kertoi, miten hän varhaisteini-iässä oli soittanut ensimmäisen kerran eräälle Jehovan todistajien kristitylle vanhimmalle Connecticutissa Yhdysvalloissa. Sitten hän selitti, millaisessa tilanteessa hän oli ollut nuoruusvuosinaan. Viime vuoden lopulla hänen äitinsä sai käsiinsä tuon koskettavan kirjeen ja lähetti siitä kopion Jehovan todistajien päätoimistoon New Yorkiin.

Susan kirjoitti, että hän oli löytänyt Connecticutissa asuvan vanhimman numeron puhelinluettelosta vuonna 1973. ”Tuona vuonna, jolloin olin 14-vuotias, ymmärsin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien perusteella, että tämän täytyy olla totuus. En ollut koskaan tavannut Jehovan todistajia, joten etsin puhelinluettelosta heidän numeronsa ja valitsin niistä sellaisen, jossa oli sama alku kuin omassani. Toisessa päässä vastasi veli Genrich *, ja hän oli hämmästynyt kuullessaan, etten ollut koskaan tavannut todistajia.”

Vaikea ongelma

Susan selitti kirjeessä, miten hänet oli kymmenvuotiaana lähetetty asumaan äitinsä sisaren luo Connecticutiin. Järjestelyn piti olla tilapäinen, mutta jonkin ajan kuluttua Susan oli ilmoittanut Floridassa yksin asuvalle äidilleen, että hän halusi jäädä tädin luo. Kirjeessä hän sanoi kärsineensä eräänlaisesta ”Tukholman syndroomasta, jossa uhri tuntee yhteenkuuluvuutta sortajiensa kanssa”. * Häntä oli kohdeltu julmasti.

”Täti ja hänen miesystävänsä olivat aivan hirveitä minua kohtaan”, Susan kirjoitti. ”Meillä ei myöskään käynyt ketään juuri koskaan. Kun sain mennä kouluun, minulle ei annettu eväitä mukaan eikä minulla ollut kunnollisia vaatteita, vaikka äiti lähetti avokätisesti rahaa elatukseeni. Minulla oli vain yksi alusvaatekerta, kun taas tätini kahdelta tyttäreltä, jotka olivat muutaman vuoden minua nuorempia, ei puuttunut mitään.” Tämän hän kertoi taustatietona tehdäkseen selväksi, miksi hän oli tiennyt joutuvansa vakaviin ongelmiin, kun täti sai tietää hänen kiinnostuksestaan Raamattua kohtaan.

 Susan oppii tuntemaan Raamattua

”Veli Genrich tutustutti minut kypsään kristittyyn sisareen nimeltä Laura”, Susan kirjoitti, ”ja Laura käytti paljon aikaa vastatakseen lukuisiin raamatullisiin kysymyksiini. Tapasimme usein itsepalvelupesulassa.” Susan kertoi, ettei hän ollut siihen mennessä päättänyt mistään asiasta itse mutta että keskusteltuaan Lauran kanssa ja luettuaan kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja muuta Raamattuun perustuvaa kirjallisuutta hän oli alkanut toimia toisin.

Hän jatkoi: ”Oli perjantai-ilta, kun kerroin tädille, että olin keskustellut todistajien kanssa. Hän pakotti minut valvomaan koko yön ja seisomaan keskellä keittiötä. Sen jälkeen olin entistä varmempi siitä, että minusta tulisi todistaja.”

Siitä lähtien veli Genrich oli toimittanut Susanille kirjallisuutta, jotta hän oppisi ymmärtämään Raamattua. ”Vuoden 1974 Jehovan todistajien vuosikirja [suom. 1981] on jäänyt erityisesti mieleeni”, hän kirjoitti, ”koska siinä kerrottiin, miten todistajat kestivät vainoa natsi-Saksassa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. – – Sen luettuani pyysin vanhinta nauhoittamaan valtakunnanlaulut kasetille, jotta voisin opetella ne ulkoa. Vuoden kuluttua osasin laulaa järjestyksessä kaikki 119 laulua vuoden 1966 laulukirjasta ’Laulakaa ja soittakaa sydämessänne’ [suom. 1969].

Noihin aikoihin veli Genrich järjesti minulle myös nauhoitettuja raamatullisia esitelmiä, näytelmiä ja konventtipuheita. Hän jätti ne valtatie 10:n pientareelle erään puhelinpylvään lähelle, mistä kävin hakemassa ne. – – Tässä vaiheessa aloin todella tuskastua tilanteeseeni, sillä olin edistynyt niin paljon kuin yleensä on mahdollista käymättä yhdessäkään kokouksessa. Minulta taisi loppua puhti.”

Susan sanoi, että seuraavat pari vuotta olivat hyvin vaikeita. Hän oli lakannut pitämästä yhteyttä niihin kahteen todistajaan, jotka hän tunsi. Mutta sitten ”laulujen osaaminen ulkoa muuttui ’kiroukseksi’”. Kuinka niin? ”Mielessäni soi koko ajan laulujen sanoja, kuten ’Helpointa tietä me emme käydä voi’. * Tiesin, että nämä sanat oli kirjoittanut todistaja saksalaisten keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, ja se vain pahensi kurjaa oloani. Tunsin itseni pelkuriksi ja ajattelin, että Jehova oli luopunut toivosta minun suhteeni.”

Vapaus koittaa viimeinkin

”18. syntymäpäiväni oli käännekohta. Meillä ei ollut käynyt moneen vuoteen todistajia, koska olimme ’älä käy’ -paikka. Mutta tuona päivänä ovelle tuli sisar toisesta seurakunnasta, ja pääsin puhumaan hänen kanssaan, sillä kotona ei ollut keitään muita. Se oli muistaakseni ensimmäinen kerta, kun olin yksin kotona lauantaina. Pidin sitä todisteena siitä, että Jehova ei ollut luopunut toivosta minun suhteeni. Soitin veli Genrichille, jolle olin soittanut ensimmäiselläkin kerralla. Sanoin, että olin valmis lähtemään pois, ja kysyin häneltä neuvoa. Sen jälkeen minua autettiin muuttamaan muualle.”

Susan muutti huhtikuussa 1977. Kirjeessään hän jatkoi: ”Seuraavana vuonna pääsin vihdoin kaikkiin kokouksiin ja konventteihin ja aloitin kenttäpalveluksen. Otin uudelleen yhteyttä äitiin. Hän ei ollut tiennyt, miten hirvittävällä tavalla minua oli kohdeltu kaikki nuo vuodet, ja oli kuulemastaan järkyttynyt. Hän puuttui heti asioihin ja järjesti minulle kaiken, mitä tarvitsin. Äiti oli muutamaa vuotta aiemmin muuttanut Alaskaan. Hän oli hyvin kiinnostunut Raamatun totuuksista, ja siksi muutin vuonna 1978 hänen luokseen. Hänestä tuli myöhemmin todistaja, ja hän on edelleen uskollinen.

Sen jälkeen kun aloin käydä kokouksissa, veli Genrich järjesti ryhmämatkan Jehovan todistajien maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin ja kutsui minut mukaan.  Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, mitä olen koskaan keltään saanut, sillä se sytytti minussa elinikäisen arvostuksen Jehovan järjestöä kohtaan. Tässäpä taitaa olla kaikki. Kirjeestä tuli vähän tiivis, koska halusin saada sen ajoissa valmiiksi.”

Edellä on itse asiassa vain katkelmia tuosta tiheällä rivivälillä kirjoitetusta, kuusi ja puoli sivua pitkästä kirjeestä. Sen loppupuolella Susan sanoi: ”Minulla oli viime kuussa todella paha kohtaus sairaalassa, ja luulin jo, että olen mennyttä. – – Rukoilin Jehovalta, että saisin olla vielä kaksi viikkoa hyvässä kunnossa, jotta ehtisin järjestää eräät asiat. – – En usko, että elän enää kovin kauan, mutta minun täytyy saada sanoa, että nämä vuodet totuudessa ovat olleet ihania – parasta elämää, mitä kukaan voi odottaa elävänsä.”

Kirjeessä ei ollut loppusanoja eikä allekirjoitusta, eikä sitä ollut postitettu. Sen löytäjät eivät tienneet, kelle se pitäisi toimittaa. Mutta kuten edellä kerrottiin, se lähetettiin lopulta Susanin äidille.

Lisätietoja Susanista

Susanin käytyä kasteella 14. huhtikuuta 1979 hänen äitinsä palasi Floridaan. Susan jäi Alaskaan, sillä hän oli saanut läheisiä ystäviä sikäläisestä North Polen seurakunnasta. Vähän myöhemmin hän aloitti kokoaikaisen palveluksen tienraivaajana. Aikanaan hän muutti Floridaan, ja vuonna 1991 hän meni naimisiin erään kristityn veljen ja tienraivaajan kanssa, joka kuoli pian Susanin jälkeen.

Susan ja hänen miehensä olivat hyvin pidettyjä, ja he jatkoivat kokoaikaista palvelusta yhdessä, kunnes se ei enää ollut Susanin sairauden vuoksi mahdollista. Susan oli tienraivaajana kaikkiaan yli 20 vuotta. Hänen Floridassa järjestetystä muistotilaisuudestaan oli suora puhelinyhteys North Polen seurakuntaan.

Susanin kirje auttaa ymmärtämään, millaisista hengellisistä siunauksista saavat nauttia ne, jotka palvelevat Jehovaa ja joilla on suurenmoinen ylösnousemustoivo (Apostolien teot 24:15). Lisäksi hänen kokemuksensa osoittaa selvästi, että Jumala on lähellä kaikkia niitä, jotka haluavat saada Häneen läheisen suhteen (Jaakobin kirje 4:7, 8).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 23]

”Nämä vuodet totuudessa ovat olleet ihania – parasta elämää, mitä kukaan voi odottaa elävänsä”

[Kuva s. 21]

Susan kymmenvuotiaana

[Kuva s. 23]

Susan miehensä James Seymourin kanssa