Huippuvuoret – kylmien rantojen maa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA NORJASTA

LENNÄMME paksussa pilvikerroksessa, ja näkyvyys on olematon. Yhtäkkiä koneemme sukeltaa pilvistä ulos ja allamme levittäytyy valkoinen, arktinen maisema. Näkymä on upea! Katselemme ihastuksissamme jäätiköitä, vaaleansinisiä vuonoja ja lumisia vuoria. Lumen ja jään peittämä maa jatkuu silmänkantamattomiin. Olemme saapuneet vierailulle pohjoisnavan tuntumaan Huippuvuorille. Kartalla tämän saariryhmän sijainti on 74–81 astetta pohjoista leveyttä.

Huippuvuorten norjankielinen nimi, Svalbard, merkitsee ’kylmää rannikkoa’, ja se esiintyi ensi kerran islantilaisissa aikakirjoissa vuonna 1194. Muun maailman tietoisuuteen alue tuli neljäsataa vuotta myöhemmin, kun se ”löydettiin” vuonna 1596. Tuona vuonna Willem Barentsin johtama hollantilaisten tutkimusmatkailijoiden ryhmä purjehti kohti pohjoista. Eräänä päivänä tähystäjä näki horisontissa tuntemattoman rosoisen vuorijonon. Tutkimusmatkailijat olivat tulleet Huippuvuorten luoteisosaan, ja Barents nimesi alueen Spitsbergeniksi. * Nykyään norjalaiset kutsuvat tällä nimellä saariryhmän suurinta saarta, Länsimaata. Barentsin löytö merkitsi Huippuvuorille vilkkaan aikakauden alkua. Sinne löytäisivät tiensä valaan- ja hylkeenpyytäjät, turkismetsästäjät, tutkimusmatkailijat ja aikanaan myös kaivostyöläiset, tiedemiehet ja turistit. Vuosien varrella useat maat ovat harjoittaneet alueella tällaista toimintaa, mutta vuodesta 1925 lähtien saariryhmä on kuulunut Norjalle.

Ikiroutaa ja revontulia

Koneemme pudottaa korkeuttaan Isfjordenin (Jäävuonon) yläpuolella ja laskeutuu  Huippuvuorten lentokentälle. Vuokraamme auton ja ajamme Longyearbyeniin, joka on nimetty amerikkalaisen kaivosmagnaatin John M. Longyearin mukaan. Hän perusti alueelle ensimmäiset hiilikaivokset vuonna 1906. Parintuhannen asukkaan Longyearbyen on Huippuvuorten suurin yhdyskunta. Keskellä avaraa, lähes koskematonta luontoa on tavallinen, nykyaikainen pikkukaupunki, jossa on supermarket, postitoimisto, pankki, kirjasto, kouluja, lastentarhoja, hotelleja, kahviloita, ravintoloita, sairaala ja paikallislehden toimitus. Longyearbyenin sijainti on yli 78 astetta pohjoista leveyttä, joten se on maailman pohjoisin tämänkokoinen yhteisö.

Hankimme majoituksen täysihoitolasta, jonka tilat ovat joskus olleet kaivostyöläisten asuntoja. Sieltä avautuu näköala Longyearbyeniin ja majesteettisena kohoavalle Hiorthfjelletille. On lokakuu, ja vuoret ovat verhoutuneet lumeen. Laakson pohja on vielä paljas, mutta maa on pysyvästi roudassa. Vain pintamaa sulaa lyhyeksi aikaa kesällä. Suotuisten tuulten ja merivirtojen ansiosta ilmasto on täällä kuitenkin lauhkeampi kuin muualla näillä leveysasteilla. Aurinko paistaa vuorille ja jättää laakson sinertävään varjoon. Longyearbyenin seudulla aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle lokakuun 26:nnen ja helmikuun 16:nnen päivän välisenä aikana. Usein talven pimeyttä kuitenkin valaisevat revontulet. Toisaalta Huippuvuorilla saadaan ihastella kevät- ja kesäkuukausina keskiyön aurinkoa, joka Longyearbyenissä pysyttelee näkyvissä huhtikuun 20:nnestä päivästä elokuun 23:nteen päivään saakka.

Kasveja ja eläimiä

Lämpötila on kahdeksan miinusastetta. Tuuli on pureva, mutta taivas on pilvetön. Olemme valmiita lähtemään tutkimusretkelle. Seuraamme opastamme jalkapatikassa ylös Sarkofagenvuorelle ja alas Longyearbreenin jäätikköä pitkin. Kavutessamme jäisiä rinteitä oppaamme kertoo, että keväällä ja kesällä seudulla kasvaa monia kauniita kukkia. Huippuvuorten kasvillisuus on jopa yllättävän runsasta, sillä kukkivia lajeja on noin 170. Kaksi tyypillistä kukkaa ovat valkoinen tai keltainen napaunikko ja tuoksuva sinirikko.

Ylempänä lumisella vuorenrinteellä näemme kulkureittiämme risteävät kiirunan jäljet. Se on ainoa Huippuvuorilla vakinaisesti asustava lintu, sillä kaikki muut, esimerkiksi pohjankiisla, pikkuruokki, useat lokit ja  merisirri, ovat muuttolintuja. Erityisen kiinnostava tuttavuus on lapintiira. Monen lapintiiran muuttomatka ulottuu maapallon toiselle puolelle Etelämantereelle saakka.

Matkan varrella näemme myös naalin jäljet. Tämä ovela eläin syö paitsi haaskoja myös linnunpoikasia ja -munia. Naali on toinen Huippuvuorten kahdesta kotoperäisestä yksinomaan maalla elävästä nisäkkäästä. Toinen on huippuvuortenpeura. Näemme jälkimmäisen lähietäisyydeltä useaan otteeseen Huippuvuorilla oleskelumme aikana. Tuo sävyisä eläin katselee meitä tyynesti ja päästää meidät melko lähelle ottamaan kuvia ennen kuin livahtaa pois. Huippuvuortenpeura on lyhytjalkainen ja paksuturkkinen. Näin syksyllä se on myös melko tuhdissa kunnossa; ylimääräinen rasvakerros toimii elintärkeänä vararavintona kylmän talven aikana.

Pohjoisen napaseudun kuningasta, jääkarhua, pidetään usein merinisäkkäänä, sillä se viettää suurimman osan ajastaan merenjäällä hylkeitä metsästäen. Huippuvuorilla voi yksinäiseen karhuun törmätä silti melkeinpä missä tahansa; oppaamme tosin toivoo, että niin ei käy meille. Jääkarhu voi olla hyvin aggressiivinen, joten oppaalla on turvallisuussyistä mukanaan kivääri. Jääkarhujen metsästys on ollut kiellettyä vuodesta 1973 lähtien, joten jokainen karhuntappotapaus tutkitaan. Huippuvuorten jääkarhupopulaatio on tätä nykyä melko suuri, mutta tämän majesteettisen eläimen tulevaisuus herättää suurta huolta. Vaikka napaseutu saattaakin näyttää puhtaan valkoiselta ja raikkaalta, PCB ja muut myrkylliset saasteet ovat jättäneet jälkensä ympäristöön. Saasteet kerääntyvät ravintoketjun huipulla oleviin jääkarhuihin, mikä puolestaan näyttää heikentävän niiden lisääntymiskykyä.

Nousemme Sarkofagenvuoren huipulle, ja meidät palkitaan häikäisevällä näkymällä. Etäällä siintää lukuisia valkeita huippuja.  Lounaassa näkyy auringonvalossa kylpevä mahtava, pyöreälakinen Nordenskiöldfjellet. Longyearbyen häämöttää kaukana alapuolellamme, ja korkealla yllämme kaartuu napaseudun vaaleansininen taivas. Tuntuu kuin seisoisimme maailman huipulla. Virkistäydymme haukkaamalla muutaman leipäpalan ja siemailemalla kupillisen ”mustaherukkatotia”, joka on tavallinen patikoijan juoma. Sitten olemme valmiit lähtemään takaisin alas Longyearbreenin jäätikön kautta.

Hiilenlouhintaa ja uhanalaisia eläimiä

Käynti vanhassa hiilikaivoksessa on sekin kiinnostava kokemus. Oppaanamme toimii vanttera, kokenut kaivosmies. Hän vie meidät kaivokselle numero kolme, joka on heti Longyearbyenin ulkopuolella. Haalareihin, kypäriin ja otsalamppuihin sonnustautuneina seuraamme opastamme syvälle vuoren uumeniin. Saamme kuulla, että hiilenlouhinta on ollut Huippuvuorten talouden kulmakivi 1900-luvun alkupuolelta saakka. Kaivostyöläisten elämä oli vuosikausia tavattoman rankkaa. Monesti he ryömivät nelin kontin pitkissä kaivoskäytävissä vaakasuorissa hiilikerrostumissa, jotka toisinaan olivat vain noin 70 senttimetrin korkuisia. Saamme mahdollisuuden kokeilla samaa itsekin, emmekä totisesti kadehdi noita kaivosmiehiä. Sen lisäksi että työ oli raskasta, ilman täytti hiili- ja kivipöly ja valtava meteli ja aina oli olemassa räjähdys- ja sortumisvaara. Tätä nykyä on käytössä uudenaikaisemmat työmenetelmät. Hiilikaivostoiminta on edelleenkin olennainen osa Huippuvuorten taloutta, mutta viime vuosikymmeninä on turismista tullut yhä merkittävämpi elinkeino.

Ihmiset eivät aina ole kiinnittäneet huomiota pohjoisen napaseudun luonnon haavoittuvuuteen. Valaiden, mursujen, porojen, jääkarhujen ja muiden eläinten metsästys on ajoittain saattanut jotkin Huippuvuorilla elävät lajit sukupuuton partaalle. Luonnonsuojelulainsäädännön ansiosta monet uhanalaiset eläinlajit ovat kuitenkin päässeet elpymään.

Geologin paratiisi

Huippuvuoria on sanottu geologin paratiisiksi. Koska kasvillisuutta on niukalti, maisema on kuin geologinen kuvakirja. Vuorissa erottuvat tyypilliset geologiset rakenteet, jotka muodostuvat selvärajaisista kerroksista ja muistuttavat siten valtaisaa täytekakkua. Kivilajit edustavat kaikkia maapallon historian kausia. Jotkin ovat muodostuneet hiekasta ja savesta, toiset orgaanisista aineksista. Aikojen saatossa monet kuolleet kasvit ja eläimet ovat peittyneet saveen ja fossiloituneet. Kallioperästä löytyykin fossiileja kaikilta geologisilta kausilta.

Paikallisessa museossa tarkastelemme termofiilisten (lämpöä suosivien) kasvien ja eläinten fossiileja, jotka osoittavat, että ilmasto on näillä seuduin ollut aiemmin paljon nykyistä lämpimämpi. Hiilikerrokset ovat paikka paikoin jopa viisimetrisiä. Niistä on löydetty sekä havu- että lehtipuiden fossiileja. Erään kasveja syöneen hirmuliskon fossiiliset jäljet ovat nekin todiste siitä, että seudulla on aikoinaan ollut leuto ilmasto ja alueen kasvillisuus on ollut nykyistä runsaampaa.

Miten tällaiset suuret ilmastonmuutokset ovat selitettävissä? Kysyimme tätä Longyearbyenin kaivostoimintaa valvovan elimen edustajalta geologi Torfinn Kjaernetilta. Hän kertoi, että useimmat geologit arvelevat syyksi ennen kaikkea mannerliikunnot. Heidän mukaansa Huippuvuoret sijaitsee mannerlaatalla, joka on hyvin pitkän ajan kuluessa ajelehtinut pohjoiseen, kenties melkein päiväntasaajalta saakka. Satelliittikuvien perusteella Huippuvuoret liikkuu edelleenkin kohti koillista muutaman senttimetrin vuodessa.

Kun koneemme jättää Huippuvuoret taakseen, meistä tuntuu, että vierailumme on antanut meille paljon ajattelemisen aihetta. Avara arktinen maisema ja siellä viihtyvät eläimet ja kaikki erilaiset kasvit saavat meidät miettimään luomakunnan moninaisuutta, omaa merkityksettömyyttämme ja sitä, miten ihmiset ovat huolehtineet hoitoonsa uskotusta maapallosta. Kun koneemme ottaa suunnan kohti etelää, luomme viimeisen silmäyksen kylmien rantojen maahan, missä muutamat pilvistä esiin pistävät lumipukuiset vuorenhuiput hehkuvat kalpeassa, vaaleanpunertavassa iltapäivän auringossa.

[Alaviite]

[Kartta s. 24]

(Ks. painettu julkaisu)

Pohjoisnapa

GRÖNLANTI

HUIPPUVUORET

Longyearbyen

75°P

ISLANTI

NORJA

60°P

VENÄJÄ

[Kuva s. 25]

Longyearbyen

[Kuva s. 25]

Monet kukkivat kasvit, kuten sinirikko, menestyvät ankarassa napaseudun ilmastossa.

[Lähdemerkintä]

Knut Erik Weman

[Kuvat s. 26]

Kiiruna ja huippuvuortenpeura

[Lähdemerkintä]

Knut Erik Weman