Tein oikean uranvalinnan

Kertonut Sonia Acuña Quevedo

Minulle tarjottiin pankissa ylennystä. Se olisi tiennyt arvonnousua toisten silmissä ja parempaa palkkaa. Olin kuitenkin vastikään saanut kutsun lähteä kokoaikaiseksi tienraivaajaksi erääseen kaukaiseen seurakuntaan. Kun nyt mietin kuluneita 32:ta vuotta, tiedän tehneeni tuolloin viisaan valinnan.

ÄITI kasvatettiin roomalaiskatoliseksi, mutta hänellä oli epäilyksiä kirkon oppien suhteen. Hän ihmetteli, miksi ihmisten pitäisi kunnioittaa kuvia, jotka ihmiset itse ovat tehneet. Hänestä oli tärkeää saada selville uskonnollinen totuus, ja hän etsi vastauksia kirkosta toisensa jälkeen – tuloksetta.

Eräänä päivänä hänen istuessaan vilvoittelemassa talomme seinustalla Tuxtlassa Meksikossa muuan Jehovan todistaja tuli käymään. Äitiin tekivät vaikutuksen raamatulliset vastaukset, jotka hän sai esittämiinsä kysymyksiin, ja he sopivat tapaavansa uudelleen. Kun mies palasi, häntä vastassa oli äidin lisäksi katolinen pappi, adventistipappi ja Nasaretilaisen kirkon saarnaaja. Äiti esitti kysymyksen sapatista, ja vain todistaja antoi tyydyttävän, raamatullisen vastauksen. Hän oli itse asiassa ainoa, jolla oli Raamattu! Äiti kastettiin Jehovan todistajaksi vuonna 1956 vain puoli vuotta sen jälkeen kun hän oli alkanut tutkia Raamattua. Minä olin tuolloin kahdeksanvuotias.

Isän vilpitön huoli

Isällä ei ollut mitään sitä vastaan, että äiti tutki Raamattua. Mutta kun äiti alkoi opettaa meitä lapsia, kahta poikaa ja kahta tyttöä, ja käydä seurakunnan kokouksissa, hän tuhosi äidin kirjallisuuden. Hän oli varma, että meitä johdettiin harhaan, ja yritti siksi todistaa katolisen Raamatun avulla, että todistajat olivat vilpillisesti lisänneet omaan Raamattuunsa Jumalan nimen Jehova. Kun äiti näytti tuon nimen isälle hänen omasta Raamatustaan, hän oli tavattoman hämmästynyt, ja hänen asenteensa todistajia kohtaan alkoi muuttua. (Psalmit 83:18.)

Meksikossa tytön 15. syntymäpäivä on erityisen merkittävä. Mutta koska syntymäpäiväjuhlat ovat epäraamatullisia, olin lakannut viettämästä niitä. * Isä halusi kuitenkin ehdottomasti tehdä hyväkseni jotain erikoista. Pohdin asiaa ja sanoin: ”Haluan, että sinä olet minun lahjani: tule kanssani seuraavaan Jehovan todistajien konventtiin.” Hän suostui, ja hänen kiinnostuksensa Raamattua kohtaan kasvoi.

Eräänä iltana ankaran myrskyn jälkeen isä sai vakavia vammoja maahan pudonneesta suurjännitejohdosta. Hänen ollessaan toipilaana sairaalassa paikalliset todistajat huolehtivat hänestä kellon ympäri. Hän ei koskaan unohtanut heidän ilmaisemaansa kristillistä rakkautta. Myöhemmin hän alkoi osallistua julkiseen sananpalvelukseen, ja hän vihki elämänsä Jehovalle. Ikävä kyllä hän kuoli 30. syyskuuta 1975, kuukautta ennen kuin hänen oli määrä mennä kasteelle. Odotamme hartaasti ylösnousemusta, jolloin saamme taas halata häntä! (Apostolien teot 24:15.)

Perheen myönteinen vaikutus

Vanhempi sisareni Carmen oli aina arvostanut suuresti kokoaikaista palvelusta. Hän kävi kasteella vuonna 1967, ja pian sen jälkeen hänestä tuli vakituinen tienraivaaja, eli hän käytti palvelukseen noin sata tuntia kuukaudessa. Sittemmin hän muutti sisämaahan Tolucan  kaupunkiin. Minä sain työtä pankista, ja 18. heinäkuuta 1970 kävin kasteella.

Carmen nautti valtavasti kokoaikaisesta palveluksesta ja kannusti minua muuttamaan luokseen Tolucaan. Ehdotus pyöri mielessäni, kun eräänä päivänä kuuntelin puhetta, jossa osoitettiin, että Jeesuksen seuraajien tulee käyttää kallisarvoista hengellistä omaisuuttaan Jumalan kirkastamiseen (Matteus 25:14–30). Kysyin itseltäni, käytinkö säästelemättä minulle uskottuja hengellisiä lahjoja. Nämä ajatukset sytyttivät minussa halun tehdä enemmän Jehovan palveluksessa.

Kaksi uravaihtoehtoa

Vuonna 1974 jätin anomuksen, jossa tarjouduin palvelemaan tienraivaajana toisella alueella. Vähän sen jälkeen sain työpaikalle puhelun Tolucasta eräältä kristityltä vanhimmalta. ”Olemme odotelleet sinua. Mikset ole tullut?” hän kysyi. Minut oli yllätyksekseni nimitetty erikoistienraivaajaksi Tolucaan, mutta määräyskirjeeni oli ilmeisesti hävinnyt postissa. (Erikoistienraivaajat palvelevat koko ajallaan missä tahansa, mihin Jehovan järjestö ohjaa heidät.)

Saman tien kerroin pankissa lähtöpäätöksestäni. ”Pikku hetki, Sonia”, esimieheni sanoi ja heilutteli jotain paperia. ”Saimme juuri tietää, että sinä olet niiden seitsemän naisen joukossa, jotka on valittu apulaisjohtajiksi. Yrityksemme ei ole koskaan aiemmin nimittänyt tuohon tehtävään naisia. Kai sinä otat viran vastaan?” Kuten alussa mainitsin, ylennys olisi merkinnyt suurempaa arvonantoa ja parempaa palkkaa. Yhtä kaikki kiitin esimiestäni ja kerroin, että olin päättänyt palvella Jumalaa täydemmin. ”Hyvä on, mene sitten”, hän sanoi. ”Muista kuitenkin, että jos joskus etsit työtä, olet aina tervetullut takaisin tänne.” Kaksi päivää myöhemmin olin Tolucassa.

Erikoistienraivaajana Meksikossa

Siinä vaiheessa kun saavuin Tolucaan, Carmen oli palvellut siellä erikoistienraivaajana kaksi vuotta. Oli ihanaa olla taas yhdessä! Kumppanuutemme jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä kolmen kuukauden kuluttua äiti joutui onnettomuuteen ja tarvitsi sen jälkeen jatkuvaa hoitoa kotona. Carmen ja minä neuvottelimme tilanteesta Jehovan todistajien haaratoimiston kanssa ja päätimme, että hän palaisi kotiin. Hän hoiti äitiä kaikkiaan 17 vuotta. Samaan aikaan hän palveli vakituisena tienraivaajana ja kutsui raamatuntutkisteluoppilaita kotiinsa, niin että hän saattoi auttaa äitiä tutkimisen ohessa.

Vuonna 1976 sain siirron Tecamachalcoon, vastakohtien kaupunkiin: toisella puolen kaupunkia asuvat köyhät, toisella rikkaat. Aloin tutkia Raamattua erään iäkkään naimattoman naisen kanssa, joka asui varakkaan veljensä talossa. Kun nainen kertoi veljelleen haluavansa tulla Jehovan todistajaksi, mies uhkasi häätää hänet talosta. Tuo nöyrä nainen ei kuitenkaan pelännyt vaan meni kasteelle. Veli toteutti uhkauksensa. Nainen oli tuolloin 86-vuotias, mutta hän luotti täysin Jehovaan. Seurakunta huolehti hänestä, ja hän pysyi uskollisena kuolemaansa asti.

Gilead-kouluun, sitten Boliviaan

Vietin Tecamachalcossa viisi upeaa vuotta. Sitten sain kutsun Gileadin rinnakkaiskoulun ensimmäiselle kurssille, joka pidettäisiin Meksikossa ja joka olisi samankaltainen kuin New Yorkissa pidettävä Gilead-koulu. Sekä äiti että Carmen vaativat minua ottamaan kutsun vastaan, joten lähdin Méxicon kaupungissa sijaitsevaan haaratoimistoon kymmenviikkoiselle kurssille, josta tuli elämäni hengellinen kohokohta. Kurssimme päättäjäiset pidettiin 1. helmikuuta 1981, ja minut lähetettiin La Paziin Boliviaan yhdessä Enriqueta Ayalan (nykyään Fernández) kanssa.

Veljien oli määrä olla meitä vastassa La Pazissa, mutta saapuessamme sinne heitä ei näkynyt mailla halmeilla. Päätimme olla suotta hukkaamatta aikaa ja aloimme todistaa lentokentällä oleville ihmisille. Kolmen kiinnostavan tunnin kuluttua tapasimme haaratoimistosta saapuneet veljet. He pyytelivät anteeksi ja selittivät, että kadut olivat aivan tukossa karnevaalien takia.

Todistamista pilvien yläpuolella

La Paz sijaitsee noin 3600 metrin korkeudella merenpinnasta, joten useimmiten olimme  pilvien yläpuolella. Ohuessa ilmassa oli vaikea hengittää, ja uuvuin palveluksessa nopeasti. Kesti vuoden tottua elämään niin korkealla, mutta Jehovalta saamani siunaukset voittivat mennen tullen fyysiset koettelemukset. Esimerkiksi eräänä aamupäivänä vuonna 1984 kapusin kivikkoista vuorenrinnettä huipulla kököttävälle talolle. Perille päästyäni koputin oveen uupuneena. Ovelle tuli nainen. Kävimme miellyttävän keskustelun, ja lupasin tulla muutaman päivän kuluttua uudelleen.

”Epäilenpä”, nainen sanoi. Mutta menin kuin meninkin uudelleen, ja nainen pyysi, että opettaisin hänen tytärtään tuntemaan Raamattua. ”Se on vanhempien velvollisuus”, vastasin. ”Voin kyllä auttaa teitä, jos haluatte.” Se sopi hänelle, ja hänkin alkoi tutkia Raamattua. Hän ei kuitenkaan osannut lukea, joten lähdimme liikkeelle Jehovan todistajien valmistamasta kirjasesta ”Opi lukemaan ja kirjoittamaan”.

Perheen lapsiluku kasvoi ajan mittaan kahdeksaksi. Kun menin tapaamaan perhettä, muutamilla lapsista oli tapana muodostaa ketju ja auttaa minut rinnettä ylös. Sittemmin koko perhe – isä, äiti ja kaikki kahdeksan lasta – alkoi palvella Jehovaa. Tytöistä kolme on tienraivaajia, ja yksi pojista on seurakunnan vanhin. Perheen isä toimi seurakunnassa avustavana palvelijana, mutta hän kuoli vuonna 2000. On sydäntä lämmittävää ajatella tuota hienoa uskollista perhettä! Kiitän Jehovaa siitä, että sain auttaa heitä.

Jälleen Carmenin kanssa

Äiti kuoli vuonna 1997, minkä jälkeen Carmen sai uudestaan kutsun erikoistienraivaajaksi. Vuonna 1998 hänet määrättiin lähetystyöntekijäksi Cochabambaan Boliviaan, missä minäkin olin. 18 vuoden eron jälkeen olimme taas yhdessä. Nautimme elämästä Cochabambassa, missä ilmasto on niin miellyttävä, että pääskystenkin sanotaan viihtyvän siellä vuodet läpeensä. Tätä nykyä asumme kauniissa 220000 asukkaan Sucressa, joka sijaitsee laaksossa korkealla vuoristossa. Kaupunkia sanottiin aiemmin pikku-Vatikaaniksi lukuisten katolisten kirkkojen vuoksi. Nykyään siellä on viisi Jehovan todistajien seurakuntaa.

Olemme Carmenin kanssa olleet tienraivaajina yhteensä yli 60 vuotta, ja meillä on ollut verraton tilaisuus auttaa yli sataa ihmistä edistymään kasteelle. Jehovan palveleminen kokosieluisesti on ehdottomasti kaikkein palkitsevin elämäntapa! (Markus 12:30.)

[Alaviite]

[Kuva s. 15]

Kapusin kivikkoista vuorenrinnettä tutkimaan tämän perheen kanssa.

[Kuva s. 15]

Palveluksessa sisareni Carmenin (oikealla) kanssa.