Pysyvämpää kuin taide

Kertonut Rakel Koivisto

Vuonna 1950 ehdotukseni sodan muistomerkiksi voitti kilpailun, johon lähes kaikki Suomen kuvanveistäjät olivat osallistuneet. Mutta kun tekemäni suuri kivipatsas paljastettiin vuotta myöhemmin juhlallisessa tilaisuudessa Tuusulassa, en ollut paikalla. Syynä oli muuttunut elämänkatsomukseni.

SYNNYIN vuonna 1917 pienessä maaseutupitäjässä Etelä-Suomessa. Olin kymmenhenkisen perheen kuopus. Vaikka elimme niukoissa oloissa, muistan lapsuuteni onnellisena ja turvallisena aikana. Vanhempani olivat vakaita, jumalaapelkääviä ihmisiä, ja he opettivat meidät lapset arvostamaan hengellisiä asioita. Raamattu, jonka isäni oli aikoinaan hankkinut, oli kodissamme kunniapaikalla.

Lapsena minulla oli tapana veistellä puusta pieniä veistoksia. Sukulaiseni pitivät tekeleitäni poikkeuksellisina, ja he kannustivat minua opiskelemaan taidetta. Aikanaan pääsin opiskelemaan taideteollisuusalan kouluun Ateneumiin Helsinkiin. Tämä arvostettu koulu, joka oli siihen aikaan Suomen taide-elämän keskus, sai minut, pienen maalaistytön, nopeasti taiteen lumoihin. Kun valmistuin koulusta vuonna 1947, ajattelin, että voisin jättää jälkeeni jotain pysyvää.

Käänteentekevä muutos

Sitten tapahtui jotakin, mikä keikautti päälaelleen koko silloisen elämänkatsomukseni. Eräänä päivänä sisareni Aune tuli luokseni tohkeissaan ja sanoi: ”Nyt olen löytänyt totuuden.” Hän oli saanut käsiinsä Jehovan todistajien julkaiseman kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Minä olin kuitenkin ennakkoluuloinen. Mutta pian näin samaisen kirjan eräällä ystävälläni, joka oli opiskellut kanssani Ateneumissa. Kun vähättelin kirjaa, hän sanoi minulle topakasti: ”Älä sinä naura! Tämä kirja auttaa ymmärtämään Raamattua.” Hankin kirjan itselleni ja luin sen melkein saman tien. En enää nauranut. Olin vakuuttunut, että Jehovan todistajilla on totuus. Tajusin myös, että Jehova Jumala tarjosi minulle jotakin, mitä taide ei voi antaa – ikuista elämää.

Kun olin aluksi yhteydessä Jehovan todistajiin, kukaan ei kutsunut minua kokouksiin. Luulin niiden olevan vain jäsenille. Niinpä kysyin, voisinko minäkin tulla niihin. Sain tietää, että kaikki ovat tervetulleita. Kokoukset vahvistivat uskoani entisestään, ja päätin sydämessäni vihkiä elämäni Jehovalle. Tein tuon päätökseni julkisesti tunnetuksi, kun minut  kastettiin yhdessä sisareni kanssa 19. marraskuuta 1950. Iloksemme perheestämme omaksui aikoinaan totuuden kaikkiaan kuusi tyttöä sekä rakkaat vanhempani.

Minkä uran valitsisin?

Niihin aikoihin, kun tutkin Raamattua todistajien kanssa, olin pääsemässä vauhtiin taiteilijan urallani. Valmistuttuani Ateneumista pääsin sinne töihin kuvanveiston opettajan apulaiseksi. Tässä vaiheessa ehdotukseni sodassa kuolleiden muistomerkiksi voitti valtakunnallisen kuvanveistokilpailun. Ehdotukseni nimi oli ”Paluuton tie”. Halusin tällä nimellä kertoa muuttuneesta asenteestani sotaa kohtaan (Jesaja 2:4; Matteus 26:52). Kuten alussa kerroin, en ollut läsnä, kun valmis, yli viisi metriä korkea graniittinen patsas myöhemmin paljastettiin. Tuohon isänmaalliseen tilaisuuteen osallistuminen olisi ollut vastoin Raamattuun perustuvaa vakaumustani.

Kilpailuvoitto toi minulle nimeä, ja sain lupaavia työtarjouksia. Punnitsin kuitenkin tärkeysjärjestystäni. Vaikka rakastin työtäni, halusin vielä enemmän auttaa toisia hengellisesti. Siksi aloin vuonna 1953 toimia tienraivaajana eli Jehovan todistajien kokoaikaisena evankelistana.

Joskus minulle sanottiin, että lahjani menevät hukkaan. Mutta ymmärsin, että ne saavutukset, joita voisin saada taiteilijana, olisivat vain väliaikaisia. Jopa suuret kivipatsaat rapautuvat ajan saatossa. Tienraivaajana minun oli mahdollista käyttää suurin osa ajastani toisten auttamiseen ikuiseen elämään johtavalle tielle (Johannes 17:3). En silti hylännyt tyystin kuvanveistoa. Tein edelleen silloin tällöin pieniä veistoksia omaksi ilokseni ja hankkiakseni tuloja.

Muutto maaseudulle

Vuonna 1957, palveltuani neljä vuotta tienraivaajana Helsingissä, sain Jehovan todistajien haaratoimistosta kirjeen, jossa minua pyydettiin palvelemaan Jalasjärven maalaispitäjässä Etelä-Pohjanmaalla. Siellä saisin toverikseni minua 17 vuotta nuoremman Anja Kedon. Vaikka en tuntenut Anjaa entuudestaan, vastasin kutsuun myöntävästi ja muutin asumaan hänen kanssaan. Me kaksi olimme koko pitäjän ainoat Jehovan todistajat, joten työskentelimme palveluksessa lähes aina kahdestaan. Meistä tuli nopeasti erottamattomat ystävät.

Muutto Jalasjärvelle merkitsi paluuta samankaltaisiin maalaisoloihin, joista parikymmentä vuotta aikaisemmin olin ponnistanut pääkaupungin taideympyröihin. Varsinkin talvet olivat ankaria. Joskus lunta oli niin paljon, että jouduimme kahlaamaan vyötäröä myöten hangessa. Asuimme pienessä, hyvin vaatimattomassa mökissä, jonne kannettiin vesi läheisestä lähteestä. Talvella sisälle tuotu vesi saattoi yön aikana jäätyä. Meillä oli silti kaikki tarpeellinen (1. Timoteukselle 6:8). Elämämme oli onnellista ja sisällökästä.

Paljon antoisaa toimintaa

Aluksi työmme ei kuitenkaan oikein tuottanut tulosta, sillä monilla paikkakuntalaisilla oli voimakkaita ennakkoluuloja. Murtaaksemme jään järjestimme eri puolilla pitäjää elokuvaesityksiä, joissa näytettiin Jehovan todistajien valmistamia filmejä, kuten Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa ja Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa. Ne tutustuttivat ihmiset työhömme ja järjestöömme ja auttoivat heitä näkemään, millaisia myönteisiä vaikutuksia maailmanlaajuisella toiminnallamme on. Näihin esityksiin tuli runsaasti yleisöä.

Erään kerran matkavalvojana toiminut Eero Muurainen tuli esittämään yhdelle nuorisoseurantalolle elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Paikka tuli niin tupaten täyteen väkeä, että itse löysin hädin tuskin salin perimmäisestä nurkasta kolon, jossa minun piti seistä yhdellä jalalla ja nojata seinään, kun toinen jalka ei mahtunut lattialle. Esityksen jälkeen useat ihmiset pyysivät meitä käymään heidän luonaan.

Lisäksi meillä oli silloin magnetofoni, jolla soitimme nauhoitettuja esitelmiä maalaistaloissa. Kerran olimme sopineet, että pitäisimme illalla kello seitsemältä erään perheen luona tällaisen magnetofoniesitelmän, jota kuulemaan oli kutsuttu koko kylän väki. Sitä ennen lähdimme aamuvarhaisella polkupyörillä  kenttäpalvelukseen erääseen toiseen, 25 kilometrin päässä olevaan kylään. Uskoimme ehtivämme sieltä hyvissä ajoin takaisin. Kun sitten lähdimme polkemaan kotiin, tie olikin sateen vuoksi yhtä savivelliä.

Lopulta polkupyörämme olivat niin savessa, etteivät niiden pyörät pyörineet lainkaan ja jouduimme kantamaan ne kotiin. Tästä syystä pääsimme lähtemään esitelmäpaikkaan vasta illan hämärtyessä. Raahasimme mukanamme painavaa magnetofoniamme, ja kello oli jo kymmenen, kun saavuimme perille. Olimme aivan varmoja siitä, ettei ketään olisi enää paikalla, mutta hämmästykseksemme tupa olikin täynnä meitä odottavia kyläläisiä. Esitelmän jälkeen virisi vielä vilkas keskustelu. Kun vihdoin pääsimme takaisin kotiin aamuyöllä, olimme lopen väsyneitä, mutta niin onnellisia.

Koska välimatkat kylien välillä olivat pitkiä, hankimme paikallisten ystävien avustuksella vanhan Moskvitš-merkkisen auton, joka helpotti toimintaamme huomattavasti. Autovanhuksestamme tuli myöhemmin kuuluisa, kun piispantarkastuksen yhteydessä Lapuan hiippakunnan piispa kielsi seurakuntalaisia ottamasta meitä vastaan. Hän antoi tuntomerkiksi kaksi naista, jotka ajavat sinisellä autolla. Huomasimme heti tämän varoituksen vaikutuksen. Ihmisiä alkoi kiinnostaa, keitä nämä tytöt ovat ja miksi he ovat niin vaarallisia. Tämän uteliaisuuden seurauksena saimme käydä monia hienoja keskusteluja. Totesimme todeksi Jesajan sanat: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty.” (Jesaja 54:17.)

Ajan kuluessa työmme alkoi kantaa hedelmää. Ei mennyt kauankaan, kun meillä oli koossa pieni kiinnostuneiden ryhmä, jonka kanssa aloimme pitää viikoittaisia kokouksia. Vuosien myötä ryhmämme kasvoi, joten vuonna 1962 siitä muodostettiin seurakunta, johon kuului 18 julistajaa ja joka toimi pitkälti sisarten voimin. Kaksi vuotta tämän jälkeen saimme Anjan kanssa siirron läheiseen Ylistaron pitäjään.

Virikkeellinen ympäristö

Nautimme pohjalaisen maaseudun kauneudesta ja rauhasta, mutta erityisesti pidimme ihmisistä, jotka olivat perusluonteeltaan vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Monet olivat tosin hyvin kirkollisia ja isänmaallisia, ja joistakin taloista saimme äkäisen lähdön. Mutta oli myös paljon sellaisia, jotka kunnioittivat syvästi Raamattua. Monesti kävi niin, että kun otimme Raamatun esiin, emännät keskeyttivät kotityönsä ja isännät ottivat päästään lakin, joka muuten pysyi siinä tiukasti. Joskus kun pidimme raamatuntutkistelua, sitä tuli seuraamaan koko talon väki ja välillä myös naapureita.

Maatalojen aidot ihmiset antoivat minulle virikkeitä pieniin veistoksiin, joita muovailin savesta sopivissa väleissä. Koska minua on aina kiehtonut ihmisten viehättävyys ja humoristisuus, lähes kaikki veistokseni kuvasivat ihmisiä. Monet esittivät askareissaan olevia naisia. Eräässä lehtikirjoituksessa kuvailtiin veistoksiani seuraavasti: ”Niistä huokuu maan lämpö ja rauha, huumori ja leppoisa tasapaino. – – Lämmin kiintymys ihmisiin ja  mehevä tyylittelytaito ovat luoneet nämä veistokset.” Varoin kuitenkin antamasta taiteelle liian suurta jalansijaa. Pidin lujasti kiinni päätöksestäni palvella Jehovaa koko ajallani.

Vuonna 1973 sain työtarjouksen, josta en halunnut kieltäytyä. Minua pyydettiin valmistamaan savesta suuri seinäreliefi Vantaalla sijaitsevan Jehovan todistajien haaratoimiston uuteen aulaan. Tämän korkokuvan aiheeksi valittiin psalmi 96:11–13. Miten iloinen olinkaan saadessani käyttää kykyjäni Jehovan ylistämiseen.

Koska olin tienraivausaikana tehnyt taidetta lähinnä omaksi ilokseni, olin yllättynyt, kun minulle 1970-luvun loppupuolella myönnettiin valtion taiteilijaeläke. En tietenkään pannut pahakseni tätä rahallista tukea, mutta mietin mielessäni, että tässäkö olisi ollut kaikki, mitä minulle olisi jäänyt käteen, jos olisin uhrannut koko elämäni taiteelle: muutama lisälantti eläkevuosien turvaksi. Mitä se on ikuisen elämän palkintoon verrattuna? (1. Timoteukselle 6:12.)

Takaisin kaupunkiin

Vuosi 1974 merkitsi melkoista muutosta elämässämme ja palveluksessamme. Meitä pyydettiin Anjan kanssa siirtymään Turkuun. Tuolloin Turkuun tuli paljon uutta asutusta, joten siellä tarvittiin Valtakunnan saarnaajia. Aluksi emme olleet kovin ilahtuneita tästä siirrosta. Kaupunkilaisille saarnaaminen tuntui haastavammalta, sillä monet olivat välinpitämättömiä. Vähitellen kuitenkin sopeuduimme uuteen ympäristöön ja löysimme useita ihmisiä, jotka arvostivat Raamatun totuutta.

Olemme yhdessä tienraivaustoverini Anjan kanssa saaneet auttaa yli 40:tä ihmistä vihkimään elämänsä Jehovalle. Miten suuresti nämä hengelliset lapsemme ilahduttavatkaan sydäntämme! (3. Johanneksen kirje 4.) Viime vuosina terveyteni on mennyt vauhdilla alamäkeä, mutta olen kokenut entistä voimakkaampana Jehovan tuen, seurakunnan ystävien rakkauden ja rakkaan tienraivaustoverini Anjan ”vahvistavan avun” (Kolossalaisille 4:11; Psalmit 55:22). Kumpikaan meistä ei varmasti lähes 50 vuotta sitten olisi osannut aavistaa, että meistä tulisi elinikäiset tienraivaustoverit.

”Elämä on lyhyt, mutta taide on ikuista”, kuuluu vanha sanonta. Tämä ei kuitenkaan ole ollut minun elämäni motto. Yhdyn sitä vastoin niihin sanoihin, jotka apostoli Paavali kirjoitti 2. Korinttilaiskirjeen 4:18:ssa: ”Näkyväiset ovat väliaikaisia, mutta näkymättömät ovat ikuisia.” Saavutukseni taiteilijana, ”näkyväiset” asiat, ovat olleet hetkellisiä. Ne eivät ole mitenkään verrannollisia niihin ihaniin kokemuksiin, joita olen saanut Jehovan palveluksessa, eivätkä ne anna ikuista elämää. Miten onnellinen olenkaan, että omistin elämäni ”näkymättömille” asioille – asioille jotka ovat pysyvämpiä kuin taide.

[Kuva s. 19]

Työstämässä suurta muistomerkkiä

[Kuva s. 21]

Minä (oikealla) ja Anja vuonna 1957

[Kuva s. 22]

Minä (vasemmalla) ja Anja nykyään