Lainaisitko lyijykynää?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BRITANNIASTA

SE ON hinnaltaan edullinen ja aina käyttövalmis, eikä se painakaan juuri mitään. Se mahtuu mukavasti taskuun. Se toimii ilman virtalähdettä, se ei koskaan vuoda, ja sen jäljet voi pyyhkiä pois. Lapset opettelevat kirjoittamaan sillä, lahjakkaat taiteilijat luovat sen avulla mestariteoksia, ja useimmat meistä pitävät sitä käden ulottuvilla siltä varalta, että jotain täytyy merkitä muistiin. Vaatimaton lyijykynä on tosiaankin maailman huokeahintaisimpia ja käytetyimpiä kirjoitusvälineitä. Tämän keksinnön hämmästyttävä tarina alkoi satunnaisesta löydöstä, joka tehtiin aikoinaan Englannin maaseudulla.

Mustaa ”lyijyä”

1500-luvulla Pohjois-Englannin järviseudulta Borrowdalen laakson rinteiden uumenista tuli esiin outoja mustia möykkyjä. Aine näytti hiileltä, mutta se ei palanut ja sen kirjoituspintaan jättämä jälki oli kiiltävä, musta ja helppo pyyhkiä pois. Se oli lisäksi rasvaista, joten siitä murrettujen palasten ympärille kiedottiin lampaannahkaa ja lyhyiden pötköjen ympärille käärittiin narua. Sitä, kuka ensimmäisenä keksi laittaa tätä mustaa ”lyijyä” puisen hylsyn sisään, ei tiedä kukaan, mutta 1560-luvulle tultaessa Manner-Euroopassa oli jo käytössä alkeellisia lyijykyniä.

Pian mustaa mineraalia louhittiin ja vietiin ulkomaille sitä kaipaaville taiteilijoille, ja 1600-luvulla sitä käytettiin oikeastaan kaikkialla. Samoihin aikoihin valmistajat tekivät sillä kokeita tavoitteenaan kehittää entistä parempi kirjoitusväline. Koska tämä Borrowdalesta saatava aine oli puhdasta ja sitä oli helppo louhia, se alkoi kiinnostaa myös varkaita ja mustan pörssin kauppiaita. Niinpä Britannian parlamentti hyväksyi vuonna 1752 lain, jonka nojalla tämän mineraalin varastamisesta saattoi joutua vankilaan tai rangaistussiirtolaan.

Vuonna 1779 ruotsalainen kemisti Carl W. Scheele teki yllättävän havainnon: tuo musta  lyijynä pidetty aine ei suinkaan ollut lyijyä vaan puhtaan hiilen pehmeä muoto. Kymmenen vuotta myöhemmin saksalaisgeologi Abraham G. Werner nimesi sen grafiitiksi; sana tulee kreikan sanasta grafein ’kirjoittaa’. Nimestään huolimatta lyijykynä ei siis todellisuudessa sisällä lainkaan lyijyä.

Lyijykynä saa nykyisen muotonsa

Englantilainen grafiitti oli monia vuosia hallitsevassa asemassa lyijykynien tuotannossa, sillä se oli riittävän puhdasta käytettäväksi sellaisenaan. Mantereen puolella grafiitti taas oli huonompilaatuista, joten sikäläiset kynien valmistajat yrittivät parantaa grafiittipuikkojen laatua. Ranskalainen insinööri Nicolas Jacques Conté sekoitti keskenään grafiittijauhetta ja savea, muotoili seoksesta puikkoja ja poltti ne uunissa. Grafiitin ja saven suhdetta muuttamalla saatiin erilaisia mustan sävyjä. Sama menetelmä on käytössä nykyäänkin. Conté patentoi keksintönsä vuonna 1795.

1800-luvulla lyijykynien valmistuksesta tuli suurta liiketoimintaa. Grafiittia löydettiin useista paikoista, muun muassa Siperiasta, Saksasta ja nykyisen Tšekin tasavallan alueelta. Lukuisia tehtaita perustettiin Saksassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa. Koneistaminen ja massatuotanto laskivat hintoja, ja 1900-luvun alussa lyijykyniä käyttivät jo koululaisetkin.

Lyijykynä nykyään

Lyijykynistä on tullut korkeatasoisia ja monikäyttöisiä kirjoitus- ja piirustusvälineitä, joita tuotetaan vuosittain miljardeja kautta maailman. Tavallisella puisella lyijykynällä voi vetää yli 56 kilometriä pitkän viivan ja kirjoittaa 45000 sanaa. Metallista tai muovista valmistetuissa mekaanisissa lyijytäytekynissä käytetään ohuita lyijyjä, joita ei tarvitse teroittaa. Värikynissä käytetään grafiitin sijasta monenlaisia väriaineita, joilla saadaan aikaan kymmeniä värejä.

Monipuolinen, lujatekoinen, yksinkertainen ja käytännöllinen lyijykynä ei osoita vanhenemisen merkkejä. Siispä meiltä voidaan vastedeskin kysäistä niin kotona kuin töissäkin: ”Lainaisitko lyijykynää?”

[Tekstiruutu/Kuva s. 13]

MITEN LYIJY SAADAAN KYNÄÄN?

Hienoksi jauhetusta grafiitista, savesta ja vedestä valmistettu seos puristetaan ohuen metalliputken läpi spagettia muistuttavaksi pitkäksi langaksi, joka kuivataan, pätkitään ja poltetaan uunissa. Näin saadut puikot kastetaan kuumaan öljyyn ja vahaan. Kynään käytettävä puu on yleensä setriä, sillä sitä on helppo teroittaa. Puu sahataan ja höylätään tasaisiksi, puolen kynän paksuisiksi levyiksi, joihin jyrsitään uria. Puikot laitetaan toisen levyn uriin ja toinen levy liimataan ja puristetaan ensimmäisen päälle. Liiman kuivuttua levy leikataan kyniksi. Kun kynä on muotoiltu, hiottu ja maalattu ja siihen on laitettu valmistajan leima ja muut tiedot, saumattomaksi saatu lyijykynä on käyttövalmis. Toisinaan kynään kiinnitetään pyyhekumi.

[Lähdemerkintä]

Faber-Castell AG

[Tekstiruutu/Kuva s. 14]

KOVUUSASTE KÄYTÖN MUKAAN

Kynää valitessa on hyvä ottaa huomioon siihen merkityt kirjaimet tai numerot, jotka osoittavat lyijyn kovuusasteen. Mitä pehmeämpi lyijy, sitä tummempi jälki.

HB on monikäyttöinen keskikova lyijy.

B tarkoittaa pehmeämpää lyijyä. Esimerkiksi luvut 2B tai 6B kertovat pehmeyden asteen: mitä suurempi luku, sitä pehmeämpi lyijy.

H kertoo, että lyijy on melko kovaa. Mitä suurempi luku – 2H, 4H, 6H ja niin edelleen – sitä kovempi lyijy.

F sijoittuu kovuusasteeltaan HB:n ja H:n väliin.

Joissakin maissa merkintätavat poikkeavat edellä mainituista.