”Oi, Jehova, anna minun palvella sinua”

Kertonut Danielle Hall

Pikkutyttönä minusta oli ihanaa käydä katsomassa naapurissa asuvaa mummiani. Hän otti iltapäivisin nokkaunet. Jos satuin menemään hänen luokseen juuri silloin, istuimme yhdessä sängyllä ja hän luki minulle Raamatun kertomuksia. Hän sanoi minulle usein: ”Älä koskaan unohda, että Jehova rakastaa sinua. Ja jos sinä rakastat häntä, hän pitää aina sinusta huolen.” Hänen sanansa painuivat syvälle mieleeni ja sydämeeni.

MUMMI kuoli vuonna 1977 ollessani nelivuotias. Hän oli Jehovan todistaja, kuten muutkin isän sukulaiset, jotka asuivat kotikaupungissamme Moessa Australiassa. Vanhempani eivät olleet todistajia, mutta isä suhtautui todistajiin myötämielisesti. Myöhemmin perheemme muutti Tintenbarin pikkukaupunkiin Uuteen Etelä-Walesiin lähelle rannikkoa. Siellä isoveljeni Jamie ja minä kävimme joskus isän kanssa todistajien kokouksissa.

Kun olin kahdeksan vanha, vanhempani erosivat. Isä palasi Moeen, mutta me jäimme Jamien kanssa äidin luo. Äiti ei ollut kiinnostunut Raamatusta eikä halunnut meidän käyvän todistajien kokouksissa. Se suretti minua kovasti. Mummin sanat kaikuivat mielessäni.  Tiesin, että rakastin Jehovaa, ja halusin palvella häntä! Niinpä kerroin rukouksessa Jehovalle, että minäkin olen hänen todistajansa. Jamie tunsi aivan samoin.

Koetuksia koulussa

Pian tämän jälkeen opettaja kysyi koulussa luokaltamme, mitä uskontoa itse kukin edusti, jotta hän voisi kirjata tiedon oppilasluetteloonsa. Kun tuli Jamien vuoro, hän sanoi kuuluvasti ja selvästi: ”Jehovan todistaja.” Opettaja pysähtyi ja pyysi häntä toistamaan vastauksensa, minkä Jamie tekikin. ”Enpä oikein usko, mutta palataan siihen myöhemmin”, opettaja sanoi. Kun tuli minun vuoroni, vastasin niin ikään kovalla äänellä: ”Jehovan todistaja.” Selvästi ärtyneenä opettaja kutsui paikalle koulun rehtorin.

”Minulla on tässä teidän ilmoittautumispaperinne, eivätkä teidän vanhempanne ole ilmoittaneet teidän olevan Jehovan todistajia”, rehtori sanoi lujasti. ”Mutta se on meidän uskontomme”, vastasimme kunnioittavasti. Sen koommin ei rehtori eikä opettajakaan palannut tähän asiaan.

Yritin kertoa luokkatovereilleni niitä vähiä tietoja, joita minulla oli Raamatusta. Pidin mukanani Kirjani Raamatun kertomuksista -kirjaa *, ja toisinaan luin sitä eräälle tytölle, joka uskoi Jumalaan. Mutta koska yritin elää kristillisten normien mukaan, en ollut koskaan kovin suosittu, ja välillä tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.

Rukoilin Jehovaa niin usein ja hartaasti, että hänestä tuli läheisin ystäväni. Joka päivä koulun jälkeen istuin vuoteellani ja kerroin Jehovalle päivän tapahtumista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Itkin usein. Kyynelten vieriessä poskilleni anoin Jehovalta: ”Oi, Jehova, anna minun palvella sinua kansasi kanssa.” Sen jälkeen tunsin oloni aina paljon paremmaksi.

Vahvistava kirje

Ollessani kymmenvuotias Jamie muutti takaisin Moeen isän luo. Nyt olin hengellisesti entistäkin yksinäisempi. Sitten kerran naapurissa käydessäni löysin joitakin Jehovan todistajien julkaisemia lehtiä. Olin innoissani! Painoin mieleeni paikallisen haaratoimiston osoitteen ja kiiruhdin kotiin merkitsemään sen muistiin. Kirjoitin toimistoon hartaan kirjeen, jossa kerroin tilanteeni ja pyysin hengellistä apua. Saamani kahden sivun mittainen koskettava vastaus, joka oli kirjoitettu varta vasten minulle, nosti kyyneleet silmiini. Tämä oli todiste siitä, että minä olin arvokas Jehovalle!

Kirjeessä minua kehotettiin jäljittelemään sen Raamatun aikoina eläneen pienen israelilaistytön uskoa, josta tuli Syyrian armeijan päällikön Naamanin palvelija. Vaikka hän oli vankina kaukana kotimaastaan, hän pysyi lähellä Jumalaansa Jehovaa. Hän puhui rohkeasti uskostaan ja osoittautui siten Jehovan aidoksi todistajaksi. (2. Kuninkaiden kirja 5:1–4.)

Haaratoimistosta tulleessa kirjeessä sanottiin lisäksi: ”Koska olet vielä tyttönen, sinun tulee palvella Jehovaa olemalla tottelevainen vanhemmillesi ja ahkeroimalla koulussa. Sinun täytyy myös pysyä lähellä Jehovaa rukoillen ja tutkien.” Kirjeen loppusanoissa kehotettiin: ”Muista, Danielle, että asummepa missä tahansa, Jehova on aina lähellä meitä. Tiedämme, että uskot tämän.” (Roomalaisille 8:35–39.) Tuo kirje, nyt jo vanha ja kulunut, on edelleen Raamattuni välissä. Olen lukenut sen monesti kuluneina vuosina, aina kyynelsilmin.

Hieman myöhemmin sain toisen kirjeen, jossa kerrottiin isän tilanneen minulle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Olin suunniltani ilosta! Nyt sain säännöllisesti hengellistä ruokaa. Luin jokaisen lehden kannesta kanteen. Nuo aivan ensimmäiset kallisarvoiset lehdet ovat minulla yhä tallessa. Noihin aikoihin  muuan paikallisen seurakunnan kristitty vanhin alkoi käydä katsomassa minua. Hänen käyntinsä, vaikka ne olivatkin lyhyitä, rohkaisivat minua todella paljon.

Muutoksia jotka mahdollistavat edistymisen

Hengellisen tilanteeni kohenemisesta huolimatta halusin kovasti palvoa Jehovaa ilman esteitä. Niinpä kun täytin kolmetoista, kysyin äidiltä, voisinko mennä asumaan isän luo. Rakastin äitiä syvästi, kuten hänkin minua, mutta olin päättänyt palvella Jumalaa. Äiti suostui pyyntööni, joten palasin Moeen ja aloin tutkia Raamattua paikallisen seurakunnan yhteydessä. Isän suostumuksella Jamie ja minä kävimme myös kaikissa kokouksissa. Paikalliset todistajat näkivät paljon vaivaa auttaakseen meitä. Edistyimme Jamien kanssa hengellisesti hyvää vauhtia, ja myöhemmin menimme kasteelle muutaman kuukauden välein. Lapsuusajan rukouksiini oli vastattu! Palvelin Jehovaa hänen kansansa kanssa.

Samoihin aikoihin tulin erityisen läheiseksi tätini Lorraine Taylorin ja hänen miehensä Philipin kanssa, jotka niin ikään kuuluivat Moen seurakuntaan. Olin heille kuin oma tytär. Kun he muuttivat Papua-Uuteen-Guineaan Bougainvillen saareen, missä tarvittiin lisää Valtakunnan julistajia, vastasin oitis myöntävästi heidän kutsuunsa lähteä mukaan. Olin vasta viidentoista, mutta vanhempani antoivat minun lähteä.

Bougainvillessa jatkoin koulunkäyntiä kirjeitse. Muun ajan käytin enimmäkseen todistamiseen. Oli suuri ilo saada työskennellä lähetystyöntekijöiden ja tienraivaajien kanssa. Paikalliset asukkaat olivat nöyrimpiä ihmisiä, mitä koskaan olin tavannut, ja monet olivat erittäin innostuneita Raamatun tutkimisesta.

Myöhemmin samana vuonna syntyi poliittinen selkkaus, ja minun oli turvallisinta lähteä. Oli sydäntä särkevää jättää tuo pieni saari ja sen ihanat ihmiset. Kun pikkuinen koneeni nousi ilmaan, näin Philipin vilkuttamassa minulle hyvästiksi kiitoradalla. Itkin pakahtuakseni ja rukoilin hiljaa Jehovalta, että hän sallisi minun jonain päivänä palvella lähetystyöntekijänä ulkomailla.

Rukouksiini vastataan jälleen

Saatuani Australiassa koulun päätökseen pääsin harjoittelijaksi erääseen lakitoimistoon. Isä oli mennyt toisiin naimisiin ja piti huolta uudesta isosta perheestään. Jamie asui äidin kanssa. Jonkin aikaa asuin vuoroin kummankin vanhempani luona. Elämä tuntui mutkikkaalta, joten minun oli tarpeen yksinkertaistaa sitä ja keskittyä hengellisiin tavoitteisiin. Niinpä vuonna 1994 aloitin kokoaikaisen palveluksen tienraivaajana Moessa.

Olin jälleen onnellinen. Ystäväni seurakunnassa olivat hengellismielisiä nuoria, ja he tukivat minua voimakkaasti. Yksi heistä oli Will, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 1996. Hän oli lempeä-ääninen, ystävällinen ja nöyrä mies ja todellinen siunaus Jehovalta.

Elämämme avioparina vakiintui, ja olimme onnemme kukkuloilla. Eräänä päivänä, kun Will tuli kotiin työskenneltyään matkavalvojan kanssa, joka vieraili alueemme seurakunnissa, hän pyysi minua istuutumaan ja kysyi, haluaisinko muuttaa auttamaan jotakin toista seurakuntaa. Sydämessäni vastasin heti myöntävästi, mutta kysyin kuitenkin pilke silmäkulmassa: ”Mihin? Vanuatuun? Fidžiin?” Kun Will vastasi, että Morwelliin, tokaisin: ”Mutta sehän on aivan tässä lähellä!” Nauroimme ja totesimme saman tien, että muuttaisimme mielihyvin tienraivaajiksi naapuriseurakuntaamme.

Seuraavat kolme vuotta Morwellissa olivat onnellista ja antoisaa aikaa. Sitten koimme uuden yllätyksen. Saimme Jehovan todistajien Australian-haaratoimistosta kutsun erikoistienraivaajiksi. Mutta minne? Itä-Timoriin, pieneen Indonesian saariston itäkärjessä sijaitsevaan maahan. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Kiitin Jehovaa siitä, että hän oli vastannut kaikkiin rukouksiini. Sen lisäksi että sain olla hänen palvelijansa, saatoimme nyt mieheni kanssa palvella ulkomailla.

Palvelus ulkomailla

Saavuimme maan pääkaupunkiin Diliin heinäkuussa 2003. Sikäläiseen seurakuntaan – maan ainoaan  – kuului 13 erikoistienraivaajaa Australiasta ja kourallinen paikallisia todistajia. Timorilaisveljet ja -sisaret olivat hyvin köyhiä; useimmat olivat menettäneet omaisuutensa ja perheenjäseniään 24-vuotisen, vuonna 1999 päättyneen sisällissodan aikana. Monet olivat myös kestäneet perheensä taholta kovaa vastustusta vasta löytämänsä uskon vuoksi. Ahdingosta ja köyhyydestä huolimatta he olivat kuitenkin hengellisesti rikkaita ja onnellisia (Ilmestys 2:8, 9).

Huomasimme, että useimmat timorilaiset olivat jumalaapelkääviä ihmisiä, jotka kunnioittivat Raamattua. Pian meillä olikin raamatuntutkisteluja enemmän kuin pystyimme johtamaan! Aikanaan jotkut alkuaikojen tutkisteluoppilaistamme palvelivat rinnallamme kastettuina veljinä ja sisarinamme. Heidän hengellisen edistymisensä näkeminen toi meille paljon iloa.

Vuonna 2006 Dili joutui jälleen sekasorron valtaan. Etnisten ryhmien välinen jännitys puhkesi täysimittaiseksi taisteluksi. Koteja ryöstettiin tai niitä poltettiin maan tasalle, ja paikalliset todistajat pakenivat turvaan erikoistienraivaajien koteihin. Meidän talomme ja pihamme muutettiin väliaikaiseksi pakolaisleiriksi, ja eräässä vaiheessa meillä asui melkein sata ihmistä. Iso autokatos toimi keittiönä, ruokailuhuoneena ja tilapäisenä valtakunnansalina.

Laukaukset kajahtelivat ja kranaatit räjähtelivät lähistöllä, mutta tienraivauskodin suojissa saimme olla rauhassa. Me kaikki tunsimme Jehovan suojelevan käden yllämme. Päivän aluksi keskustelimme aina yhdessä jostakin raamatunjakeesta. Kokoukset pidettiin normaalisti. Johdimme myös raamatuntutkisteluja kiinnostuneille.

Viikkojen vieriessä kävi selväksi, että maan itäosassa syntyneiden veljien olisi vaarallista jäädä Diliin. Niinpä työtä johtavat todistajat päättivät perustaa uuden ryhmän maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Baucauhun, joka sijaitsi kolmen tunnin matkan päässä Dilistä itään. Sen vuoksi myös Will ja minä saimme uuden tehtävän.

Saavuimme Baucauhun heinäkuussa 2006 melkein päivälleen kolme vuotta Itä-Timoriin saapumisemme jälkeen. Uuteen ryhmään kuului neljä erikoistienraivaajaa ja kuusi timorilaistodistajaa. Paikalliset veljet ja sisaret olivat jättäneet Diliin kaiken omaisuutensa – mutta leveä hymy oli tallella. Me totisesti ihailimme heidän uskollista, uhrautuvaa henkeään!

Palvelemme Willin kanssa Baucaussa edelleen. Rakastamme työtämme ja tunnemme senkin olevan siunaus Jehovalta. Mummi oli aivan oikeassa. Jehova on pitänyt minusta uskollisesti huolta kaikki nämä vuodet. Kiitän häntä jatkuvasti siitä, että olen saanut palvella häntä hänen kansansa kanssa. Odotan myös innokkaasti ylösnousemusta, jolloin saan taas nähdä mummin. Silloin voin kiittää häntä siitä, että hän antoi minulle eväät aidosti onnellista ja palkitsevaa elämää varten.

[Alaviite]

[Kuva s. 26]

Mummin kanssa

[Kuva s. 28, 29]

Mieheni Willin kanssa