Olen rakastanut musiikkia, elämää ja Raamattua

Kertonut Boris Gulaševski

Kuvittele mielessäsi seitsemättäkymmentä käyvä sokea mies, jolla on ollut kaksi vakavaa sydänkohtausta. Kyyneleet poskille vierien hän kiittää Jumalaa siitä, että on saanut oppia tuntemaan Hänet. Olin tässä tilanteessa vain 11 vuotta sitten.

SYNNYIN vuonna 1930 Tsibulevin kylässä Tšerkasin alueella Ukrainassa. Vuonna 1937, jolloin oli käynnissä yksi Stalinin puhdistuksista, isä pidätettiin ja tuomittiin ”valtion vihollisena”. Asuntomme otettiin haltuun, ja useimmat tuttavamme alkoivat kartella meitä. Pian monet heistäkin pidätettiin. Elettiin yleisen epäluottamuksen, petoksen ja pelon aikaa.

Kaksi kuukautta isän pidätyksen jälkeen syntyi sisareni Lena. Äiti, Lena, veljeni Nikolai ja minä vietimme sen talven huonepahasessa, jossa ei ollut sen enempää ikkunoita kuin lämmitintäkään. Myöhemmin muutimme isoisäni taloon. Nikolai ja minä huolehdimme talosta, pilkoimme puita ja teimme korjaustöitä. Minusta oli mukavaa tehdä kaikenlaista käsilläni. Valmistin kenkiä ja tein puusepäntöitä. Rakastin myös musiikkia, joten tein itselleni vanerinkappaleesta balalaikan, jota opettelin soittamaan. Myöhemmin opin soittamaan myös kitaraa ja mandoliinia.

Minut oli kastettu katoliseen uskoon. En kuitenkaan ymmärtänyt kirkon opetuksia tai tapoja, joten ateistiset näkemykset vaikuttivat minusta järkeviltä. Toisen maailmansodan jälkeen liityin Komsomoliin (kommunistinen nuorisojärjestö), ja aina tilaisuuden tullen minä ja muut sen jäsenet väittelimme uskovaisten kanssa yrittäen todistaa, ettei Jumalaa ole.

 Menetän näköni

Sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon vuonna 1941, etulinja kulki toisen maailmansodan aikana useaan otteeseen kylämme läpi. 16. maaliskuuta 1944 loukkaannuin pommituksessa ja menetin näköni. Kärsin kivuista, ja mieleni valtasi toivottomuus.

Kun taistelurintama liikkui kohti länttä ja saksalaiset pakotettiin vetäytymään, aloin tehdä kävelyretkiä puutarhassa ja kuunnella lintujen laulua. Äiti sääli minua ja antoi minulle vodkaa, ja kyläläiset kutsuivat minut juhliinsa, joissa soitin heille. Tupakoin ja hukutin epätoivoni alkoholiin. Pian kuitenkin tajusin, että sellainen meno ei ratkaissut ongelmiani.

Opettajana toimiva tätini sai kuulla sokeille tarkoitetuista kouluista, ja hän suostutteli äidin ilmoittamaan minut yhteen niistä. Vuonna 1946 aloitin koulun paikkakunnalla, joka tunnetaan tätä nykyä nimellä Kamjanets-Podilsky. Aloitin koulunkäynnin innolla. Opin lukemaan ja kirjoittamaan pistekirjoitusta. Jatkoin myös musiikkiopintojani ja harjoittelin tuntikausia concertinan soittoa. Vararehtori pani uurastukseni merkille ja antoi minun soittaa harmonikkaansa. Opettelin soittamaan myös pianoa.

Omaan kotiin

Vuonna 1948 avioiduin erään opettajan kanssa, joka oli auttanut minua kouluaineissa. Hänen miehensä oli kuollut sotavuosina, ja hän oli jäänyt yksin kahden pienen tyttärensä kanssa. Käytyäni koulun loppuun muutin hänen luokseen. Yritin parhaani mukaan olla hyvä puoliso ja isä, ja hankin meille elannon soittamalla. Vuonna 1952 meille syntyi poika.

Tein järjestelyjä talon rakentamiseksi perheellemme ja palkkasin työmiehiä tekemään perustuksen ja ulkoseinät, mutta tein paljon myös itse. Tuntoaistista ja mielikuvituksesta oli paljon apua, vaikken nähnytkään mitään. Pitelin puunkappaletta käsissäni ja tunnustelin sitä saadakseni siitä selvän kuvan. Sen jälkeen pystyin muovaamaan siitä esineen, esimerkiksi puisen työkalun. Terästyökalut tilasin tehtaalta. Muurasin tiiliuunin, valmistin huonekaluja ja tein monenmoista muutakin.

Ainutlaatuinen puhallinorkesteri

Jatkoin musiikkiopintojani ja valmistuin lopulta ammattimuusikoksi. Osasin soittaa useita soittimia, ja seuraavaksi opettelin soittamaan huilua. Kerran kunnostin pienen bambusta tehdyn huilun, ja aikanaan opin tekemään näitä soittimia myös itse. Asiantuntijat ajattelivat tuolloin, ettei tämäntyyppisestä huilusta ollut mahdollista valmistaa bassoääniä tuottavaa muunnosta. Soittimen olisi oltava suurikokoinen, mikä puolestaan merkitsisi sitä, että sen ääni olisi liian vaimea. Sen vuoksi ei ollut olemassa tällaista puhallinorkesteria.

 Onnistuin kuitenkin valmistamaan huilun, jossa oli erityinen resonaattori voimistamassa ääntä. Oli siis mahdollista tehdä bassohuilu tarvitsematta tinkiä äänen voimakkuudesta. Aikanaan tein erilaisia huiluperheitä, jotka yhdessä tuottivat moninaisia sointuja.

Aiemmin olin koonnut orkestereita perinteisten soittimien soittajista, ja yksi niistä koostui pelkästään sokeista soittajista. Sitten vuonna 1960 kokosin yksinomaan huiluja soittavan orkesterin, joka oli Neuvostoliitossa ja kenties koko maailmassa ainoa laatuaan.

Etsintää ja epäilyksiä

Vuonna 1960 korjautin muutamia soittimia eräällä asiantuntijalla. Hän alkoi puhua minulle uskonnosta, mutta tapani mukaan väitin vastaan ja sanoin, ettei Jumalaa ole. Hän ehdotti, että kuuntelisin hiljaa, kun hän lukisi minulle Raamattua. En ollut koskaan lukenut sitä, joten päätin kuunnella.

Kertomus siitä, miten Jaakob näki paljon vaivaa perheensä elättämiseksi, kosketti minua syvästi. Itkin kuullessani, miten Joosefin veljet myivät hänet orjaksi, millaisia koetuksia hän joutui kestämään ja miten hän myöhemmin antoi näille anteeksi. (1. Mooseksen kirja, luvut 37, 39–45.) Pidin kovasti myös kultaisesta säännöstä, jonka mukaan meidän tulisi kohdella toisia siten kuin haluamme toisten kohtelevan meitä (Matteus 7:12). Näin tutustuin Raamattuun ja aloin rakastaa sitä.

Aloin käydä uuden ystäväni kanssa baptistien kokouksissa. Sain pistekirjoituksella kirjoitetun ”Uuden testamentin” ja aloin lukea sitä huolellisesti. Huomasin kuitenkin ristiriitoja sen ja baptistien opetusten välillä. Raamattu esimerkiksi osoittaa, että Jumala ja Jeesus ovat kaksi eri persoonaa ja että Jumala on Jeesusta suurempi (Matteus 3:16, 17; Johannes 14:28; Apostolien teot 2:32). Baptistien mukaan Jumala ja Jeesus ovat kuitenkin yhdenvertaisia ja osa kolminaisuutta. Luin ”Uuden testamentin” moneen kertaan, kirjaimellisesti tunnustellen sitä sana sanalta, ja olin varma, että kolminaisuusoppia ei ole Raamatussa.

Raamatunkäännöksessämme käytettiin sanaa ”helvetti”. Yritin kuvitella mielessäni sellaisen helvetin, josta baptistit puhuivat – paikan, jossa ihmisiä piinataan ikuisesti tulessa. Se tuntui hirvittävältä! Raamatun mukaan Jumala on rakkaus, enkä voinut kuvitella hänen luoneen sellaista paikkaa (1. Johanneksen kirje 4:8). Aika kului, ja helvettiä samoin kuin muitakin baptistien opetuksia koskevat epäilykseni kasvoivat.

Suuria muutoksia

Vuonna 1968 tytärpuoleni olivat jo avioituneet ja saaneet omia lapsia. Vaimollani ja minulla alkoi olla vakavia erimielisyyksiä. Kun nyt muistelen tuota aikaa, kadun sitä, ettemme osoittaneet tarpeeksi rakkautta ja kärsivällisyyttä toisiamme kohtaan. Erosimme, ja kaksi seuraavaa avioliittoani päättyivät niin ikään eroon.

Vuonna 1981, asuttuani Kamjanets-Podilskyssa 35 vuotta, muutin Joškar-Olaan, joka sijaitsee noin 600 kilometriä Moskovasta itään. Jatkoin luovaa toimintaani musiikin parissa. Yhteen huiluorkestereistani kuului 45 jäsentä, ja soittimien koko vaihteli laidasta laitaan 20 senttimetrin pituisesta, senttimetrin läpimittaisesta korkeaäänisestä huilusta jopa lähes kolmimetriseen, 20 senttimetrin läpimittaiseen kontrahuiluun. Konserttejamme esitettiin radiossa ja televisiossa, ja esiinnyimme joka puolella maata.

Vuonna 1986 pidettiin kilpailu, johon osallistui yhtyeitä kaikkialta Neuvostoliitosta. Sain kunniakirjan ja mitalin huiluihin liittyvän kehitystyöni johdosta. Vuosia myöhemmin tuotettiin dokumenttielokuva ”Huilusoolo – erään muusikon uskomaton tarina”. Marijskaja Pravda -lehti kirjoitti: ”Boris Nikolajevitš Gulaševski, josta elokuvassa kerrotaan, on saanut kunniakirjan siitä, että hän on perustanut huiluorkesterin, jollaista ei Venäjällä ole toista.”

Totuuden etsintää

Kun muutin Joškar-Olaan, rekisteröidyin asiakkaaksi kirjastoon, jossa oli paljon sokeille tarkoitettua aineistoa. Tutustuin  katolilaisten, helluntailaisten ja metodistien opetuksiin. Kävin myös ortodoksikirkon tilaisuuksissa. Yllätyksekseni kaikissa opetettiin samoin kuin baptistien kirkossa, jonka opetusten jo tiesin olevan ristiriidassa Raamatun kanssa.

Aleksandr Men -niminen ortodoksipappi kirjoitti, että Jumalalla on nimi, Jahve. Hän sanoi myös, että juutalaiset harjoittivat aikoinaan puhdasta palvontaa, jonka sittemmin pakanaopetukset ja epäjumalanpalvonta turmelivat. Hänen kirjoituksensa tekivät minuun syvän vaikutuksen ja voimistivat haluani etsiä totuutta.

Entistä päättäväisempänä

Yhdessä orkestereistani oli muusikko nimeltä Liza, jonka näkö oli niin huono, että hän oli käytännössä sokea. Avioiduimme vuonna 1990, ja hänkin kiinnostui hengellisistä asioista. Samana vuonna menin tapaamaan äitiä, joka asui sisareni Lenan kanssa Baranovitšissa Valko-Venäjällä. Äidin pyynnöstä menin käymään katolisessa kirkossa, missä nautin myös ehtoollisen. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin perestroikan aikaa, ja papin saarna käsitteli enimmäkseen poliittisia muutoksia. Jälleen kerran totesin, etten ollut löytänyt etsimääni.

Vuonna 1994 sain kaksi sydänkohtausta ja sairastuin vakavasti. Samana vuonna äiti kuoli. Jatkoin kaikesta huolimatta Raamatun lukemista. Kun olin lukenut ”Uuden testamentin” 25 kertaan, lopetin laskemisen. Luin kuitenkin edelleen, ja mielessäni heräsi aina vain lisää kysymyksiä. Oli selvää, etten ymmärtäisi Raamatun totuuksia omin päin.

Ymmärrys lisääntyy

Vuonna 1996 Joškar-Olassa ovelleni tuli Jehovan todistajia. Suhtauduin heihin epäluuloisesti, sillä lehtien mukaan todistajat olivat vaarallinen lahko. Tuumin kuitenkin, että tuskinpa he pystyisivät minua vahingoittamaan. Aivan ensimmäiseksi kysyin heiltä, mitä he ajattelivat kolminaisuudesta. He vastasivat, että Raamatussa ei ole sen enempää tuota sanaa kuin opetustakaan. Olin ilahtunut, sillä olin itse tullut samaan tulokseen.

Kun luin 2. Mooseksen kirjan 6. luvun jakeen 3 venäläisestä synodaalisesta raamatunkäännöksestä, jossa esiintyy Jumalan nimi Jehova, sydämeni pamppaili innosta. Olin hämmästynyt siitä, miten uskonnot olivat pettäneet ihmisiä kätkemällä heiltä tämän nimen. Mutta todistajat tunnetaan Luojan nimellä ja he kertovat siitä myös toisille! (Jesaja 43:10.)

Olin hukuttaa todistajat kysymyksiin. Miksi Raamatussa puhutaan helvetistä? Miksi yleisesti käytetty synodaalinen käännös sanoo, että maapallo poltetaan? Kysymyksiä riitti loputtomiin, mutta saadessani vastaukset Raamatusta tajusin, että olin löytänyt uskonnon, jota olin kaivannut vuosikausia. Ilonkyyneleet silmissäni polvistuin kiittämään Jumalaa.

Todistajat ottivat minut pian mukaansa kokouksiin. Minuun teki vaikutuksen kuulijoiden tarkkaavaisuus samoin kuin sivujen rapina, joka alkoi aina kun puhuja mainitsi jonkin raamatunkohdan: kaikki etsivät jakeen omasta Raamatustaan. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kokouksessa todistajat lauloivat Jesajan 35:5:een perustuvan laulun, joka alkaa sanoilla ”Kun näön saavat sokeat”.

Ilokseni sain tutkia Raamattua todistajien kanssa jopa neljästi viikossa. Pian minulle selvisi, miksi Jumala sallii vaikeuksia ja sotia ja millä tavoin hän tulee tekemään tyhjäksi kaikki ihmisten kokemat kärsimykset. Aivan erityisen vaikutuksen minuun teki tieto siitä, että Jumala täyttää Valtakuntansa välityksellä rakkaudellisen lupauksensa antaa  tottelevaiselle ihmiskunnalle ikuinen elämä paratiisimaan päällä (1. Mooseksen kirja 1:28; Jesaja 65:17–25; Ilmestys 21:1–5). Ymmärsin Raamatun totuudet yhä kirkkaammin, ja 16. marraskuuta 1997 minut kastettiin Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Yhdessä Jumalaa palvellen

Pian kasteeni jälkeen Lizakin alkoi tutkia Raamattua. Hän oli halvaantunut, mutta hänen hengellinen edistymisensä oli nopeaa, ja hän kävi kasteella vuonna 1998. Hänet täytyi kantaa kastealtaaseen, mutta hän oli päättänyt palvella Jumalaa kokosieluisesti. Palkkasimme hierojan, ja Liza teki voimisteluliikkeitä. Aikanaan hän toipui halvauksesta. Nyt hän käy kaikissa kokouksissa, ja lisäksi hän todistaa ovelta ovelle ja matkustaa saarnaamaan myös kauempana sijaitseville alueille.

Aina kun lähden saarnaamaan, rukoilen rohkeutta. Sitten otan keppini ja suunnistan tutuksi tullutta reittiä kohti johdinautopysäkkiä. Kun kuulen lähestyvien askelten äänen, alan keskustella Raamatusta. Bussissa istuudun keskivaiheille ja puhun ihmisten kanssa Raamatusta ja jätän heille kirjallisuutta. Jos joku osoittaa kiinnostusta, vaihdan hänen kanssaan puhelinnumeroita.

Vähän aikaa sitten sain hoitolaitoksessa ollessani tilaisuuden puhua eräälle musiikinopettajalle. Hän oli ihmeissään Raamatun sisältämästä viisaudesta. Kun tuo mies palasi kotiin, hän alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Samassa laitoksessa tapasin erään paikallisen tehtaan johtajan, jonka poika on sokea. Kerroin hänelle toivostani. Hän arvosti kuulemiaan Raamatun totuuksia ja ilmaisi kiinnostusta.

Kasteeni jälkeen olen auttanut kahdeksaa ihmistä tulemaan Valtakunnan julistajiksi ja olen tutkinut Raamattua monien muiden kanssa. Jehova tukee vaimoani ja minua valtavasti kristittyjen veljiemme ja sisartemme välityksellä. He lukevat meille, ja keskustelemme yhdessä raamatullisista julkaisuista. Lisäksi he äänittävät meille puheita, joita pidetään konventeissa ja seurakunnassa. Kaikki tämä on auttanut meitä painamaan Raamatun totuudet syvälle sydämeemme ja kertomaan niistä toisille. Seurakunnasta on näin tullut meille ”vahvistava apu” (Kolossalaisille 4:11).

Omistin monia vuosia elämästäni musiikille, ja nyt laulan iloiten valtakunnanlauluja. Olen oppinut ulkoa useimmat laulut venäläisestä laulukirjasta Laulakaa ylistystä Jehovalle. Uskon, että Jehova löysi minut tästä pahasta maailmasta ja auttoi minua pääsemään pois hengellisestä pimeydestä. Siksi luotan siihen, että jonain päivänä hän avaa myös kirjaimelliset silmäni ja vapauttaa minut kirjaimellisesta pimeydestä.

[Kuva s. 19]

C-vireinen bassohuiluni

[Kuva s. 20]

Harmonikkaa soittamassa 1960

[Kuva s. 20, 21]

Huiluorkesteri

[Kuva s. 23]

Lizan kanssa nykyään