Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Ovatko Brasilian intiaanit vaarassa hävitä?

Ovatko Brasilian intiaanit vaarassa hävitä?

Ovatko Brasilian intiaanit vaarassa hävitä?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA BRASILIASTA

BRASILIASSA Mato Grosson osavaltiossa sijaitsee Xingun kansallispuisto. Se on noin 27000 neliökilometrin laajuinen eli lähes samankokoinen kuin Belgia, ja siellä asuu noin 3600 intiaania, jotka kuuluvat 14 etniseen ryhmään. Puisto on vehmas saareke keskellä aluetta, joka satelliittikuvissa näyttää ”jättimäiseltä biljardipöydältä”. Ympärillä kasvaneet metsät on joko poltettu raivattaessa teitä kaupallisesti arvokkaille hakkuualueille tai ne on muutettu laidunmaiksi valtaville karjalaumoille.

1960-luvulla Brasilian hallitus ryhtyi perustamaan intiaaneille reservaatteja. Ne sijaitsevat pääasiassa Amazonin alueella, ja tätä nykyä niiden osuus Brasilian maa-alasta on noin 12 prosenttia. Hanke on johtanut yllättävään käänteeseen: maan intiaaniväestö kasvaa, ensimmäistä kertaa 500 vuoteen! Heitä arvellaan olevan nyt suunnilleen 300000. Se on kuitenkin vain murto-osa vuoden 1500 tilanteesta, jolloin heitä oli arviolta 2–6 miljoonaa.

Kuluneiden 500 vuoden aikana on tapahtunut ”kauhistuttava, laajamittainen väestötragedia”, kuten eräs kirjoittaja asian ilmaisi. Mikä johti intiaaniväestön määrän romahtamiseen? Merkitseekö viime vuosien kasvu sitä, että Brasilian intiaanit eivät enää ole vaarassa hävitä?

Siirtomaakausi alkaa

Ensimmäiset 30 vuotta sen jälkeen, kun Portugali liitti Brasilian itseensä vuonna 1500, siirtomaavallan mielenkiinto keskittyi brasilpuuhun, jalopuuhun josta saadaan punaista väriainetta ja jonka mukaan maa on saanut nimensä. Sitä arvostettiin suuresti Euroopassa, ja eurooppalaiset vaihtoivat sitä kaikenlaiseen rihkamaan.

Pian kävi kuitenkin ilmi, että sokeriruoko menestyi Brasilian ilmastossa. Matkassa oli vain pieni mutka: viljely vaati paljon työvoimaa. Orjien kysyntä alkoi kasvaa, eikä uudisasukkaiden tarvinnut etsiä heitä kaukaa. Alkuperäisväestö tarjosi runsaan reservin.

Orjuus saa alkunsa

Intiaanit olivat tottuneet harjoittamaan eräänlaista kotitarveviljelyä. Miehet lähinnä metsästivät ja kalastivat ja hoitivat raskaan metsänraivaustyön. Naiset vastasivat kylvöstä, sadonkorjuusta ja ruoanlaitosta. Euroopan älymystöpiirit ylistivät intiaanien ahneuden puutetta ja näennäistä välinpitämättömyyttä vaurautta kohtaan. Monet uudisasukkaat puolestaan pitivät heitä patalaiskoina.

Ystävällismielisiä intiaaneja kannustettiin muuttamaan lähemmäksi portugalilaisten siirtokuntia, jotta heistä saataisiin työvoimaa tiloille ja suojaa vihollisia vastaan. Muuttoliikettä edistivät usein jesuiitat ja muut uskonnolliset veljeskunnat. He eivät osanneet aavistaakaan, miten tuhoisaksi tämä kanssakäyminen osoittautuisi intiaaneille. Vaikka laki turvasi intiaanien maanomistuksen ja vapauden, heidät käytännössä pakotettiin orjatyöhön. Harvoin heille maksettiin palkkaa tai annettiin mahdollisuus viljellä omaa maata.

Portugalin kruunun yritykset kieltää orjuus eivät tuottaneet mainittavaa tulosta. Tavallisesti uudisasukkaat onnistuivat kiertämään orjuudenvastaiset lait. Intiaanien ottamista tai myymistä orjiksi pidettiin yleensä moraalisesti hyväksyttävänä, jos nämä ”viholliset” oli vangittu ”oikeutetuissa sodissa”. Lisäksi intiaaneja, jotka olivat joutuneet muiden heimojen vangeiksi, sai ostaa eli ”lunastaa” ja pitää sitten orjina.

Viime kädessä nimenomaan sokerintuotanto teki siirtokunnasta kannattavan, ja siihen aikaan tuotanto riippui orjatyövoimasta. Siksi kruunun oli monesti vaiennettava omantunnon ääni taloudellisten etujen nimissä.

Siirtomaavaltojen kilpailu – Portugali Ranskaa ja Hollantia vastaan

Intiaanit olivat siirtomaavaltojen keskinäisen kamppailun pääuhreja. Ranska ja Hollanti yrittivät viedä Brasilian Portugalilta, ja ne kilpailivat portugalilaisten kanssa intiaanien tuesta. Nämä eivät ymmärtäneet, että ulkovaltojen todellinen tarkoitus oli riistää heiltä heidän maansa. Heille kamppailu tarjosi tilaisuuden kostaa omille vihollisilleen – muille intiaaniheimoille – ja näin he vapaaehtoisesti tulivat vedetyiksi mukaan vieraiden valtojen kiistoihin.

Esimerkiksi ranskalainen aatelismies Nicolas de Villegaignon nousi 10. marraskuuta 1555 maihin Guanabaranlahdella nykyisen Rio de Janeiron edustalla ja rakensi linnoituksen. Hän liittoutui paikallisten tamoio-intiaanien kanssa. Portugalilaiset toivat Bahiasta tupinamba-intiaaneja ja hyökkäsivät viimein maaliskuussa 1560 tuota linnoitusta vastaan, joka oli näyttänyt valloittamattomalta. Ranskalaiset pakenivat mutta jatkoivat kaupankäyntiä tamoiojen kanssa ja yllyttivät heitä hyökkäämään portugalilaisten kimppuun. Useiden taistelujen jälkeen tamoiot lopulta murskattiin. Yhdessä ainoassa taistelussa heitä kuoli tiettävästi 10000 ja 20000 joutui orjiksi.

Vastenmielisiä tauteja Euroopasta

Alkuperäisasukkaat näyttivät ensimmäisten portugalilaisten silmissä huomattavan terveiltä. Varhaiset tutkimusmatkailijat arvelivat, että monet iäkkäät intiaanit olivat satavuotiaita. Intiaaneilla ei kuitenkaan ollut vastustuskykyä eurooppalaisia ja afrikkalaisia tauteja vastaan. Luultavasti ennen muuta juuri tästä syystä he ajautuivat tuhon partaalle.

Portugalilaisten arkistot ovat täynnä kuvauksia hirvittävistä epidemioista, jotka harvensivat intiaaniväestöä rajusti. Vuonna 1561 Portugalissa puhkesi isorokkoepidemia, ja sieltä se levisi Atlantin toiselle puolen. Seuraukset olivat tuhoisat. Jesuiitta Leonardo do Vale kirjoitti 12. toukokuuta 1563 kirjeen, jossa hän kuvaili epidemian synnyttämiä kauhuja Brasiliassa: ”Tämä isorokko oli niin vastenmielinen ja aiheutti niin kammottavaa hajua, että kukaan ei kestänyt – – [uhreista] lähtevää löyhkää. Siksi monet menehtyivät ilman hoitoa; heitä kalvoivat heidän elimistössään syntyneet ja haavaumissa kehittyneet madot, joiden koko ja määrä kauhistutti ja järkytti jokaista, joka ne näki.”

Sekaliitot tyrmistyttävät jesuiittoja

Monet heimot hävisivät olemassaolosta myös sulautumalla eurooppalaisiin. ”Sekaliitot eivät häirinneet sen enempää portugalilaisia kuin alkuperäisasukkaitakaan”, sanotaan Brasilian intiaaneista kertovassa kirjassa Red Gold—The Conquest of the Brazilian Indians. Intiaanit ilmaisivat vieraanvaraisuutta tarjoamalla muukalaisille naisia – usein omia tyttäriään. Kun ensimmäiset jesuiitat saapuivat maahan vuonna 1549, he tyrmistyivät näkemästään. ”He [papit] sanovat miehille julkisesti, että heidän on laillista asua synnissä värillisten naistensa kanssa”, valitti jesuiitta Manoel da Nóbrega ja jatkoi: ”Uudisasukkaat pitävät kaikkia [orjuutettuja] intiaaninaisiaan jalkavaimoina.” Portugalin kuninkaalle kerrottiin, että eräällä portugalilaismiehellä oli niin monta jälkeläistä monessa polvessa, ettei kertoja edes tohtinut sanoa majesteetille näiden tarkkaa lukua.

1600-luvun puolivälissä Brasilian rannikkotasankojen aikoinaan väekkäät intiaaniheimot oli joko alistettu orjuuteen tai niiden jäsenet olivat kuolleet tai sulautuneet muuhun väestöön sekaliittojen välityksellä. Sama kohtalo odotti Amazonin alueen heimoja.

Portugalilaisten tuloa Amazonin alueelle seurasi lähes pidäkkeetön ”pyyntikausi” joen alajuoksun asukkaiden keskuudessa. Maranhãossa toimivan kirkonmiehen Manoel Teixeiran mukaan Maranhãossa ja Parássa tapettiin muutamassa vuosikymmenessä lähes kaksi miljoonaa intiaania! Luku on todennäköisesti liioiteltu, mutta hävitys ja kärsimys olivat varmasti sitäkin todellisempia. Yläjuoksulla kävi myöhemmin samalla tavoin. 1700-luvun puolivälissä Amazonin alue oli joitakin syrjäseutuja lukuun ottamatta menettänyt lähes koko intiaaniväestönsä.

Monien Amazonin kaukaisten alueiden kehitys 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla saattoi valkoisen miehen vähitellen kosketuksiin jäljellä olevien, eristyksissä eläneiden intiaaniheimojen kanssa. Kun Charles Goodyear keksi raakakumin vulkanisointimenetelmän vuonna 1839 ja sen jälkeen kehitettiin kumiset renkaat, alkoi kumikuume. Amazonille – ainoaan paikkaan, mistä raakakumia saatiin – ryntäsi laumoittain kauppiaita. Aikakausi muistetaan alkuperäisväestön raa’asta hyväksikäytöstä, joka harvensi sen rivejä entisestään.

Intiaanit 1900-luvulla

Vuonna 1970 Brasilian hallitus laati integraatiosuunnitelman, johon sisältyi maanteiden rakentaminen Amazonin alueen syrjäseuduille. Monet teistä kulkivat intiaanien maiden halki, mikä altisti heidät paitsi luonnonvarojen etsijöiden hyökkäyksille myös tuhoisille sairauksille.

Esimerkistä käy panarás-intiaanien tapaus. Tämä heimo pienentyi jyrkästi 1700- ja 1800-luvulla sodissa ja orjuudessa. Jäljelle jäänyt vähälukuinen joukko pakeni luoteeseen syvälle pohjoisen Mato Grosson metsiin. Sitten keskelle heidän maitaan rakennettiin Cuiabán ja Santarémin välinen tie.

Kosketus valkoiseen mieheen merkitsi monille tuhoa. Vuonna 1975 tuosta runsasväkisestä heimosta oli jäljellä enää 80 henkeä. Heidät siirrettiin Xingun kansallispuistoon. Yritettyään turhaan löytää sieltä paikan, joka olisi muistuttanut heidän kotiseutuaan, he päättivät palata omille mailleen. Marraskuun 1. päivänä 1996 oikeusministeri julisti 495000 hehtaarin alueen ”alkuperäisasukkaiden pysyväksi omaisuudeksi”. Näyttää siltä, että panarásit ovat säästyneet täydelliseltä tuholta.

Valoisampi tulevaisuus?

Säilyvätkö jäljellä olevat intiaaniheimot reservaateissa? Tätä nykyä niiden fyysinen olemassaolo näyttää turvatulta. Niiden mailla on kuitenkin usein arvokkaita luonnonvaroja. On laskettu, että maakerroksissa on noin 750 miljardin euron arvosta kultaa, platinaa, timantteja, rautaa, lyijyä ja muita mineraaleja Amazonin Brasilialle kuuluvassa osassa, joka levittäytyy yhdeksän osavaltion alueelle pohjoisessa ja keskilännessä. Noin 98 prosenttia intiaanien maista on tällä alueella. Mineraalien laiton etsintä on jo paikoin käynnissä.

Historia osoittaa, että intiaanit ovat kerta toisensa jälkeen olleet häviävänä osapuolena kanssakäymisessään valkoisen miehen kanssa. He vaihtoivat kultaa peileihin ja brasilpuuta rihkamaan, ja heidän täytyi paeta syvälle metsiin välttyäkseen orjuudelta. Tuleeko historia toistamaan itseään?

Monet intiaanit ovat oppineet hyödyntämään lentokoneita, moottoriveneitä, matkapuhelimia ja muita tekniikan aikaansaannoksia. Mutta aika näyttää, onnistuvatko he vastaamaan 2000-luvun muihin haasteisiin.

[Kartta s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

■ Xingun kansallispuisto

□ Intiaanireservaatti

BRASILIA

BRASÍLIA

Rio de Janeiro

RANSKAN GUAYANA

SURINAME

GUYANA

VENEZUELA

KOLUMBIA

ECUADOR

PERU

BOLIVIA

PARAGUAY

URUGUAY

[Kuva s. 15]

Intiaaneja pidettiin orjatyössä kumiplantaaseilla.

[Lähdemerkintä]

© Jacques Jangoux/Peter Arnold, Inc.

[Kuvan lähdemerkintä s. 12]

Reunuskuvio ja -piirros kirjasta Brazil and the Brazilians, 1857