Kalastajakylästä suurkaupungiksi

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA JAPANISTA

KAUNIINA kesäpäivänä vuoden 1590 elokuussa Ieyasu Tokugawa (oikealla), joka myöhemmin perusti Tokugawan šogundynastian *, saapui Edoon, itäjapanilaiseen kalastajakylään. Silloin ”Edossa oli vain muutama sata viheliäistä mökkiä, joissa asui talonpoikia ja kalastajia”, kerrotaan eräässä Tokion historiaa käsittelevässä kirjassa (The Shogun’s City—A History of Tokyo). Lähistöllä oli yli sata vuotta vanha laiminlyöty linnoitus.

Tästä vuosisatoja tuntemattomana uinuneesta kylästä tulisi paitsi Japanin pääkaupunki, Tokio, myös vilkas, jättiläiskokoinen metropoli, jonka hallintoalueella asuisi yli 12 miljoonaa ihmistä. Siitä tulisi maailmanlaajuisesti merkittävä tekniikan, viestinnän, kuljetuksen ja kaupan alalla, ja siellä toimisi johtavia rahoituslaitoksia. Miten tämä hämmästyttävä muutos tapahtui?

Kalastajakylä muuttuu šogunin kaupungiksi

Vuodesta 1467 alkoi sadan vuoden jakso, jonka aikana keskenään sotivat lääninherrat jakoivat Japanin läänityksiksi. Lopulta vaatimattomista oloista lähtöisin oleva lääninherra Hidejoši Toyotomi yhdisti kansan osittain, ja hänestä tuli keisarin sijaishallitsija vuonna 1585. Aluksi Ieyasu taisteli mahtavaa Hidejošia vastaan, mutta myöhemmin he yhdistivät voimansa. Yksissä tuumin he piirittivät ja valloittivat voimakkaan Hōjō-suvun tukikohdan Odawaran linnan ja saivat siten valtaansa Kanton alueen Itä-Japanissa.

Hidejoši antoi Ieyasulle laajan alueen, joka käsitti kahdeksan enimmäkseen Hōjō-suvulle kuulunutta Kanton maakuntaa. Näin hän siirsi Ieyasun itään tämän alkuperäiseltä valta-alueelta, ilmeisesti tarkoituksenaan pitää hänet kaukana Kiotosta, jossa keisari – Japanin keulakuva – asui. Ieyasu suostui kuitenkin järjestelyyn, ja hän saapui Edoon, kuten edellä kerrottiin. Hän alkoi muuttaa tuota vaatimatonta kalastajakylää valta-alueensa keskukseksi.

Hidejošin kuoltua Ieyasu johti vuonna 1600 enimmäkseen itäjapanilaisista koostuvan liittouman läntisiä joukkoja vastaan ja sai voiton vain päivän taistelun jälkeen. Vuonna 1603 hänet nimitettiin šoguniksi ja  hänestä tuli maan todellinen hallitsija. Edosta tuli nyt Japanin hallinnollinen keskus.

Ieyasu käski lääninherroja toimittamaan miehiä ja rakennustarvikkeita jättimäisen linnan rakentamiseen. Eräässä vaiheessa kolmisentuhatta laivaa kuljetti suunnattoman suuria graniittilohkareita, jotka oli louhittu Izun niemimaalta noin sadan kilometrin päästä etelästä. Kun graniitti oli purettu laivoista satamassa, vähintään sadan miehen ryhmä veti lohkareet rakennuspaikalle.

Tämä Japanin ylivoimaisesti suurin linna valmistui 50 vuoden kuluttua, kolmannen Tokugawa-šogunin hallitessa, ja siitä tuli dynastian ylivallan vaikuttava vertauskuva. Šogunia palvelevat samurait eli soturit asettuivat asumaan linnan ympäristöön. Šogun vaati, että jokaisella lääninherralla olisi kartano Edossa niiden linnojen lisäksi, joita heillä oli omilla alueillaan.

Samuraiden tarpeita täyttämään alueelle saapui pian suurin joukoin kauppiaita ja käsityöläisiä kaikkialta maasta. Vuoteen 1695 mennessä eli noin sata vuotta sen jälkeen, kun Ieyasu oli saapunut alueelle, Edon asukasluku oli kasvanut miljoonaan. Se oli aikansa suurin kaupunki.

Miekka vaihtuu helmitauluun

Šogunaatin aikana rauha säilyi niin hyvin, että soturiluokalla oli aiempaa vähemmän tehtävää. Samurait olivat tietysti edelleen ylpeitä ammatistaan, mutta miekan mahti antoi hiljalleen tietä helmitaululle. Rauhanaika jatkui yli 250 vuotta. Siviilit yleensä ja erityisesti kauppiaat vaurastuivat ja saivat enemmän vapautta. Tuona aikana kehittyi ainutlaatuinen kulttuuri.

Suuressa suosiossa olivat kuuluisa kabuki-teatteri (historiallisia näytelmiä), bunraku (nukketeatteri) ja rakugo (koominen tarinankerronta). Kuumina kesäiltoina ihmiset kokoontuivat vilvoittelemaan kaupungin läpi virtaavan Sumidajoen rannoille. Siellä he myös katselivat ilotulituksia – suosittu perinne, joka on säilynyt nykyaikaan asti.

Muu maailma ei kuitenkaan tiennyt Edosta mitään. Yli kahteensataan vuoteen japanilaiset eivät saaneet olla yhteydessä ulkomaalaisiin. Ainoa poikkeus olivat alankomaalaiset, kiinalaiset ja korealaiset,  mutta silloinkin kanssakäyminen oli rajoitettua. Eräs odottamaton tapaus muutti kuitenkin kaupungin ja koko maan luonteen.

Edosta tulee Tokio

Edon rannikolle ilmestyi yllättäen oudonnäköisiä aluksia, joista tuprusi mustaa savua. Ällistyneet kalastajat luulivat niitä kelluviksi tulivuoriksi. Villit huhut levisivät kaupungissa, mikä johti joukkopakoon.

Nuo neljä laivaa kuuluivat Yhdysvaltain laivastoon, ja niitä johti kommodori Matthew C. Perry. Ne laskivat ankkurinsa Edonlahteen 8. heinäkuuta 1853 (vasemmalla). Perry vaati šogunaattia luomaan kauppasuhteet Yhdysvaltoihin. Hänen vierailunsa sai japanilaiset tajuamaan, kuinka paljon he olivat jääneet jälkeen muusta maailmasta sotilaallisessa ja teknisessä kehityksessä.

Siitä alkoi tapahtumasarja, joka johti Tokugawa-hallinnon kaatumiseen ja keisarin vallan palauttamiseen. Vuonna 1868 Edo nimettiin Tokioksi, ”Itäiseksi pääkaupungiksi”, koska se sijaitsee Kiotosta itään. Keisari muutti Kioton palatsista Edon linnaan, joka myöhemmin muutettiin uudeksi Keisarilliseksi palatsiksi.

Länsimaisen kulttuurin vaikutuspiirissä uusi hallitus alkoi ajanmukaistaa Japania, jolla olikin paljon kiinni otettavaa. Jotkut pitävät tuon ajan tapahtumia ihmeenä. Tokion ja Jokohaman välinen lennätinlinja avattiin vuonna 1869. Pian sen jälkeen kaupunkien välille rakennettiin maan ensimmäinen rautatie. Puutalojen keskelle nousi yhtäkkiä tiilitaloja. Rakennettiin pankkeja, hotelleja, tavarataloja ja ravintoloita. Ensimmäiset  yliopistot perustettiin. Teitä päällystettiin, ja siipiratasalukset höyrysivät edestakaisin Sumidaa pitkin.

Ihmisetkin alkoivat näyttää erilaisilta. Suurin osa pukeutui edelleen perinteisiin kimonoihin, mutta yhä useammat kokeilivat länsimaisia vaatteita. Moni mies kasvatti viikset ja alkoi käyttää silinteriä ja kävelykeppiä. Jotkut naiset taas pukeutuivat tyylikkäisiin leninkeihin ja opettelivat tanssimaan valssia.

Olut nousi suosikkijuomaksi saken rinnalle, ja baseball alkoi kilpailla suosiosta sumopainin kanssa. Tokio imi ajan kulttuurisia ja poliittisia ajatuksia kuin jättimäinen pesusieni ja otti ne omakseen. Kaupunki kasvoi kasvamistaan, kunnes sitä kohtasi suuri onnettomuus.

Nousu tuhkasta

Syyskuun 1. päivänä 1923, kun monet olivat valmistamassa lounasta, Kanton alueella sattui raju maanjäristys, ja sitä seurasi satoja jälkijäristyksiä, joista yksi erityisen voimakas sattui vuorokautta myöhemmin. Vaikka maanjäristys aiheutti valtavasti vahinkoa, vielä tuhoisampia olivat sitä seuranneet tulipalot, jotka polttivat suuren osan Tokiota maan tasalle. Kaiken kaikkiaan kuoli yli 100000 ihmistä, joista 60000 Tokiossa.

Tokiolaiset aloittivat valtavan jälleenrakennustyön. Kaupunki oli jo jossain määrin toipunut, kun se koki uusia iskuja – toisen maailmansodan ilmahyökkäykset. Erityisen tuhoisia olivat vuonna 1945 maaliskuun 10. päivän vastaisena yönä keskiyön ja aamukolmen välillä pudotetut 700000 pommia, jotka sisälsivät napalmia sekä uudempaa magnesiumin ja hyytelöidyn bensiinin seosta. Rakennukset olivat enimmäkseen puisia, ja pommit sytyttivät tiiviisti rakennetun keskustan palamaan.Yli 77000 ihmistä menetti henkensä. Se oli historian tuhoisin ydinaseeton pommitus.

Tokio nousi kuitenkin tuhkasta ennennäkemättömällä tavalla. Vuonna 1964, alle kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kaupunki oli toipunut niin hyvin, että siellä voitiin pitää kesäolympialaiset. Jatkuva rakentaminen on ollut kaupungille tunnusomaista viimeiset neljä vuosikymmentä, joina betoniviidakon lonkerot ovat levittäytyneet aina vain ulommas ja ylemmäs.

Tokion henki avuksi

400-vuotias Tokio ei ole mitenkään vanha maailman muihin suurkaupunkeihin verrattuna. Vaikka jotkin sen osat ovat säilyttäneet menneiden aikojen hengen, jäljellä on kaiken kaikkiaan hyvin vähän rakennuksia ja rakennelmia, jotka muistuttaisivat entisestä. Lähempi tutustuminen kaupunkiin paljastaa kuitenkin erään piirteen, joka on säilynyt vanhan Edon ajoista.

Suurkaupungin keskellä on valtava vihreä laikku. Keisarillinen palatsi ja sitä ympäröivä maa-alue ovat täsmälleen samalla paikalla kuin Edon alkuperäinen linna. Kaupungista ulos johtavat päätiet lähtevät sieltä säteittäin kuin hämähäkinverkon säikeet aivan kuin muinoin Edossa. Noista ajoista muistuttaa myös sattumanvaraisen labyrintin muodostava katuverkosto. Suurinta osaa teistä ei ole edes nimetty! Muille suurkaupungeille tyypillisen ruutukaavan sijasta Tokiossa on erimuotoisia ja -kokoisia numeroituja tontteja.

Tärkein entisajoilta säilynyt piirre on silti Tokion henki: kyky omaksua uusia, erityisesti ulkomaisia vaikutteita, ja sitkeän päättäväinen eteenpäin meneminen maanjäristyksistä, pitkällisistä talouden taantumista ja ahtauden aiheuttamista haasteista huolimatta. Tule käymään Tokiossa, niin voit itse kokea tämän pienestä, syrjäisestä kalastajakylästä maailmanmaineeseen nousseen kaupungin sykkeen.

[Alaviite]

[Kartta s. 11]

(Ks. painettu julkaisu)

JAPANI

TOKIO (Edo)

Jokohama

Kioto

Osaka

[Kuva s. 12, 13]

Tokio nykyään

[Lähdemerkintä]

Ken Usami/photodisc/age fotostock

[Kuvan lähdemerkintä s. 11]

© The Bridgeman Art Library

[Kuvan lähdemerkintä s. 13]

The Mainichi Newspapers