Mantereen poikki runsaassa 120 vuodessa

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA

HELMIKUUN 3. päivänä 2004 Darwinin kaupungin rautatieasemalle Australian harvaan asutussa Pohjoisterritoriossa pysähtyi yli kilometrin pituinen juna. Paikalla oli tuhansia ihmisiä juhlimassa sen saapumista. Tuo Ghaniksi nimetty juna oli ensimmäistä kertaa taittanut kaksi päivää kestävän ja 2979 kilometriä pitkän matkan mantereen poikki etelästä pohjoiseen (ks. tekstiruutu  ”Tarina nimen takana” s. 25).

Radan varrelle oli kerääntynyt yli kaksituhatta katsojaa kameroineen. Väkijoukkojen takia junan täytyi hidastaa vauhtiaan Darwinin reunamille saavuttuaan, ja perilletulo viivästyi puolisen tuntia. Kukaan ei silti valittanut. Olihan tätä odotettu jo toistasataa vuotta. Adelaiden ja Darwinin välillä levittäytyvät takamaat ovat maailman kuivimpia, kuumimpia ja autioimpia seutuja, ja radan rakentaminen niiden halki oli kestänyt 126 vuotta.

Rautatien tarve

1870-luvun lopulla laajan merenlahden, Ison Australian mutkan, itäreunalla sijaitseva piskuinen Adelaiden siirtokunta haaveili taloudellisesta kehityksestä alueellaan ja paremmasta kauppareitistä kauas pohjoiseen. Yhdysvalloissa mantereen poikki kulkeva rautatie oli saatu valmiiksi vuonna 1869. Adelaiden asukkailla oli mielessään jotain samansuuntaista, kun he kaavailivat radan rakentamista siirtokunnastaan Port Darwiniin, joksi Darwinia silloin kutsuttiin. Teräksinen valtatie mahdollistaisi pääsyn sisämaahan ja nopeuttaisi olennaisesti matkustamista Aasiaan ja Eurooppaan.

Rautatien rakentaminen oli ajatuksena yksinkertainen, mutta maasto olisi äärimmäisen karua ja vaihtelevaa: välillä oli kallioisia kukkuloita ja vuorijonoja, tiheäkasvuista pensastoa sekä hiekka- ja kiviaavikoita, joista osa muuttui sateen jälkeen kuravelliksi tai vuolaana ryöppyäviksi virroiksi. Tutkimusmatkailija John Stuart oli onnistunut ylittämään tuon armottoman seudun viimein kolmannella yrittämällä vuonna 1862. Matkalla sekä hän että hänen kumppaninsa olivat kuolla veden ja ruoan puutteeseen.

Paahtavaa hellettä, hiekkamyrskyjä ja äkkitulvia

Esteet eivät saaneet Adelaiden asukkaita perääntymään. Työt aloitettiin Port Augustassa vuonna 1878. Apunaan pelkkiä käsityökaluja sekä hevosia ja kameleita yhdeksänsataa työntekijää jatkoi rataa pohjoiseen Flindersvuoristoa pitkin myötäillen aboriginaalien käyttämiä polkuja. Reitti kulki seudun ainoiden vesilähteiden kautta, sillä höyryveturit tarvitsivat vettä kulkeakseen.

Sadan ensimmäisen kilometrin rakentaminen kesti kaksi ja puoli vuotta. Kesällä lämpötila nousi joskus 50 asteeseen. Tällaisessa kuivassa kuumuudessa kynnet halkeilevat, muste kuivuu kynän kärkeen ennen kuin se ehtii edes paperille, ja kiskot vääntyilevät. Junat suistuivat radalta tämän tästä. Hiekkamyrskyjen jälkeen kiskoilta oli lapioitava joskus parimetrisiäkin kinoksia kilometrien matkalta.  Usein työntekijät katselivat avuttomina, kun uusi myrsky peitti jälleen kaiken hiekan alle.

Sitten tulivat sateet. Muutamassa minuutissa kuivuuttaan halkeilevat joenuomat muuttuivat villinä ryöppyäviksi virroiksi, jotka taivuttivat kiskoja, tekivät tyhjäksi kuukausien työn ja pysäyttivät junat niille sijoilleen. Kerran eräs veturinkuljettaja ampui villejä vuohia saadakseen matkustajille ruokaa. Vuosia myöhemmin elintarvikkeita jouduttiin pudottamaan saarroksiin jääneelle junalle laskuvarjolla.

Sateiden jälkeen aavikkokasvit heräsivät eloon ja houkuttelivat paikalle sankoin joukoin kulkusirkkoja. Erään kerran kiskot muuttuivat liiskaantuneista kulkusirkoista niin niljakkaiksi, että junan perään tarvittiin ylimääräinen veturi työntämään sitä eteenpäin. Oma lukunsa olivat rotat. Ne järsivät suihinsa kaiken syötäväksi katsomansa – muonat, telttakankaat, valjaat ja jopa saappaat. Radanvarren yksinäinen hautausmaa muistuttaa rakennusvaiheen alkuaikojen lavantautiepidemiasta ja leirien epähygieenisistä oloista.

Saadakseen matkan aikana jotain viihdykettä junien henkilökunta ei karsastanut omalaatuisia kepposia. Alice Springsin seudulla oli kerran kaniineja riesaksi asti, ja työntekijät päättivät salakuljettaa niitä junaan. Kun matkustajat seuraavana aamuna avasivat hyttinsä oven mennäkseen aamiaiselle, ”käytävät vilisivät pelästyneitä pupuja”, kuvaillaan junan historiasta kertovassa kirjassa (The Ghan—From Adelaide to Alice). Eräällä toisella matkalla joku päästi makuuvaunuihin kengurunpoikasen.

Toisinaan syrjäseuduilla asuvat aboriginaalit tulivat radan tuntumaan junan kulkiessa ohi. Katsellessaan sitä turvallisen matkan päästä he näkivät sen sisällä ihmisiä. On ymmärrettävää, että he olivat aluksi varuillaan ja peloissaankin. Jotkut luulivat, että ”jättimäinen paholaiskäärme” oli nielaissut matkustajat elävältä!

Pitkä tauko

Kun radan hyväksi oli uurastettu 13 vuotta ja se oli vajaan 500 kilometrin päässä Alice Springsistä, rahat loppuivat. ”Hanke oli niin mittava – – että se yksinkertaisesti ylitti siirtokunnan voimavarat”, todetaan Australian Geographic -lehdessä. Vuonna 1911 liittohallitus otti ohjat käsiinsä ja jatkoi rataa Alice Springsiin saakka, mutta suunnitelma sen jatkamisesta pohjoiseen Darwiniin asti 1420 kilometrin päähän hyllytettiin.

Kun Ghan saapui ensi kerran Alice Springsiin vuonna 1929, koko kaupunki – tuolloin noin kaksisataa asukasta – kokoontui juhlimaan tapausta. Väki ihasteli ravintolavaunua, mutta eniten huomiota herätti elegantti kylpyhuone; siihen aikaan kylpyamme oli junissa sekä uutta että ylellistä. Alice Springs jäi radan pohjoiseksi pääteasemaksi aina vuoteen 1997 saakka. Silloin osavaltion ja liittovaltion viranomaiset sopivat kauan odotetun viimeisen osuuden rakentamisesta Darwiniin asti. Työt alkoivat vuonna 2001.

Yli miljardi Australian dollaria maksanutta rataa rakennettiin valtavien koneiden avulla runsaan puolentoista kilometrin päivävauhtia. Matkan varrella se ylittää 90 uutta, tulvankestävää siltaa. Tuo 1420 kilometriä pitkä osuus, ”Australian suurin infrastruktuurihanke”, alitti budjetin ja valmistui etuajassa lokakuussa 2003.

Takamaiden lumo

Moderni Adelaiden kaupunki on edelleen lähtöpiste, josta Ghan iltapäivällä aloittaa matkansa mantereen poikki. Junassa on kaksi veturia ja nelisenkymmentä vaunua, ja  esikaupunkialueen jälkeen se kaartelee halki aaltoilevien vehnäpeltojen Port Augustaan kolmesataa kilometriä pohjoiseen. Sen jälkeen maisema vaihtuu kuin taikaiskusta luotaantyöntävän karuksi erämaaksi, jossa hiekkaa, maltsaruohoja ja pensastoa näkyy silmänkantamattomiin.

Port Augustan jälkeen juna kulkee uutta, säänkestävää rataa pitkin paikoin vajaan 250 kilometrin päässä länteen vanhasta, tulville herkästä radasta. Kun yö laskeutuu aavikon ylle, matkustajat käyvät nukkumaan, ja juna liukuu ohi suolajärvien, jotka suurimman osan vuotta ovat rutikuivia mutta sateen jälkeen kimmeltävät kuutamossa. Taivaalla tuikkii lukemattomia tähtiä. Menneiden aikojen kilkettä ja kalketta ei kuitenkaan enää kuulu, sillä kiskot on hitsattu saumattomiksi, jotta huollon tarve olisi vähäisempi.

Aamun sarastaessa Alice Springsin lähellä oleva aavikko hehkuu nousevan auringon valossa punaisena ja kultaisena. ”Näkymä on henkeä salpaava”, kuvaili eräs matkustaja. ”Auringon voiman saattoi aistia junan sisälläkin. Se kohosi helottamaan yli rannattoman, kumpuilevan erämaan, joka on niin avara, niin värikäs ja autiudessaan niin pelottava, että ihminen mykistyy sen edessä. Paikka tekee nöyräksi.”

Takamailta tropiikkiin

Pysähdyttyään iltapäivällä Alice Springsissä Ghan jatkaa matkaa Katherineen ja sieltä edelleen pohjoiseen kohti pääteasemaansa trooppista Darwinia. Ilmastoiduissa vaunuissa ”matkustajat saavat nauttia ylellisyydestä pyörien päällä”, kuten junan neitsytmatkasta vastannut Larry Ierace kuvailee. Katsellessaan ulos ikkunasta he voivat vain hämärästi aavistella, millaisia vaaroja ja vastoinkäymisiä alkuaikojen rakentajat joutuivat kokemaan.

Sen lisäksi että Ghan on edistänyt elinkeinoelämää ja tarjoaa yhden maailman hienoimmista junamatkoista, se on vienyt palasen nykymaailmaa Australian sydänmaille. Eräs 19-vuotias aboriginaalityttö, joka näki junan sen neitsytmatkalla helmikuussa 2004, sanoi: ”En ole ikinä ennen nähnyt junaa. Se on kaunis.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 25]

 Tarina nimen takana

Ghan on lyhenne lempinimestä Afghan Express, ”Afgaanien pikajuna”. Aivan varmaa ei ole, miten juna sai nimensä afgaanien kamelikaravaanien mukaan. Nimi tuo kuitenkin mieleen nuo sitkeät maahanmuuttajat, joiden avulla Australian takamaat avautuivat muillekin. Vaikka heistä ryhmänä puhuttiin afgaaneina, monet heistä olivat kotoisin muun muassa Belutšistanista, Egyptistä, Pakistanista, Persiasta, Pohjois-Intiasta ja Turkista.

Heidän kameleistaan tuli takamaiden kulkuneuvoja, jotka tottelevaisesti polvistuivat ja nousivat ylös käskyn kajahtaessa. Jopa 70 eläintä käsittävät karavaanit kuljettivat ihmisiä ja tavaraa tasaisella kuuden kilometrin tuntivauhdilla. Kun rautatiet ja maantiet syrjäyttivät karavaanit, afgaanit päästivät kamelinsa luontoon. Nykyään niiden sadattuhannet jälkeläiset kulkevat vapaina Keski-Australian tasangoilla. (Ks. Herätkää!-lehti 8.4.2001 s. 16, 17.)

[Kuvan lähdemerkintä s. 23]

Northern Territory Archives Service, Joe DAVIS, NTRS 573

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

Kuvat junasta: Great Southern Railway