Upseerista ”Kristuksen sotilaaksi”

Kertonut Mark Lewis

”Hyvää huomenta, Teidän Majesteettinne.” ”Hyvää päivää, Teidän Ylhäisyytenne.” ”Hyvää iltaa, Herra Pääministeri.” Tällaisia tervehdyksiä käytin toimiessani Australian kuninkaallisten ilmavoimien VIP-laivueen lentäjänä ja komentajana. Kuljetin valtionpäämiehiä ja korkea-arvoisia virkamiehiä Australiassa ja muualla maailmassa. Nykyään teen kuitenkin jotain paljon palkitsevampaa. Antakaahan kun kerron.

SYNNYIN vuonna 1951 Perthissä Länsi-Australiassa ja kasvoin sotilasperheessä. 15-vuotiaana liityin purjelentokerhoon. Siitä alkoi elinikäinen rakkaus lentämiseen.

Pian sen jälkeen vanhempani erosivat ja perheemme hajosi. Eräs ilmavoimien hävittäjälaivueen päällikkö otti minut ystävällisesti asumaan perheensä luokse, kunnes sain kouluni päätökseen. Hänen vaikutuksestaan pyrin ilmavoimien upseerikouluun.

Valmistun lentäjäksi

Suunnilleen kuusi vuotta myöhemmin valmistuin ilmavoimien upseeriksi: suoritin loppututkinnon luonnontieteissä ja sain lentäjän pätevyyden. Aluksi tehtävänäni oli lentää ilmavoimien kuljetuslentokoneita kaikkialla Australiassa, Tyynenmeren eteläosissa ja Kaakkois-Aasiassa. Lensimme usein korkeiden solien läpi syviin laaksoihin, joissa laskeuduimme ruohikkoisille kiitoteille. Se oli vaarallista työtä. Noina vuosina yksikkömme menetti useita koneita ja joitakin kyvykkäitä ihmisiä. Lentomme kuitenkin auttoivat syrjäseuduilla eläviä. Kuljetimme rakennustarvikkeita siltoja varten, pieniä puskutraktoreita teiden rakentamiseen sekä ruoka-apua ja lääkintähenkilöstöä. Teimme myös sairaankuljetuslentoja hätätapauksissa.

Vuonna 1978 minusta tuli lennonopettaja ja palasin upseerikouluun osaksi opettajakuntaa. Aloin myös tapailla Dianea, jonka olin tuntenut aiemmin. Hän oli nuori leski, jolla oli kolmivuotias tytär. Hänen miehensä oli ollut opiskelutoverini upseerikoulussa mutta kuollut sittemmin lento-onnettomuudessa. Pyysin Dianea vaimokseni, mutta hän tahtoi miettimisaikaa. Hän ei ollut varma, halusiko taas naimisiin lentäjän kanssa.

Tällä välin otin vastaan vuoden komennuksen Australian pääkaupunkiin Canberraan, jossa toimin kenraalikuvernöörin adjutanttina Government Housessa. Siellä opin ymmärtämään poliittista elämää ja olin läheisesti tekemisissä merkittävien siviili- ja sotilasviranomaisten sekä uskontojen edustajien kanssa. Kun virkakauteni päättyi, palasin  lennonopettajaksi. Pian sen jälkeen vuonna 1980 Diane ja minä menimme naimisiin.

Vuonna 1982 osallistuin vaihto-ohjelmaan, jossa toimin kaksi vuotta Yhdysvaltain ilmavoimien lentoturvallisuusupseerina ja lento-onnettomuustutkijana. Matkustin ympäri Yhdysvaltoja ja kävin aina Pohjois-Irlannissa asti. Tutkin lento-onnettomuuksia ja arvioin lentokoneiden rakenteita ja lentotoimintaa selvittääkseni, miten parantaa turvallisuutta.

Takaisin Australiaan

Palasin Australiaan, ja perheemme kasvoi nelihenkiseksi, kun tyttäremme Kerry syntyi. Minulla oli niin paljon töitä, että Dianen oli oltava tytöille sekä äiti että isä, ja perhe-elämämme kärsi. Kolme vuotta myöhemmin sain ensimmäisen päällikkyyteni, kun minusta tuli VIP-laivueen komentaja, kuten alussa mainitsin. Osastoni tuki YK:n operaatiota Persianlahden sodassa vuonna 1991 ja sen jälkeen muita operaatioita Pakistanissa, Afganistanissa, Afrikassa ja Israelissa.

Vuonna 1992 minut nimitettiin upseeriksi pääesikuntaan. Toimiessani Australian korkeimman sotilasjohtajan henkilökohtaisena avustajana näin läheltä, millainen suhde on sotavoimilla, politiikalla ja YK:lla. Tulin siihen tulokseen, että YK on monella tapaa puutteellinen. Silti se tuntui olevan ainoa keino saada aikaan parempi maailma. Tapahtumat kotona saivat minut kuitenkin arvioimaan näkemyksiäni uudelleen.

Diane saa vastauksia kysymyksiinsä

Diane oli roomalaiskatolilainen, ja hän oli ensimmäisen miehensä kuoleman jälkeen etsinyt turhaan vastauksia kysymyksiinsä. Tilanne muuttui kuitenkin vakavammaksi, kun vanhempi tyttäremme Renee kiinnostui okkultismista. Diane näki ystävänsä luona Herätkää!-lehden, jossa kerrottiin, että tulevassa numerossa olisi saatananpalvontaa käsittelevä artikkeli. * Hän ei ollut aiemmin nähnyt Herätkää!-lehteä. Matkalla kotiin hän ajatteli vain, kuinka voisi saada tuon numeron käsiinsä.

Kolme päivää myöhemmin ovellemme tuli Jehovan todistajia, ja Diane sai lehtensä. Myöhemmin hän alkoi tutkia Raamattua todistajien kanssa ja käydä sitten heidän kokouksissaan. Olin iloinen hänen puolestaan ja olin jopa joskus mukana kokouksissa, mutta en tuntenut tarpeelliseksi tehdä sen enempää. En ajatellut olevani mitenkään uskonnollinen. Uskoin kyllä Jumalaan, mutta olin nähnyt niin paljon ulkokultaisuutta, etten voinut ottaa uskontoa vakavasti. En voinut esimerkiksi ymmärtää, miksi sotilaspapit saarnasivat rakkautta ja rauhaa mutta tukivat sotaa.

Diane jätti hienovaraisesti näkyville Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, jotta voisin lukea niitä. Luinkin niistä muutamia, mutta palautin ne tarkasti alkuperäisille paikoilleen; en halunnut hänen ajattelevan, että olisin ehkä kiinnostunut. Kun opin tuntemaan Raamattua paremmin, kaksi raamatunkohtaa alkoi vaivata minua. Toinen oli Ilmestyskirjan 19:17, 18, jossa kerrotaan lintujen syövän ”sotapäälliköiden” lihaa, ja toinen oli Ilmestyskirjan 17:3, jossa mainitaan ”helakanpunainen peto”. Todistajat sanoivat tämän pedon tarkoittavan YK:ta, mikä oli vastoin omaa näkemystäni tuosta järjestöstä. * Työnsin kuitenkin kaikki kysymykset mieleni perukoille.

Vuonna 1993 Diane pyysi, että tulisin katsomaan hänen kastettaan. Pyyntö yllätti minut täysin. Kysyin häneltä: ”Jos sinun pitäisi valita, valitsisitko Jehovan vai minut?” Hän vastasi: ”Jehovan. Mutta toivon, etten joudu tekemään sellaista valintaa. Haluan teidän  molempien olevan osa elämääni.” Silloin ymmärsin, että tarvitsin lisää tietoa tästä toisesta persoonasta hänen elämässään. Eräs paikallisen seurakunnan vanhin tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua, ja otin tarjouksen vastaan.

Kiinnostuin todella paljon Raamatun profetioista, erityisesti sellaisista, jotka liittyvät poliittiseen ja sotahistoriaan. Ilmavoimien koulutuksessa olin esimerkiksi lukenut antiikin kreikkalaisten sotilaallisista saavutuksista. Nyt opin, että suuri osa noista historiallisista tapahtumista oli kirjoitettu Danielin 8. lukuun vuosisatoja ennen niiden toteutumista. Tämä ja muut profetiat saivat minut pikkuhiljaa vakuuttumaan siitä, että Raamattu on Jumalan henkeyttämä.

Arvioin uudelleen myös suhtautumistani YK:hon. Tiesin, ettei ihmiskunnan ongelmia voida ratkaista sotilaallisin keinoin, ettei todellista rauhaa saada aikaiseksi sodan uhalla ja ettei YK pysty poistamaan poliittista, uskonnollista ja etnistä epäsopua, joka lietsoo sotia. Aloin ymmärtää, että vain Jumala voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat, ja näytti siltä, että hän oli jo alkanut ratkaista niitä Jehovan todistajien maailmanlaajuisen veljesseuran keskuudessa (Psalmit 133:1; Jesaja 2:2–4). Mutta mietin vielä, voisinko jättää sotilasurani Jumalan palvelemisen vuoksi.

Asennoidun totuuden puolelle

Ratkaisun paikka tuli eteeni vuoden 1994 piirikonventissa Sydneyssä. Ohjelmassa oli raamatullinen näytelmä, jossa kiinnitettiin huomio muinaisten israelilaisten edessä olleeseen valintaan: palvellako Jehovaa vai kanaanilaisten jumalaa Baalia. Jehovan profeetta Elia esitti israelilaisille haasteen: ”Kuinka kauan te onnutte kahden eri mielipiteen välillä? Jos Jehova on tosi Jumala, seuratkaa häntä, mutta jos Baal, seuratkaa häntä.” (1. Kuninkaiden kirja 18:21.) Nuo sanat vaikuttivat minuun syvästi. Israelilaisten tavoin yritin istua kahdella tuolilla, ja minun oli tehtävä lopullinen valinta Jehovan ja sotilasuran välillä.

Samana iltana kotimatkalla kerroin Dianelle, että jättäisin ilmavoimat ja minusta tulisi Jehovan todistaja. Päätökseni äkillisyys yllätti hänet, mutta hän tuki minua täysin. Kului muutamia päiviä, eikä päätökseni muuttunut, joten jätin eronpyyntöni.

Siihen aikaan toimin kadettien komentajana puolustusvoimien upseerikoulussa Canberrassa. Valvoin maavoimien, laivaston ja ilmavoimien noin 1300 kadetin sotilaallista ja akateemista koulutusta sekä kantahenkilökuntaa. Lukuvuoden viimeisenä päivänä kerroin 400:lle viimeisen vuoden kadetille ja henkilökunnan jäsenelle, että jättäisin armeijan voidakseni kertoa Raamatun opetuksista talosta taloon kristittynä vapaaehtoistyöntekijänä. Ilmoitukseni johti muutamiin mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Kokoaikaiseen palvelukseen

Aloitin saarnaamistyön eroni voimaantuloa seuranneena päivänä. Kolme kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1995 kävin kasteella. Heti kun se oli mahdollista, aloitin tienraivauksen eli kokoaikaisen sananpalveluksen.

Uranvaihdos upseerista ”Kristuksen – – sotilaaksi” merkitsi lukuisien muutosten tekemistä (2. Timoteukselle 2:3). Ensimmäisiä tehtäviäni oli vastausmikrofonin ojentaminen seurakunnan kokouksissa. Käskyjen antamisen sijaan minun oli opeteltava pyytämään, että jotakin tehtäisiin. Toisten huomioon ottamisesta ja rakkaudesta tuli tehokkuutta tärkeämpiä, vaikka joudun vieläkin ponnistelemaan pitääkseni nämä ominaisuudet tasapainossa. Ja koska tuloni vähenivät, perheemme oli yksinkertaistettava elämäänsä.

Nautin todella paljon saarnaamistyöstä silloin ja nyt. Kerran kun olin todistamassa tuolloin yhdeksänvuotiaan tyttäremme Kerryn kanssa, pyysin häntä tarkkailemaan ovenavaajien  suhtautumista. Pian näimme, että monet eivät olleet kiinnostuneita mutta jotkut olivat ystävällisiä ja jopa kiinnostuneita. Se oli kannustavaa meille molemmille. Toinen tyttäremme tutki Raamattua jonkin aikaa, mutta hänestä ei ole vielä tullut Jehovan palvelijaa.

Diane ja minä kannustimme Kerryä tavoittelemaan kokoaikaista palvelusta. Äskettäin minulla oli ilo osallistua tienraivaajien palveluskouluun hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen kerta hänelle ja toinen minulle. Tunnen suurta iloa, kun näen hänen ja muiden nuorten edistyvän hengellisesti ja ponnistelevan kristillisessä palveluksessa (Psalmit 110:3).

Runsaasti siunauksia

Muistellessani menneitä näen sekä samankaltaisuuksia että eroavuuksia sotapalveluksen ja Kristuksen sotilaana olemisen välillä. Molemmissa tarvitaan uskollisuutta, tottelevaisuutta, rehtiyttä, kurinalaisuutta ja uhrautuvuutta, mutta vaikka monet armeijassa saattavat olla valmiita kuolemaan maansa ja ystäviensä puolesta, tosi kristittyjen odotetaan rakastavan jopa vihollisiaan (Matteus 5:43–48). Ja siinä, missä sotasankarille saatetaan myöntää kunniamerkki yhden rohkean urotyön vuoksi, tosi kristityt saavat Jumalan hyväksynnän kestämällä uskollisina palveluksessa – mihin saattaa sisältyä rohkeuden osoittaminen vastustuksen, pilkan ja muiden koetusten edessä vuodesta toiseen (Heprealaisille 10:36–39). Kristityt toverini ovat hienoimpia ihmisiä, mitä tiedän.

Kertomuksen alussa mainittujen tervehdysten sijaan käytän nykyään tervehdyksiä ”Hyvää huomenta, sisar” ja ”Hyvää iltaa, veli”. On suuri ilo tehdä kristillistä palvelusta yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella rakastavat Jumalaa! Suurin kunnia on kuitenkin palvella itse Korkeinta, Jehovaa! En voi kuvitellakaan palkitsevampaa tapaa käyttää elämääni.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 14]

Vaikka monet armeijassa saattavat olla valmiita kuolemaan maansa ja ystäviensä puolesta, tosi kristittyjen odotetaan rakastavan jopa vihollisiaan.

[Kuva s. 12, 13]

Lentämässä ilmavoimien VIP-konetta parlamenttitalon yllä Canberrassa

[Kuva s. 15]

Raamatullinen näytelmä vuoden 1994 piirikonventissa Sydneyssä

[Kuva s. 15]

Kerryn kanssa tienraivaajien palveluskoulussa

[Kuva s. 15]

Dianen ja Kerryn kanssa nykyään