Veimme hyvää uutista kaukaisiin maihin

Kertonut Helen Jones

Elettiin 1970-luvun alkupuolta. Pujottelin ihmisvilinässä bangalorelaisella torilla Intiassa, kun yhtäkkiä jostain ilmestyi vesipuhveli. Se kahmaisi minut sarviinsa ja paiskasi maahan. Juuri kun se oli murskaamaisillaan minut, apuun riensi muuan intialaisnainen. Miksi ylipäätään olin Intiassa?

OLEN syntynyt vuonna 1931 ja vartuin kauniissa Vancouverin kaupungissa Kanadassa. Vanhempani olivat hyviä ihmisiä, mutta he eivät käyneet kirkossa. Minä tunsin kuitenkin voimakasta hengellistä nälkää, joten kävin lapsena pyhäkoulua ja olin kesäisin mukana raamattukursseilla.

Vuonna 1950, kun olin 19-vuotias, avioiduin Frank Schillerin kanssa. Hänellä oli neljä lasta edellisestä avioliitostaan, ja kaksi vuotta myöhemmin meille syntyi poika. Kaipasimme elämäämme hengellistä sisältöä, mutta koska Frankilla oli takanaan avioero, yksikään kirkko ei halunnut ottaa meitä vastaan. Frank tympääntyi tästä niin, että kieltäytyi edes puhumasta uskonnosta.

Opin Raamatun totuuden

Vuonna 1954 veljeni kertoi minulle innoissaan, mitä eräs hänen Jehovan todistajiin kuuluva työtoverinsa oli näyttänyt hänelle Raamatusta. Vaikka minulla oli valtavasti kysymyksiä ja tiesin, missä todistajat pitivät kokouksiaan, Frankin suhtautuminen uskontoon pidätteli minua menemästä niihin. Jossain vaiheessa ovellemme tuli kaksi todistajaa. Halusin tietää, mitä heidän uskontonsa opetti avioerosta, ja he näyttivät minulle, mitkä Raamatun mukaan ovat avioeron perusteet (Matteus 19:3–9). He vakuuttivat, että saisin vastaukset kysymyksiini tutkimalla Raamattua säännöllisesti.

Frank oli hurjana eikä halunnut olla missään tekemisissä todistajien kanssa. Vuonna 1955 olin läsnä Kristuksen kuoleman muistojuhlassa, ja kotiin tultuani aloin haltioissani kertoa hänelle, mitä olin oppinut Raamatusta. ”Eihän tuo ole mahdollista!” hän huusi. ”Jos pystyt todistamaan sen Raamatulla, voin jopa tulla johonkin niistä typeristä kokouksistasi!”

Ojensin hänelle Raamatun, ja hän tarttui siihen varovasti, selvästikin kunnioitusta tuntien. Luimme siitä kohdat, jotka olin kirjoittanut muistiin. En puhunut paljonkaan itse, vaan annoin Raamatun puhua puolestaan. Frank ei väittänyt vastaan, ja loppuillan hän vaikutti mietteliäältä.

Aikanaan muistutin häntä hänen lupauksestaan tulla kokoukseen, mihin hän totesi vastahakoisesti: ”No, jos tämän yhden kerran, niin näen, mistä oikein on kyse.” Raamatullinen puhe käsitteli vaimon alamaisuutta aviomiehelleen (Efesolaisille 5:22, 23, 33). Se teki häneen suuren vaikutuksen. Noihin aikoihin kokouksessa tutkittiin Vartiotornin kirjoitus ”Olkoon työ tyydytyksesi”. Koska Frank oli työteliäs mies, aineisto oli hänestä loistava. Sen koommin hän ei jäänyt pois kokouksista. Pian hän osallistui innokkaasti sananpalvelukseen, ja minä sain johtaa raamatuntutkisteluja ihmisille, jotka aikanaan edistyivät kasteelle. Samana vuonna Frank ja minä sekä äitini  ja veljeni kävimme kasteella Jumalalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi.

Halu tehdä enemmän

Vuoden 1957 piirikonventissa Seattlessa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa oli ohjelma, jossa puhuttiin palvelemisesta siellä, missä Valtakunnan julistajia tarvitaan enemmän. Esitin Jehovalle hartaan rukouksen, jossa kerroin, että minäkin halusin palvella sellaisella alueella, ja pyysin häntä ohjaamaan meidät jonnekin, missä meitä tarvittaisiin. Frank oli kuitenkin huolissaan siitä, miten hän pystyisi kantamaan vastuunsa hankkia perheelle elatus (1. Timoteukselle 5:8).

Seuraavana vuonna matkustimme perheenä New Yorkiin, jossa pidettiin konventti samanaikaisesti sekä Yankee-stadionilla että Polo Grounds -kentällä. Erikoisesitelmässä oli läsnä yli 253000 henkeä. Se mitä Frank näki ja kuuli, kosketti häntä syvästi. Kotiin palattuamme valitsimme uudeksi kotimaaksemme Kenian, sillä siellä puhuttiin englantia ja lapsillamme olisi mahdollisuus päästä hyvään kouluun.

Vuonna 1959 myimme talomme, pakkasimme omaisuutemme autoon ja ajoimme Montrealiin. Sieltä lähdimme laivalla kohti Lontoota, ja Englannista matka jatkui edelleen laivalla Välimeren ja Punaisenmeren kautta Intian valtamerelle. Viimein saavuimme Afrikan itärannikolle Mombasaan Keniaan. Seuraavana päivänä nousimme junaan, joka vei meidät maan pääkaupunkiin Nairobiin.

Siunauksia Afrikassa

Jehovan todistajien työ oli Keniassa tuolloin kielletty, joten olimme varovaisia saarnaamistyössä. Maassa asui useita muitakin ulkomaisia pariskuntia, ja meidän kaikkien annettiin jäädä sinne. Pidimme kokousten läsnäolijamäärän korkeintaan kymmenessä hengessä, joten kaikkien, myös lasten, oli osallistuttava niihin aktiivisesti.

Pian Keniaan tulomme jälkeen löysimme asunnon ja Frank sai työtä. Ensimmäinen nainen, jonka tapasin talosta-taloon-työssä, otti vastaan raamatuntutkistelun, ja hänestä tuli aikanaan tienraivaaja, Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija. Yksi tutkisteluoppilaistani oli teini-ikäinen sikhityttö Goody Lull. Hän pysyi lujana perheensä ja sikhiyhteisön vastustuksesta huolimatta. Kun hänet ajettiin pois kotoaan, hän muutti erään todistajaperheen luo. Hän vihkiytyi Jehovalle, aloitti tienraivauksen ja kävi myöhemmin lähetyskoulu Gileadin.

Perheemme kohtasi joitakin vastoinkäymisiä. Vanhin poikamme sai reumakuumeen. Frank paloi pahasti autoa korjatessaan ja menetti työpaikkansa. Lopulta hän sai työtä Tanganjikan (nykyisen Tansanian) pääkaupungista Dar es-Salaamista, joka sijaitsi tuhannen kilometrin päässä. Lastasimme tavaramme autoon ja lähdimme pitkälle muuttomatkalle. Sikäläinen pikkuinen seurakunta toivotti meidät tervetulleiksi.

Vaikka saarnaamistyö oli tuolloin Tansaniassa kielletty, kiellon noudattamista ei valvottu kovin tiukasti. Vuonna 1963 luonamme vieraili Milton Henschel Jehovan todistajien maailmankeskuksesta Yhdysvalloista. Hänen pitäessään puhetta konventissa, joka järjestettiin maan hienoimmassa kokoussalissa Karimjee Hallissa, viereeni istuutui köyhältä vaikuttava iäkkäänpuoleinen mies. Tervehdin häntä ja annoin hänen seurata laulunsanoja omasta laulukirjastani ja lukea raamatunkohdat omasta Raamatustani. Ohjelman päätyttyä pyysin häntä tulemaan uudelleen. Kun hän oli lähtenyt, paikalliset todistajat ryntäsivät luokseni.

”Tiedätkö, kuka tuo mies oli?” he kysyivät. ”Hän oli Dar es-Salaamin pormestari!” Mies oli uhannut keskeyttää tilaisuuden, ja ilmeisestikin se, miten hän oli olettanut minun suhtautuvan häneen, olisi tarjonnut siihen oivan tekosyyn. Häntä kohtaan osoitettu ystävällisyys ja henkilökohtainen kiinnostus tekivät häneen kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että hän antoi konventin jatkua keskeytyksettä. Läsnä oli 274 ja 16 kastettiin.

Tansaniassa ollessamme maa itsenäistyi. Sen jälkeen paikalliset olivat työnhaussa etusijalla ulkomaalaisiin nähden. Useimmat muualta tulleet joutuivat lähtemään maasta, mutta Frankin sinnikäs työnhaku tuotti  viimein tulosta, kun hän kuuli, että dieselvetureiden kunnossapitoon etsittiin kokenutta mekaanikkoa. Niinpä saatoimme asua Tansaniassa vielä neljä vuotta. Kun Frankin työsopimus päättyi, palasimme Kanadaan, missä olimme siihen asti kun viimeinenkin lapsistamme avioitui ja lähti kotoa. Tunsimme itsemme vielä nuoriksi ja halusimme kovasti tehdä enemmän.

Intiaan

Vuonna 1970 muutimme Jehovan todistajien Bombayn-haaratoimiston suosituksesta Bangaloreen, jossa oli tuolloin noin 1,6 miljoonaa asukasta. Juuri siellä vältyin hädin tuskin joutumasta vesipuhvelin ruhjomaksi. Paikalliseen englanninkieliseen seurakuntaan kuului neljäkymmentä henkeä, ja seurakunnasta erillään oli lisäksi tamilinkielinen ryhmä. Frank tutki useiden miesten kanssa, ja he edistyivät Raamatun tuntemuksessa. Myöhemmin heistä tuli kristittyjä vanhimpia. Minä johdin tutkistelua joillekin perheille, jotka niin ikään alkoivat palvella Jehovaa.

Eräässä tavattoman köyhässä kaupunginosassa asui nainen nimeltä Gloria. Heti ensi tapaamisellamme hän kutsui minut sisään. Asunnossa ei ollut huonekaluja, joten istuimme lattialla. Jätin hänelle Vartiotornin, ja hän leikkasi lehdestä kohdan, jossa oli lainaus Ilmestyksen 4:11:stä, ja kiinnitti sen seinään nähdäkseen sen joka päivä. Sanat ”sinä, Jehova, – – olet arvollinen” olivat hänestä hyvin kauniit. Vuotta myöhemmin hän kävi kasteella.

Frank kutsuttiin vuodeksi Bombayn haaratoimistoon valvomaan ensimmäisen Intiaan tehtävän Jehovan todistajien konventtisalin rakentamista. Jo olemassa olevaan haaratoimistorakennukseen lisättiin kerros, ja sali tehtiin sinne. Intiassa oli noihin aikoihin vain hieman yli kolmetuhatta todistajaa, ja haaratoimistossa oli alle kymmenen henkeä. Vuonna 1975, kun varamme olivat huvenneet, jouduimme suruksemme jättämään rakkaiksi tulleet ystävämme.

Takaisin Afrikkaan

Kului kymmenen vuotta, ja Frank pääsi eläkkeelle. Niinpä ilmoittauduimme kansainväliseen haaratoimistojen rakennusohjelmaan. Saimme kirjeen, jossa kysyttiin, lähtisimmekö Nigeriaan Igiedumaan, missä rakennustyöt olivat paraikaa käynnissä. Frank tutki siellä Raamattua erään lähikylän miehen kanssa, joka edistyi hyvin ja joka sittemmin kutsuttiin palvelemaan Nigerian haaratoimistoon.

Seuraava rakennuskohteemme oli Zairen haaratoimisto. Pian saarnaamistyö kiellettiin tuossa maassa ja passimme takavarikoitiin. Frank sai työssä sydänkohtauksen, mutta kielto antoi hänelle toipumisaikaa. Myöhemmin kaikkien rakentajien oli lähdettävä maasta, ja meidät lähetettiin suhteellisen lähelle Liberiaan. Sikäläisessä haaratoimistossa Monroviassa Frankia pyydettiin korjaamaan generaattori. Viisumimme menivät umpeen vuonna 1986, ja meidän oli palattava Kanadaan.

Lopuksi Ecuadoriin

Hieman myöhemmin saimme tietää, että hyvä ystävämme Andy Kidd oli muuttanut Ecuadoriin ja nautti kovasti saarnaamistyöstä siellä. Andy oli paikallisen seurakunnan ainoa vanhin, joten hän joutui monesti huolehtimaan useimmista kokousohjelmista. Hänen kutsustaan vierailimme vuonna 1988 Ecuadorin haaratoimistossa, missä meidät otettiin tervetulleina vastaan.

Etsimme Ecuadorista itsellemme mukavan asunnon. Meidän oli kuitenkin opeteltava espanjaa, ja Frank oli jo 71-vuotias. Seuraavien parin vuoden aikana saatoimme vajavaisesta espanjan taidostamme huolimatta auttaa 12:ta ihmistä edistymään kasteelle. Frankia pyydettiin mukaan haaratoimiston rakennushankkeeseen. Lisäksi hän tutki Raamattua miehen kanssa, jonka vaimo oli ollut Guayaquilin ensimmäisiä todistajia. Tästä miehestä, joka oli ollut vastustaja 46 vuotta, tuli ystävämme ja hengellinen veljemme.

Suunnaton menetys

Asetuimme Ancónin pikkukaupungin lähistölle Tyynenmeren rannikolle, missä saatoimme auttaa uuden valtakunnansalin rakentamisessa. Ikävä kyllä 4. marraskuuta 1998, kun Frank oli pitänyt palveluskokouksen  viimeisen puheen, hän sai sydänkohtauksen, ja vielä samana yönä hän kuoli. Hengelliset veljemme ja sisaremme olivat minulle suurenmoisena tukena! Frank haudattiin seuraavana päivänä hautausmaahan, joka sijaitsi valtakunnansalia vastapäätä tien toisella puolella. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tuskaa, jonka rakkaan ihmisen kuolema aiheuttaa.

Minun oli jälleen palattava Kanadaan – tällä kertaa yksin – huolehtimaan perhe- ja lakiasioista. Jehova ei unohtanut minua surussani. Sain Ecuadorin haaratoimistosta kirjeen, jossa sanottiin, että olisin tervetullut takaisin. Niinpä palasin Ecuadoriin ja sain pienen asunnon läheltä haaratoimistoa. Työ haaratoimistossa ja kenttäpalveluksessa auttoi minua kestämään menetyksen tuskan, mutta tunsin edelleenkin itseni hyvin yksinäiseksi.

Eteenpäin palveluksessa

Aikanaan tutustuin Junior Jonesiin. Hän oli muuttanut Yhdysvalloista Ecuadoriin tienraivaajaksi vuonna 1997. Meillä oli samat tavoitteet, ja pidimme samoista asioista. Menimme naimisiin lokakuussa 2000. Junior oli kokenut rakentaja, joten meidät kutsuttiin korkealla Andeilla sijaitsevaan Cuencan kaupunkiin, missä oli käynnissä konventtisalin viimeistelytyöt. Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen Geoffrey Jackson New Yorkista piti vihkiäispuheen 30. huhtikuuta 2006. Läsnä oli 6554 henkeä.

Kukapa olisi osannut edes kuvitella, että kaukana Afrikassa, Intiassa ja Etelä-Amerikassa Valtakunnan saarnaamistyö kasvaisi niin valtavalla tavalla. Suunnitelmissamme ei ole vielä jäädä eläkkeelle. Jehovan palvelukseen käyttämäni runsaat 50 vuotta ovat hujahtaneet niin nopeasti, että tuntuu kuin olisin aloittanut kaiken vasta eilen. Ja tiedän, että uudessa maailmassa aika, jota nyt elämme, näyttää kuluneen aivan yhtä nopeasti (Ilmestys 21:3–5; 22:20).

[Kartta/Kuva s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

Maat joissa palvelimme

KANADA → BRITANNIA → KENIA → TANSANIA

KANADA → INTIA

KANADA → NIGERIA → KONGON DEM. TASAV. (ZAIRE) → LIBERIA

KANADA → ECUADOR

[Muut paikat]

YHDYSVALLAT

[Kuva]

Frankin kanssa Intiassa matkalla konventtiin

[Kuva s. 15]

Mieheni Junior Jonesin kanssa