Onko tuo tosiaan puu?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA AUSTRALIASTA

AUSTRALIAN karussa maisemassa kököttävä tynnyrimäinen apinanleipäpuu voi joidenkin mielestä näyttää omituiselta, jopa rumalta. Kuivana kautena, jolloin puu on lehdetön, täysikasvuisesta yksilöstä tulee puun sijasta mieleen pikemminkin jokin merkillinen otus, joka ojentelee lonkeroitaan kohti taivasta. Erään alkuperäisasukkaiden legendan mukaan puu aikoinaan kirottiin ja käännettiin ylösalaisin!

Nuorena puu on suhteellisen hoikkavartinen ja viehättävä. Sen ikääntyessä harmaa runko kuitenkin pulskistuu ja muuttuu kuhmuraiseksi ja rosoiseksi. Tutkimusmatkailija George Grey kirjoitti vuonna 1837, että apinanleipäpuut ”näyttävät taudin runtelemilta”. Miksi nämä puut eroavat niin paljon useimmista muista puista, ja miksi Australian takamaiden ihmiset, niin alkuperäisasukkaat kuin muutkin, rakastavat niitä ja pitävät niitä suuressa arvossa?

Mitä lyhyempi sen parempi

Apinanleipäpuita kasvaa luonnonvaraisina Afrikassa, Madagaskarissa ja Luoteis-Australiassa. Useimmissa maissa ne tunnetaan nimellä baobab, mutta australialaiset ovat jo pitkään käyttäneet niistä nimitystä boab. Takamaiden asukkaat lyhensivät mielellään nimiä, koska – kuten sikäläiset humoristit sanovat – siten he puhuessaan tulivat nielaisseeksi vähemmän kaikkialla pörrääviä kärpäsiä. Sen vuoksi nimi baobab lyheni muotoon boab, ja tämä uusi nimi juurtui pian lujasti sanastoon.

Apinanleipäpuuta on kutsuttu myös kuolleiden rottien puuksi. Syy tähän vähemmän mairittelevaan nimeen on se, että etäältä katsottuna puusta riippuvat hedelmät muistuttavat hännästään roikkuvia kuolleita rottia. Lisäksi jos puun kukat vahingoittuvat jollain tavalla, ne alkavat pian käydä ja lemuta mätänevältä lihalta. Terveet kukat ovat kuitenkin suuria, valkoisia ja hyväntuoksuisia.

Äärioloihin suunniteltu

Apinanleipäpuita kasvaa runsaasti harvaan asutulla Kimberleyn alueella Länsi-Australiassa samoin kuin viereisessä Pohjoisterritoriossa. Vuodenaikoja on kaksi: kuiva kausi ja suhteellisen lyhyt sadekausi, jolle ovat ominaisia runsaat monsuunisateet.

Apinanleipäpuiden elinvoima on legendaarinen. Ne elävät usein satoja vuosia. Kasvifysiologi D. A. Hearne sanoo: ”Jopa silloin kun tuli korventaa puuhun onkalon  tai se kaulataan *, se pysyy yleensä elossa ja jatkaa kasvuaan vahinkojen korjauduttua.” Hearne jatkaa: ”Puu on niin elinvoimainen, että ellei sitä tuhota täysin, se kasvaa edelleen miltei normaaliin tapaan.” Eräs äärimmäisen sinnikäs yksilö, joka oli pakattu puulaatikkoon odottamaan kuljetusta meritse, työnsi juurensa säleiden välistä alapuolella olevaan maahan.

Apinanleipäpuut kasvavat kivikkoisissa joenuomissa, kalliojyrkänteillä tai hiekkatasangoilla. Ne ovat usein naapuripuita pidempiä. Kimberleyn ylätasangolla jotkin yksilöt venyvät 25-metrisiksi tai vieläkin pidemmiksi, ja niiden ympärysmitta on melkein yhtä suuri.

Massiivisen rungon salaisuus piilee vedessä. Puuaines muistuttaa sientä: se on pehmeää ja kuituista ja pystyy varastoimaan valtavat määrät nestettä. Imiessään itseensä vettä monsuunisateiden aikana se silmin nähden turpoaa, kun taas kuivan kauden kuluessa se vähitellen palaa entiseen kokoonsa.

Yleensä lehtipuut pudottavat lehtensä selviytyäkseen ankarasta talvesta. Apinanleipäpuu puolestaan pudottaa lehdet, jotta se säilyisi hengissä pitkästä kuivasta kaudesta. Kuivan kauden päättyessä puuhun puhkeaa lehdet ja siihen ilmestyy kukkia. Tästä paikalliset tietävät sadekauden olevan lähellä, ja siksi he toisinaan sanovat puuta kalenterikasviksi.

Kukat kukkivat ainoastaan yöllä ja silloinkin vain muutaman tunnin. Auringonnousun jälkeen ne alkavat lakastua. Kukista kehittyy suuria, pitkänomaisia hedelmiä, jotka putoavat maahan ja halkeavat, jolloin siemenet pääsevät ulos.

Elämän puu

Apinanleipäpuun siemenet, lehdet, hartsi ja juuret ovat jo kauan olleet tärkeä ravinnonlähde Kimberleyn alkuperäisasukkaille. Ennen kuin hedelmät kuivuvat, niiden malto on pehmeä, valkoinen ja miellyttävän makuinen. Alkuperäisasukkailla oli kuivina kausina tapana pureskella puun kuituista puuainesta ja juuria, sillä niistä sai kallisarvoista nestettä. Runsaiden sateiden jälkeen he löysivät vettä joskus puun onkaloista ja oksanhangoista.

Vuonna 1856, kun Augustus Gregoryn retkikunnan jäsenet sairastuivat Kimberleyn ylätasangolla keripukkiin, he keittivät apinanleipäpuun hedelmien sisuksista ”miellyttävän makuista sosetta”. Sen suuren C-vitamiinipitoisuuden ansiosta miehet tervehtyivät nopeasti.

Ikkuna menneisyyteen

Aikoinaan niin alkuperäisasukkaat kuin eurooppalaisetkin pitivät apinanleipäpuita käytännöllisinä viestintävälineinä. Vuonna 1820 tutkimusalus Mermaid rantautui Kimberleyn rannikolle korjauksia varten. Britannian meriministeriön ohjeiden mukaisesti miehistö jätti paikalle selvän todisteen käynnistään: kapteeni Phillip Parker King kaiversi erään suuren apinanleipäpuun runkoon tekstin ”HMC Mermaid 1820”.

Puuta alettiin kutsua Mermaid-puuksi. Sen ympärysmitta oli tuolloin melkein 9 metriä; tätä nykyä se on runsaat 12 metriä. Vaikka kaiverrus ei näy enää yhtä selvästi kuin ennen, se muistuttaa yhä noiden varhaisten  tutkimusmatkailijoiden käynnistä tuolla paikalla. Eräissä muissakin vanhoissa puissa syvään kaiverretut viestit ovat nähtävissä vielä nykyäänkin, ja turistit eri puolilta maailmaa ovat käyneet katsomassa niitä.

Kun eurooppalaisia uudisasukkaita saapui Kimberleyn ylätasangolle, nämä massiiviset puut toimivat tässä vieraassa maassa heidän opasteinaan sekä leiri- ja kokoontumispaikkoinaan. Vaeltavat karjanhoitajat antoivat laumojensa levätä apinanleipäpuiden alla. Puihin oli kirjoitettu näyttävästi niille annetut värikkäät nimet, kuten Oriental Hotel, Club Hotel tai Royal Hotel.

Kun vihamieliset alkuperäisasukkaat anastivat saksalaisen uudisasukkaan August Lucanuksen aluksen vuonna 1886, hänen matkaseurueensa edessä oli sadan kilometrin matka Wyndhamin kaupunkiin. Matkan varrella oli krokotiileja kuhisevia jokia. Lucanus kirjoitti myöhemmin, että hän ja hänen seurueensa tiesivät erään varhaisen tutkimusmatkailijan päiväkirjan perusteella, että tämä oli ”kätkenyt puusepän työkaluja erään suuren apinanleipäpuun alle lähelle Pitt Springsiä ja kaivertanut runkoon nimikirjaimensa”. Yllättävää kyllä miehet löysivät puun ja työkalut. Sitten he ”kaatoivat erään hienon, suuren apinanleipäpuun” ja koversivat siitä viidessä päivässä kanootin. Se täytti tehtävänsä hyvin, ja matkaseurue pääsi turvallisesti kotiin.

Tunnetuimpia apinanleipäpuita ovat niin kutsutut Derbyn ja Wyndhamin vankilapuut. Kumpikin on nimetty läheisen kaupungin mukaan. Suosittu kansantarina kertoo, että nämä ontot jättiläiset, joiden sisään mahtuu useita ihmisiä, toimivat 1800-luvulla vankiloina. Jotkut nykyiset historiantutkijat eivät tosin allekirjoita näitä väitteitä, mutta joka tapauksessa puut ovat vaikuttavan näköisiä ja suosittuja nähtävyyksiä.

Taidetta

Aikoinaan ihmiset kaiversivat kuvia ja viestejä apinanleipäpuiden runkoon. Nykyään kuitenkin takamaiden taiteilijat jättävät itse puut rauhaan. He luovat taidetta niiden hedelmistä, jotka ovat munanmuotoisia ja joiden pituus voi olla 25 senttimetriä ja läpimitta 15 senttimetriä.

Poimittuaan puusta sopivan hedelmän taiteilija kaivertaa taskuveitsellä ruskeaan kuoreen taidokkaita kuvia. Suosittuja aiheita ovat paikalliset eläimet, ihmiskasvot ja -hahmot sekä metsästävät alkuperäisasukkaat. Laadukkaat tuotteet kiinnostavat monia keräilijöitä. Niitä myydään myös turisteille ja paikallisiin liikkeisiin.

Apinanleipäpuu ei ehkä ole yhtä mahtava kuin mammuttipetäjä, yhtä juhlava kuin poppeli eikä yhtä värikäs kuin syysasuun verhoutunut vaahtera, mutta omalla ainutlaatuisella tavallaan tuo sitkeä ja elinvoimainen kasvi on arvokas lahja takamaiden asukkaille. Lisäksi se tuo kunniaa Luojalleen ja kertoo ehkä jotakin hänen huumorintajustaan.

[Alaviite]

[Kuva s. 17]

Kukat aukeavat yöllä ja kuolevat jo muutaman tunnin kuluttua.

[Kuva s. 18]

Hedelmä, johon on kaiverrettu kaulusliskon kuva.